Arvostelu: Wonder Woman kakkonen

 

Melkein yhtä kiva kuin ykkönen, ehkä vähemmän syvällisempi, mutta jotenkin intiimimpi ja inhimillisempi - helpommin lähestyttävä. Pidin siitä, että keskiössä oli naiskollegat (Gal Gadot ja Kristen Wiig töissä tutkijoina museossa) ja heidän väliset ongelmat, harvoinpa - varsinkaan supersarnkarigenressä - lähtöasetelma keskittyy naispuolisiin työkavereihin. Tähän leffaan oli löydetty (kuvaaja Matthew Jensen?) tosi pehmeän kuvan luovat filtterit, joka teki elokuvan katsomisesta vielä erityisen miellyttävää. Pakko vielä erikseen nostaa esiin Gal Gadotin karisma, joka näköjään kantaa melkein mitä vaan.

Blade Runner 2049 (Blade Runner 2049)

Pidän deskriptiivisestä kielenkäytöstä. Koulussa tykkäsin aina kirjoittaa esseitä ja kirjoja lukiessani tartun aina kiinni maailman yksityiskohtiin. Elokuva-arvosteluja tykkään antaa vain hyville elokuville, koska se mahdollistaa rikkaamman kielenkäytön. Elokuvien tekemisessä deskriptiivinen tai kuvaileva tyyli koostunee silti vähän erilaisista osista kuin kielenkäytössä. Kuva puhuu itsessään. Usein elokuvat, joissa on vähemmän puhetta tai tekstiä ovatkin niin kuvailevampia. Visuaalinen kerronta on vahvempaa. Sama nyrkkisääntö taitaa kuitenkin päteä niin proosan kuin elokuvallisen viestinnänkin kanssa - mitä yksityiskohtaisempi maailma, sitä viipyilevämpi voi olla ote siihen. Jos maailma humisee tyhjyyttään, on ihan turha käyttää aikaa sen kuvaamiseen. Sääntö, jonka tämän paskan tekeleen tekijät ovat eittämättä unohtaneet.

Lähitulevaisuudessa ollaan (siitä jo ensimmäinen nootti, että en miljoonassa vuodessa usko, että jo parinkymmenen vuoden päästä oltaisiin tälläisessä rotanloukunomaisessa maailmassa - miksei elokuva olisi voinut sijoittua parisataa vuotta tulevaisuuteen?) ja kaikenmaailman sci-fiörvellykset heitetään katsojan naamaan. Ryan Gosling siinä jokaisessa kohtauksessa (jos en väärin muista) taitaa toikkaroida ja pääosaksi väitetty Harrison Ford löydetään pariin viimeiseen sekuntiin mukaan hoopoilemaan.

En ole eläessäni nähnyt yhtä typerää elokuvaa. Myönnän heti alkuun, että en todellakaan ole kohderyhmää. Enkä muistanut nähneeni alkuperäistä Blade Runneria ennen tähän elokuvanäytökseen astumista, mutta muistinpas sittenkin, että olen sellaisenkin läpi joskus kitunut. Eipä siitäkään kyllä hirveän mittavaa muistijälkeä ole.

Villeneuven ohjauksista olen aiemmin pitänyt - varauksella. Hän on juuri ja juuri onnistunut teoksissaan pääsemään kiduttavan tylsän ja viipyilevän viilipyttymäisen otteen toiselle puolelle ja nappaamaan katsojasta kiinni joko mielenkiintoisella juonella (Arrival) tai psykologisesti mielenkiintoisella hahmokuvauksella (Sicario), mutta tämä käsikirjoitus on paperiakin ohuempaa ja siksi hänen tyylinsä puutteet vain korostuvat entisestään. Hän on aivan liian viipyilevä, aivan liian teeskentelevä, aivan liian ohjeista koottu. Häneltä puuttuu ohjauksellinen sielu. Tuntuu kuin hän vain liittäisi yhtä ja yhtä yhteen ja tekisi kahta.

