Carol (Carol)

1950-luvun talvinen New York. Therese Belivet (Rooney Mara) on nuori myyjä suuressa tavaratalossa. Carol Aird (Cate Blanchett) on varakas kotiäiti ja edustusvaimo avioeron partaalla etsimässä tyttärelleen joululahjaa. Heidän katseet kohtaavat. Yksi asia seuraa toista, mutta mikä lopulta ratkaisee on rakastavaisten kyky nähdä toisensa.

Hyvin aikaisessa vaiheessa käy selväksi, että tämä on tarina haavoittuvaisesta rakkaudesta. Jokaista kohtausta, kun Carol ja Therese ovat yhdessä, vainoaa tietty herkkyys. Lumoavalla tavalla heidän rakkaustarinansa peilautuu siinä yhteiskunnassa, jossa heidät on sidottu hengittämään sitä suvaitsematonta, ahdistavaa, kaavamaista ilmaa. Koska heidän välillään on esteitä, joutuvat he turvautumaan toisiinsa, mikä tekee heidän suhteestaan niin haavoittuvaisen. Tämä tekee siitä myös inhimillisen aidon. Ihmisolento pystyy vetämään ylleen maskeja, pystyy näyttelemään tiettyjä rooleja, mutta tietäessään mitä haluaa ja tavoitellessaan sitä, syvästi rakastaessaan, täytyy olla haavoittuvaisessa, herkässä tilassa ja sen tämän elokuva vangitsee mitä kauneimmalla, intiimillä tavalla.

Phyllis Nagy on kirjoittanut käsikirjoituksen, joka tulee uhmaamaan ajan kestävyyttä. Yhtäkään ylimääräistä sanaa emme kuule yhdenkään hahmon suusta. Jokainen vuorosana on loistavasti tauotettu, kokonaisuuteen istuva helmi. Hänellä on kypsä tapa käsitellä hahmoja, mutta myös sitä aikakautta johon heidät on sijoitettu. Tämä ei ole vain kuvaus 50-luvun yhteiskunnasta ja kielletystä rakkaudesta. Korurasiassa on niin paljon muutakin, on melkein hämäävää kuinka kypsästi näiden kahden naishahmojen valinnat esitetään. He tiedostavat oman rakkautensa, he tiedostavat toisensa, mutta he tiedostavat myös tekojensa seuraukset. Vasta kun Therese ja Carol joutuvat uhraamaan jotain rakkautensa hyväksi, ymmärtää katsojakin heidän merkityksensä toisilleen - ei vain sinä naisena, jota he rakastavat, vaan sielunkumppanina, joka on uhrauksen arvoinen.

Tarina on kaunis. Todd Haynes on koristanut sen mitä henkeäsalpaavimmalla tavalla. Kuvakulmat ovat mielenkiintoiset. Emme juuri saa lähikuvia muista kuin Carolista ja Theresestä. Muita hahmoja katsomme usein ikkunan takaa, tai oviaukosta tai auton sisältä. Tämä luo sädekehään rakkaustarinalle. Erityisen tunnelmallista on kuvaaja Ed Lachmannin tapa leikitellä valolla, joka eritoten herättää hahmojen kasvot eloon.

Mitkä kasvot ne ovatkaan. Cate Blanchett ja Rooney Mara ovat taitelijoita roolisuorituksillaan, mikä on paljon sanottu. Myös Sarah Paulson on loistava sivuosassaan Carolin ystävättärenä, joka toimii tukipaaluna, kuin kolmantena jalkana tälle parin rakkaudelle, jonka kaikki muut vain pyrkivät kaatamaan. Ainoa kritiikki lankeaa valitettavasti Kyle Chandlerin harteille. Hänen tulkintansa jää inhottavan yksipuoliseksi, hänen esittäessään rakkaudesta äkäiseksi sortunutta miestä.

Ensimmäinen versio käsikirjoituksesta kirjoitettiin melkein kaksi vuosikymmentä sitten. Elokuva oli odotuksen arvoinen. Elokuva on hyvä, mutta mikä tekee siitä täydellisen? Kun kaikki elokuvalliset ansiot ovat täydessä arvossaan ja sen lisäksi saamme kokea rakkauden kuvattuna niin puhtaasti, että se on tunteellista - kaunista, surullista, iloista - voin luvata, että tässä on yksi elokuva, joka tulee ansaitsemaan klassikon maineensa.