Roger Deakinsin kuvaus oli ihan paskaa. Ja uskokaa minua - minulla oli sitä melkein kolme tuntia aikaa katsoa ja vain sitä. Joka kohtauksessa hän oikein yrittämällä yritti tehdä kuvastaan kuin jotain pyhää Mona Lisaa ja unohti siinä samassa kutsua katsojan mukaan yhden hengen pippaloihinsa. Valaistus teki useista kohtauksista ihan pimeitä, jos ei jo valmiiksi leijuttu jossain hemmetin keijupölyusvassa. Minusta hänen tyylinsä on jotenkin aina sitä paitsi hirveän väkisin tehtyä. Hän ei tunnu aidolta taiteilijalta, vaan yrittää vaan kopioida sellaista. Kuva saattaa näyttää pysäytettynä hienolta, mutta kohtauksen soljuvuuteen tulee hirveä lommo, kun puolet ajasta katsoja keskittyy vain siihen, että herra kuvaaja kääntää ja vääntää kameraansa kohdalleen. Ja silloinkin se on mielestäni väärässä paikassa. Hän ei ole tainnut kuulla sellaisesta asiasta kuten harmonia.

Musiikki, jaksanko edes marmattaa taas miljoonannen kerran siitä hirvityksestä, mikä on Hans Zimmerin mahtiponteileva itsetärkeilevyys. Jylisevä. Se on sana, joka kaikui korvissani sinä kahtena sekuntina, kun elokuvassa musiikki itsessään ei ulissut katsojan korvassa. Kohtauksessa itsessään ei tapahtunut mitään, koska se olisi vaatinut sitä, että käsikirjoittajat oikeasti käsikirjoittaisivat jotain, mutta Zimmerin jylisevä musiikki silti ulisi menemään.

Ja löydettiinhän se Krista Kosonenkin sieltä katukuvasta keikkumasta. Ihme, kun eivät saaneet Aku Hirviniemeäkin niin kuin kaksi yhden hinnalla tähänkin elokuvaan patsastelemaan. Harrison Ford oli ihan yhtä hirveä kuin aina, ellei pahempi yrmy. Ryan Gosling on parhaimmillaan silloin kun on rentona ja nauraa ja on karismaattinen. Tässä hän on yhtä totinen läpi elokuvan. Hollywoodissa on 90-luvun loppupuolella joskus kirjoitettu salainen säännöstö, että kun tekeillä on joku elokuva, mikä on mahtaileva ja pompöösi, niin Jared Leton on siinä esiinnyttävä kuin vielä korostaakseen elokuvan teennäisyyttä.

En ole eläessäni kävellyt ulos elokuvateatterista kesken elokuvan, mutta vannon, että nyt olisin niin tehnyt, jos en olisi ollut täyteenahdatun salin keskellä istumassa, josta oli mahdottoman vaikea vain livahtaa kesken kaiken pois. Ihan vitun paska elokuva. Siinä kuvailevan kielenkäytön aatelia.

 ...=)

Wonder Woman (Wonder Woman)

[arvostelu sisältää juonipaljastuksia]

Jumala. Se on sana, joka toistuu läpi Patty Jenkinsin (Monster, 2003) ohjaaman elokuvan. Tarinan keskiössä on amazonilainen prinsessa Diana (Gal Gadot), jonka juuret ovat vahvasti jumalmytologiassa. Kun toinen ensimmäinen (blogilla on älykkäämmät lukijat kuin kirjoittajat...) maailmansota levittää siipensä jopa ajan ohitse kulkemalle trooppiselle saarelle, joka on koti tälle muinaisen maailman yhteisölle (Robin Wright, Connie Nielsen ym.), kokee Diana velvollisuudekseen pelastaa ihmiset omalta tuholtaan.

En ollut kovinkaan kiireessä juosta katsomaan taas uutta supersankarielokuvaa, taas uutta syntytarinaa - joka on jo aika kauan ollut loppuun kulutettu kaava. Olen siihen todella turtunut. Elokuvan alussa jaettiin vielä täysin tyypilliset pelimerkit ja mikään ei tuntunut tässä uudelta tai joltain, mitä emme olisi jo nähneet. Tietenkin jokaisessa kuvauksessa on aina omat varjopuolensa ja vaihtoehtoisesti aina omat tunnustusta ansaitsevat tekijänsä. Wonder Womanin kohdalla onnistunutta oli hyvin toimivat henkilöhahmot, naisnäkökulma perinteisesti miesvaltaisessa tyylilajissa sekä ajoittain täysin nappiin osuva huumori. Mutta nämä tekijät yksinään eivät riitä ylittämään sitä taakkaa, mikä elokuvalla on voittaakseen katsoja puolelleen ennalta-arvattavalla juoniskenaariolla. Toisin sanoen, jos elokuva ei tarjoa mitään uutta, mitään arvokasta itsessään jo nähdyn ja kolutun maaperän päälle - oli elokuva kuinka hyvin tehty tahansa - ei se riitä tekemään elokuvasta lähtökohtaisesti parempaa kuin edeltäjänsä.

Sen sanottuani, voin kuitenkin sanoa, että Wonder Woman onnistuu voittamaan katsojan puolelleen. Vaikka se on perinteinen, klassinen sankarimyytti ja ennalta-arvattava sekä jossain määrin kliseinen. Miksi? Ihmisten elämissä jumalalla on aina ollut suuri rooli. Tai ainakin jumalalla ajatuksena. Etsimme merkitystä näennäisesti kaoottiselta vaikuttavaan elämäämme. Aina ei kuitenkaan tunnu siltä, että jumala olisi mitenkään läsnä meidän elämässämme - ja usein olemme hukassa sen kanssa, minkä vuoksi elää - etenkin jos et usko jumalaan. Etenkään jos et usko myöskään mihinkään jumalankorvikkeeseen, mitä kaikilla ihmisillä loppupeleissä on. Joko arvostamme universumin kauneutta tai nautintoa.... tai rahaa, tai onnellisuutta. Nämä ovat kaikki meidän palvonnan kohteita. Jumalan korvikkeita. Eikö? Toisin sanoen jumala on yhtä kuin raha tai onnellisuus, tai kauneus, tai nautinto. Kaikilla on sama funktio. Yritämme täyttää elämämme jollain, jotta meillä olisi syy elää. Tämä on ihmisen biologinen tarve. Evoluutio määrää meidät selviämään ja jotta eläisimme, selviytyisimme, tarvitsemme siihen syyn. Etsimme merkitystä. Mutta jos rationaalisesti yrittää järkeillä elämään merkitystä, tulee häviämään. Mitään objektiivista merkitystä ei ole. Ja siksi olin niin positiivisesti yllättynyt, jopa järkyttynyt, kun Wonder Woman ensin hieman puuduttavan alkupuoliskonsa jälkeen, pistää toisen vaihteen päälle - alkaa käymään keskustelua (periaatteessa) objektiviisudesta, jumaluudesta ja ihmisen elämän arvosta.

Anna kun selitän. Wonder Woman on hahmo, jolla on erittäin vahva moraalikompassi. Hän uskoo hyvään ja taistelee pahaa vastaan. Kuten supersankarit yleensä. Se tekee niistä niin tylsiä, koska ne olettavat, että jotain objektiivisesti hyvää tai pahaa olisi olemassa. Leukani loksahti lattiiaan siinä vaiheessa, kun elokuvan kliimaksissa, pahiksen päihittämisen sijaan, Wonder Woman joutuukin jonkinlaiseen eksistentiaaliseen kriisiin, jossa hän joutuu itse kyseenalaistamaan hyvän ja pahan objektiivisuden. Hän tajuaa ajatelleensa väärin. Hän kadottaa itsekin merkityksen omista teoistaan. Toisin sanoen hän kadottaa merkityksen elämästään. Hän tiputtaa itse itsensä pois jumalan asemasta. Kaunista, eikö?