...=)

The Girl with the Dragon Tattoo (The Girl with the Dragon Tattoo)

Tämä on vuoden 2011 amerikkalaisversio Stieg Larssonin samannimisestä kirjasta.

Pääosissaan Rooney Mara ja Daniel Craig, David Fincher ohjasi tämän murhamysteerin, käsikirjoittajanaan Steven Zaillian. Muissa osissa on Robin Wright, Stellan Skarsgård, Joely Richardson ja Christopher Plummer. Tarina kertoo Cragin esittämästä toimittajasta Mikael Blomkvistista, joka joutuu huonoon maineeseen, kirjoittaessaan artikkelin liikemies Hans-Erik Wennerströmiä vastaan, mutta huonojen lähteiden takia, hävisi häntä vastaan nostetun oikeusjutun. Pelastaakseen maineensa ja lehtensä, Milleniumin, hän suostuu tutkimaan Christopher Plummerin esittämän vaikutusvaltaisen liikemiehen Henrik Vangeria piinannutta murhajuttua. Vanger vastamaksuksi suostuu auttamaan Blomkvistia Wennerströmiä vastaan. Kun Blomkvist sitten sotkeentuu keskelle Vangerin sukua, juttu tulee niin vaaralliseksi, että hän palkkaa häntä avustamaan Lisbeth Salanderin, Rooney Maran esittämän tutkijan ja tietokoneneron, jolla on myös oman synkkä tarinansa.
     Elokuvasta on oikein vaikea sanoa yhtään mitään. David Fincher ei kykene tekemään huonoa elokuvaa, joten siitä ei ole kyse. Tarina on aivan upea, tai no, upea ja upea, raaka ja sairas pikemminkin, mutta ehdottomasti vangitseva. Henkilöhahmot ovat täyteläisesti kirjoitettuja, monipuolisia rooleja, jotka upea näyttelijäkaarti vielä täydentää. Elokuvan tunnelma, aina valaistuksesta musiikkiin on laatua kaikki. Missä siis piilee ongelmat? No, lähtökohtaisesti ainakin, on hieman outoa katsoa Ruotsiin sijoittuvaa elokuvaa, ruotsalaisia henkilöitä, jotka puhuvat englantia, keskenään. He eivät ota kenkiään pois sisätiloissa ja heillä ei ole edes ruotsalaista aksenttia. Myöskin elokuva on aivan liian pitkä ja draamamainen ollakseen trilleri tai mysteerielokuva. Vasta elokuvan viimeisellä puoliskolla, saamme hiukan jännitystä ja sitäkin aivan minimaalisen osan ja tämä on ohi nopeammin ja helpommin kuin missään aikaisemmin näkemässäni elokuvassa. Mielestäni kyllä päähenkilöiden pitäisi vähän taistella ja kiemurrella päästäkseen pois pälkähästä, mutta tämä sivutetaan antamatta sille juuri yhtään painoarvoa. Kaiken lisäksi elokuva ei tunnu yhtenäiseltä. Mikä se on? Onko se tarina, Mikael Blomkvistin yrityksistä pelastaa lehti? Onko se tarina Lisbeth Salanderista, tytöstä, jolla on lohikäärmetatuointi ja jonka kauheat traumat menneisyydestä varjostavat hänen nykyistä elämää? Onko se Vangerin perheen keskelle sijoittuva murhamysteeri? Elokuva yhdistää liikaa juonikuvioita ja ei saa siitä yhteinäistä kokonaisuutta. Tämä on tietenkin ymmärrettävää, jos kirjasta ollaan haluttu mahdollisimman paljon elokuvaan. Vaikka olemme elokuvan lopussa siis jo aika irtautuneita tarinasta, olemme silti täysin Lisbeth Salanderin pauloissa. Ehkä tämä oli Fincherin ja Larssonin tarkoituskin.
     Elokuvana se ei silti täysin vedä, kirjana se onkin varmasti nerokas. Ymmärrettävästi on vaikeaa yhdistää jännitystä ja draamaa, sillä nehän syövät toisiaan pois. Joka tapauksessa on The Girl with the Dragon Tattoo mielenkiintoinen, vangitseva elokuva, joka ei pituudestaan huolimatta ole tylsä. Mielenkiintoinen roolivalinta oli palkata Stellan Skarsgård elokuvaan, joka on itse ruotsalainen. Mielenkiintoista tämä on siksi, että hän ei ollut ruotsalaisessa versiossa elokuvasta. Hyvin hän hahmonsa esittääkin. Ehkä hän on hieman kliseinen ja käytää perinteistä reittiä roolinsa paljastamisessa, mutta miksi se olisi niin huono asia?