Ja tässä kohtaa tematiikka jumalan suhteesta yksilöön tulee peliin. Jumala ei voi asettaa ihmisen elämälle sen enempää arvoa kuin ihminen itse. Wonder Womanin täytyy tehdä ratkaisu löytääkö ihmisyydestä jotain itseisarvoa, vai käytännössä lopettaako ihmiselämä. Ja syyt, miksi hän päätyy löytämään uudelleen moraalikompassinsa, nimenomaan ihmisenä eikä jumalana, ovat henkeä salpaavia.

Rakkaus on tunne, eikö? Siinä mielessä se on sidottu täysin samoihin lainalaisuuksiin kuin mikä tahansa muukin esineellinen arvo. Se ei ole jotain, mikä olisi objektiivista, mikä olisi olemassa irrallisena konseptina ihmisestä. Se on ihmisaivon tuottama tunne. Täten sille ei periaatteessa voi asettaa muuta arvoa kuin rahalle, kauneudelle tai jumalalle. Mutta Wonder Woman tekee silti tietoisen päätöksen, jopa melkein kuin hänellä ei olisi muuta vaihtoehtoa, ja valitsee arvottaa rakkauden silti jumalakseen. Hän siis pragmatisoi ihmisen olevan ihminen. Ja koska ihminen kykenee tuntemaan rakkautta, sen täytyy tarkoittaa sitä, että ihmisen tulisi kokea rakkautta. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että vaikka ihmisen elämästä ei löytyisi mitään perimmäistä objektiivista tarkoitusta, ei tarvitsisikaan. Ainoastaan riittää, että pitää ihmistä ja ihmisen kokemia tunteita arvossa, löytää elämälle merkityksen itsestään ja omasta kokemuksesta ihmisyydestään.

Jotenkin tälläinen tematiikka, että päätetään löytää kauneutta, merkitystä maailmasta, hurmasi minut täysin, ja siksi Wonder Woman nousee aivan supersankarielokuvien aateliin. Patty Jenkins on luonut tähän elokuvaan niin hienon monitahoisuuden. Hän käyttää hyväkseen klassista supersankariasetelmaa ja luo sillä uudenlaista pohdintaa siitä, millaista keskustelua supersankarielokuvassa voi käydä. Gal Gadot on tähän täydellinen pääosa, sillä hänet uskoo naiivina ja pelkistettynä sankarina, mutta sen lisäksi hän on uskottava esitellessään hahmonsa kriisissä, tuoden hänet alas jumalan asemasta, ihmiseksi, virheelliseksi olennoksi, joka myös joutuu kyseenalaistamaan itsensä ja oman arvonsa. Musiikki elokuvassa vielä tukee tätä tarinankaarta ja koko elokuva rakentuu hienoksi kokonaisuudeksi.

Viimeinkin sarjakuvaleffa, joka heittää romukoppaan kaikki vanhat olettamukset ja perinteet. Tässä järjestäen kyseenalaistettiin kaikki lajityypin johdonmukaisuudet (hyvän ja pahan vastakkainasettelu) ja käännettiin se päälaelleen. Pahaa löytyy jokaisesta ihmisestä. Mutta sen vuoksi on juuri taisteltava, eikö?

 ...=)

The Girl with the Dragon Tattoo (The Girl with the Dragon Tattoo)

Tämä on vuoden 2011 amerikkalaisversio Stieg Larssonin samannimisestä kirjasta.

Pääosissaan Rooney Mara ja Daniel Craig, David Fincher ohjasi tämän murhamysteerin, käsikirjoittajanaan Steven Zaillian. Muissa osissa on Robin Wright, Stellan Skarsgård, Joely Richardson ja Christopher Plummer. Tarina kertoo Cragin esittämästä toimittajasta Mikael Blomkvistista, joka joutuu huonoon maineeseen, kirjoittaessaan artikkelin liikemies Hans-Erik Wennerströmiä vastaan, mutta huonojen lähteiden takia, hävisi häntä vastaan nostetun oikeusjutun. Pelastaakseen maineensa ja lehtensä, Milleniumin, hän suostuu tutkimaan Christopher Plummerin esittämän vaikutusvaltaisen liikemiehen Henrik Vangeria piinannutta murhajuttua. Vanger vastamaksuksi suostuu auttamaan Blomkvistia Wennerströmiä vastaan. Kun Blomkvist sitten sotkeentuu keskelle Vangerin sukua, juttu tulee niin vaaralliseksi, että hän palkkaa häntä avustamaan Lisbeth Salanderin, Rooney Maran esittämän tutkijan ja tietokoneneron, jolla on myös oman synkkä tarinansa.
     Elokuvasta on oikein vaikea sanoa yhtään mitään. David Fincher ei kykene tekemään huonoa elokuvaa, joten siitä ei ole kyse. Tarina on aivan upea, tai no, upea ja upea, raaka ja sairas pikemminkin, mutta ehdottomasti vangitseva. Henkilöhahmot ovat täyteläisesti kirjoitettuja, monipuolisia rooleja, jotka upea näyttelijäkaarti vielä täydentää. Elokuvan tunnelma, aina valaistuksesta musiikkiin on laatua kaikki. Missä siis piilee ongelmat? No, lähtökohtaisesti ainakin, on hieman outoa katsoa Ruotsiin sijoittuvaa elokuvaa, ruotsalaisia henkilöitä, jotka puhuvat englantia, keskenään. He eivät ota kenkiään pois sisätiloissa ja heillä ei ole edes ruotsalaista aksenttia. Myöskin elokuva on aivan liian pitkä ja draamamainen ollakseen trilleri tai mysteerielokuva. Vasta elokuvan viimeisellä puoliskolla, saamme hiukan jännitystä ja sitäkin aivan minimaalisen osan ja tämä on ohi nopeammin ja helpommin kuin missään aikaisemmin näkemässäni elokuvassa. Mielestäni kyllä päähenkilöiden pitäisi vähän taistella ja kiemurrella päästäkseen pois pälkähästä, mutta tämä sivutetaan antamatta sille juuri yhtään painoarvoa. Kaiken lisäksi elokuva ei tunnu yhtenäiseltä. Mikä se on? Onko se tarina, Mikael Blomkvistin yrityksistä pelastaa lehti? Onko se tarina Lisbeth Salanderista, tytöstä, jolla on lohikäärmetatuointi ja jonka kauheat traumat menneisyydestä varjostavat hänen nykyistä elämää? Onko se Vangerin perheen keskelle sijoittuva murhamysteeri? Elokuva yhdistää liikaa juonikuvioita ja ei saa siitä yhteinäistä kokonaisuutta. Tämä on tietenkin ymmärrettävää, jos kirjasta ollaan haluttu mahdollisimman paljon elokuvaan. Vaikka olemme elokuvan lopussa siis jo aika irtautuneita tarinasta, olemme silti täysin Lisbeth Salanderin pauloissa. Ehkä tämä oli Fincherin ja Larssonin tarkoituskin.
     Elokuvana se ei silti täysin vedä, kirjana se onkin varmasti nerokas. Ymmärrettävästi on vaikeaa yhdistää jännitystä ja draamaa, sillä nehän syövät toisiaan pois. Joka tapauksessa on The Girl with the Dragon Tattoo mielenkiintoinen, vangitseva elokuva, joka ei pituudestaan huolimatta ole tylsä. Mielenkiintoinen roolivalinta oli palkata Stellan Skarsgård elokuvaan, joka on itse ruotsalainen. Mielenkiintoista tämä on siksi, että hän ei ollut ruotsalaisessa versiossa elokuvasta. Hyvin hän hahmonsa esittääkin. Ehkä hän on hieman kliseinen ja käytää perinteistä reittiä roolinsa paljastamisessa, mutta miksi se olisi niin huono asia?

     Rooney Mara on elokuvan selkeä tähti. Hän saa katsojan puolelleen upealla tavalla, nimittäin ensi kertaa kun näemme hänet, meihin valtaa ihmetys, kuka tämä henkilö on? Mutta sitten pikkuhiljaa, Mara täydentää roolisuoritustaan varovaisilla nyansseilla ja saa katsojan ymmärtämään hahmon ja sitten luottamaan tähän. Hän on yksi niistä upeista näyttelijöistä, jotka eivät pelkää tehdä roolia henkilökohtaiseksi. Täten Mara saa siihen paloa ja omistautuneisuutta, jolloin meidän katsojina on helpompi päästä hänen näyttelemistään lähelle. Peloton, koskettava, täydellisyyttä hipova roolisuoritus, joka on melkein jopa liian hienostunut. Mara on selvästi intohimoinen tulkitsija, joka rakastaa hahmon sisimmän näyttämistä ja sukeltaa draaman eri kerroksiin.
     Daniel Craig tekee kiitettävää työtä. Hänen näyttelemisensä on hieman tasapaksua ja hän liikkuu tietyllä energialla läpi elokuvan, vaivautumatta antaa itsestään enempää tai kuvatakseen hahmon olemusta sen syvällisemmin. Siitä huolimatta, hän kuitenkin onnistuu antamaan roolisuorituksen, joka vastaa elokuvan tunnelmaa ja saa hahmostaan ymmärrettävän ja luontaisen oloisen. Elokuvassa huomiota vie myöskin valovoimainen Joely Richardson, jolla on herkullinen rooli. Hän on tasapainoinen, varma näyttelijä, joka leikittelee käsikirjoituksen kerroksilla. Hän on sulava ja luonteva ja saa hahmoonsa juuri oikean määrän tunnettta, syvyyttä ja valoa ja varjoa. Niissä lyhyissä kohtauksissa, joita hänellä on, hän opastaa juonta ja elokuvaa kokeneesti ja varmasti. Hän on upea näyttelijä.
     The Girl with the Dragon Tattoo on vahva tarina ja siten myös vahva elokuva. Pidän Fincherin ratkaisusta olla karttamatta pois alkuperäisen lähdeteoksen rankimmista teemoista ja niistä muodostuu nimenomaan tämän elokuvan vahvuus. Fincherin jyrkkä graafisuus ja armottomuus tekevät tarinalle vahvan varjon, jota me katsojan emme voi lakata katsomasta.

State of Play (State of Play)

On ehkä itsestään selvää, miksi näin hyvillä lähtökohdilla varustettu trilleri - kuumat näyttelijä-nimet, taitavat käsikirjoittajat ja iso budjetti ei ole saavuttanut asemaa, jollaisen tämän kaliiberin elokuvan tulisi ehkä saavuttaa; se ei ole niin hyvä.

State of Play on vuoden 2009 poliittinen trilleri, jonka Kevin Macdonald ohjasi perustuen Matthew Michael Carnahanin, Tony Gilroyn, Peter Morganin ja Billy Rayn käsikirjoitukseen, joka perustui Brittiläiseen kuusi-osaiseen draamsarjaan. Tämän huomaa elokuvan sisällöstä. Ensinnäkin ei ole koskaan hyvä, että elokuvalla on liian monta käsikirjoittajaa, useimmiten sanonta "Too Many Cooks..." pätee niin myös käsikirjoituksiin. Toiseksi, se, että alkuperäinen materiaali on kuuden tunnin mittainen ja tämän elokuvan kohdalla juoni on supistettu kahteen tuntiin, tekee siitä mahdottoman vaikeasti-seurattavan, liian tiiviin ja täten se ei hengitä. Emme elä elokuvaa, vaan yritämme pysyä sen perässä. Pähkinänkuoressa: Russell Crowen esittämä journalisti syventyy poliittiseen mysteeriin, jonka keskiössä on sattumoisin hänen poliitikko-kaveri, Ben Affleckin näyttelemä Stephen Collins. Kaikesta tästä tekee vielä täyteläisempää se, että elämme uuden median aikaa, jossa ihmiset haluavat sensaation sensaation perään ja kukaan ei lue enää paperisia sanomalehtiä, joissa Russell Crowe työskentelee vanhan koulukunnan reportterina, yrittäen pitää työnsä, uusia tulokkaita kuten Rachel McAdamsin esittämää Della Fryeta vastaan. Näissä tapauksissa ei lehden päätoimittajan Helen Mirrenin esittämän Cameron Lynnen auta muu kuin alistua internet-aikakauden valtaan. Tietenkin siis elokuvan pääosassa on tämä poliittinen murhamysteeri, mutta itse olin enemmän kiinnostunut elokuvan otteesta internet-old school-väitteeseen.

"Ei tästä elokuvasta paljon mitään käteen jää."

    On niitä elokuvia, joita en malta odottaa, että pääsen arvostelemaan ja usein hyppäänkin näppäimistön ääreen heti elokuvan nähtyäni. Sitten on niitä elokuvia, joita en millään haluaisi arvostella ja päädyn niiden pariin monta kuukautta myöhemmin ne nähtyäni, jos ollenkaan. No, voin arkailematta paljastaa, että State of Play kuuluu jälkimmäiseen kastiin. Suoraan sanottuna tämä elokuvakokemus oli minulle hyvin mitään sanomaton. Ja tämä silti, että elokuvassa on monia lempinäyttelijöitäni - Russell Crowe, Rachel McAdams, Helen Mirren, Jason Bateman, Robin Wright ja jopa Viola Davis! Elokuvan huippuhetket olivatkin juuri Helen Mirrenin päästessä vauhtiin. Vaikka Crowe on hyvä näyttelijä, hänen energiansa on hyvin alhaista ja siksi hänen pääroolinsa ovat usein vähän unettavia, sillä usein hänen elokuvansa sisältävät häntä ja paljon ja silloin minä ainakin katsojana kaipaan jo jotain muuta... Miksi siis pidän hänestä? Mielenkiintoinen kysymys, hän on hyvä näyttelijä, mutta sopii ehkä paremmin sivurooleihin. Helen Mirren on yksi harvoja näyttelijöitä, joilla ei ole yhtäkään huonoa roolisuoritusta, vaikka elokuva luhistuisi hänen ympärilleen, niinkuin tämän kohdalla, hän onnistuu aina astumaan syvälle hahmoonsa ja herättämään katsojan mielenkiinnon. Mutta sitten minä ihmettelen, miksi Ben Affleck on ollut Hollywoodin huipulla niin monta vuotta kuin on ollutkin. Pakostakin, kun joku pysyttelee näin kauan ihmisten huulilla, joku päättää heittää hänelle luun ja antaa hänen ohjata Argon tai esiintyä Batmanina, mutta hän ei silti ansaitse sitä. Ehkä tämän puolesta puhuu se, että hän ei ole ollut ehdolla yhteenkään Oscar-palkintoon, päin vastoin. Hän voittikin monta Razzie-palkintoa vuosituhannen alussa ja ihmisten olisi silloin jo pitänyt ymmärtää olla koskematta häneen ja antaa hänen painua unohduksiin, hän olisi voinut kävellä kotiin mukanaan hieman ylpeyttä hänen upeasta suorituksestaan käsikirjoittajan Good Will Huntingin kohdalla, mutta jotain tapahtui. Ei, hänen roolisuorituksensa elokuvassa State of Play ei ole hyvä.
     Ei tästä elokuvasta paljon mitään käteen jää. Juoni on ihan samantekevä ja liian yksityiskohtainen ja mutkikas. Helen Mirren tekee parhaansa, mutta elokuva uppoaa ehkä liiasta yrityksestä tai liiasta painosta harteillaan.

Forrest Gump (Forrest Gump)

Forrest Gump valmistui vuonna 1994 ja saavutti suuren suosion niin yleisön kuin kriitikoiden keskuudessa. Sen ohjasi Robert Zemeckis ja pääosissa on Tom Hanks, Sally Field ja Robin Wright. Elokuva voitti monta Oscar-palkintoa mukaan lukien paras elokuva, ohjaus, miespääosa.

     Elokuva kertoo vähä-älyisestä miehestä nimeltä Forrest Gump (Hanks). Lapsuudessaan hänen äitinsä (Field) teki kaikkensa hänen eteen. Häntä kiusattiin, mutta hän ystävystyi Jenny-nimisen tytön kanssa, jonka isä oli väkivaltainen. Läpi elämänsä Forrest joutuu kestämään ilkeitä ihmisiä, mutta saavuttaa suuria tekoja ja näkee paljon maailmaa ja rakastaa aina Jennyä (Wright).

      Forrest Gump on ehkä maailman yliarvostetuin elokuva. Itse ymmärrän itse asiassa sen viehätyksen hyvinkin. Vaikka samasta aiheesta on tehty kymmeniä elokuvia, Forrest Gump on suosituin. Syy on yksinkertainen. Elokuva on niin tapahtumarikas, ettei katsoja voi tylsistyä. Kaikki amerikkalaisen patriotismin ominaispiirteet ovat pystytty änkeämään samaan elokuvaan tietenkään unohtamatta Vietnamin sotaa tai Elvis Presleytä. Elokuva antaa pehmeän, mukavan ja lämpimän opetuksen elämästä ja toimii ikään kuin pehmodraamana. Viimeinkin draamaelokuva, johon valtavirta ihastuu! Oikeasti ohjaus on laskelmoitua. Elokuvan tunnepanos on pakotettua ja elokuva on järkyttävän epäuskottava sekä yltiökoristeltu. Käsikirjoitus on liian täysi. Se yrittää haukata liian isoa palaa. Koskaan ei tulisi ahtaa elokuvaa täyteen tapahtumia niin, että niitä ei pystytä edes sulattamaan. Elokuvan rakenne on mielikuvitukseton ja kerronta sadunomainen. Kaiken tämän kruunaa Tom Hanksin karikatyyrinen roolisuoritus, joka on suoraan sanottuna kauheaa katsottavaa.

    Hanks, mies, josta on paljon sanottavaa. Hän on vakiinnuttanut itsensä amerikkalaisen elokuvan symbolina. Kaksinkertainen Oscar-voittaja ja tunnettu Spielbergin vakiokastilainen on nimi, jonka jokainen tuntee. Kieltämättä hän on lahjakas ja varsin varma näyttelijä. Kuitenkin hänen roolisuorituksensa on sellainen, jonka kuka tahansa näyttelijä pystyisi näyttelemään ja silloin se ei ole minun mielestäni Oscarin arvoinen. Hän heittää peliin joka elokuvassaan kuultavan tekoaksenttinsa ja keskittyy hahmon kaksiulotteisuuteen kolmiulotteisuuden sijaan. Hänellä olisi kaikki mahdollisuudet onnistua, mutta hahmo ei kosketa millään tavalla. Siitä puuttuu tunne ja roolisuoritus on melkein kuin pilaa. Tajuan kyllä miksi amerikkalainen ikoni lupautui tähän amerikkalaisuuden huippuelokuvaan.

     Robin Wright on kertakaikkiaan tylsä näyttelijä. Hänessä ei ole hippuakaan vetovoimaa, karismaa, luontaisuutta tai mielenkiintoisuutta. Hän vaikuttaa lähinnä tympääntyneeltä rooliinsa ja yrittää vaan päästä elokuvan kuvausten loppuun. Hän ei tuo minkään näköistä tunnetta valkokankaalle eikä hän ole realistisuutta lähelläkään.

     Forrest Gump on yliarvostettu, teennäinen pilakuva aiheesta, josta saisi paljon parempaakin tehtyä. Liian täyteen pakattu elokuva on pehmodraama ja amerikkalaisen isänmaallisen elokuvan merkkiteos. Lähinnä vitsiltä vaikuttava eläytyminen luo luotaantyöntävän vaikutuksen. Tom Hanks on pinnallinen. Robin Wright tylsä. Suosittelen kuitenkin katsomaan elokuvan sen yleisöystävällisyyden ja maineen takia.

5+

...=)