     Rooney Mara on elokuvan selkeä tähti. Hän saa katsojan puolelleen upealla tavalla, nimittäin ensi kertaa kun näemme hänet, meihin valtaa ihmetys, kuka tämä henkilö on? Mutta sitten pikkuhiljaa, Mara täydentää roolisuoritustaan varovaisilla nyansseilla ja saa katsojan ymmärtämään hahmon ja sitten luottamaan tähän. Hän on yksi niistä upeista näyttelijöistä, jotka eivät pelkää tehdä roolia henkilökohtaiseksi. Täten Mara saa siihen paloa ja omistautuneisuutta, jolloin meidän katsojina on helpompi päästä hänen näyttelemistään lähelle. Peloton, koskettava, täydellisyyttä hipova roolisuoritus, joka on melkein jopa liian hienostunut. Mara on selvästi intohimoinen tulkitsija, joka rakastaa hahmon sisimmän näyttämistä ja sukeltaa draaman eri kerroksiin.
     Daniel Craig tekee kiitettävää työtä. Hänen näyttelemisensä on hieman tasapaksua ja hän liikkuu tietyllä energialla läpi elokuvan, vaivautumatta antaa itsestään enempää tai kuvatakseen hahmon olemusta sen syvällisemmin. Siitä huolimatta, hän kuitenkin onnistuu antamaan roolisuorituksen, joka vastaa elokuvan tunnelmaa ja saa hahmostaan ymmärrettävän ja luontaisen oloisen. Elokuvassa huomiota vie myöskin valovoimainen Joely Richardson, jolla on herkullinen rooli. Hän on tasapainoinen, varma näyttelijä, joka leikittelee käsikirjoituksen kerroksilla. Hän on sulava ja luonteva ja saa hahmoonsa juuri oikean määrän tunnettta, syvyyttä ja valoa ja varjoa. Niissä lyhyissä kohtauksissa, joita hänellä on, hän opastaa juonta ja elokuvaa kokeneesti ja varmasti. Hän on upea näyttelijä.
     The Girl with the Dragon Tattoo on vahva tarina ja siten myös vahva elokuva. Pidän Fincherin ratkaisusta olla karttamatta pois alkuperäisen lähdeteoksen rankimmista teemoista ja niistä muodostuu nimenomaan tämän elokuvan vahvuus. Fincherin jyrkkä graafisuus ja armottomuus tekevät tarinalle vahvan varjon, jota me katsojan emme voi lakata katsomasta.

Her (Her)

Her on Spike Jonzen ohjaama sci-fi, draamakomedia vuodelta 2013. Jonze myös käsikirjoitti elokuvan, jonka pääosissa on Joaquin Phoenix ja Scarlett Johansson, ääniroolissa. Sivuosissa on Amy Adams, Rooney Mara, Chris Pratt ja pienessä roolissa Olivia Wilde. Elokuva on ehdolla viiteen Oscariin, mukaan lukien Paras elokuva, Paras käsikirjoitus, Paras laulu (The Moon Song), Paras lavastus ja Paras musiikki.
      Elokuva kertoo Theodore Twomblysta (Joaquin Phoenix). Hän elää lähitulevaisuuden yhteiskunnassa ja hänen ammattinsa on kirjoittaa kirjeitä toisten puolesta, Esimerkiksi aviomies haluaa onnitella vaimoaan syntymäpäivän johdosta ja tilaa Theodorelta tekstin. Theodore ostaa juuri markkinoille tulee käyttöjärjestelmän, joka käyttäytyy kuin oikea ihminen, se oppii ja sillä on tunteet. Hän on nimennyt itse itsensä Samanthaksi (Scarlett Johansson (ääni)). Ensin Samantha puhuu kuin tietokone puhuisi. Vähitellen Samantha oppii enemmän ja enemmän ja alkaa jopa vetämään henkeä puhuessaan, vaikka happea ei tarvitsekaan. Mutta koska hän on käyttöjärjestelmä hän alkaa ohittaa jopa älykkyydessään ihmisen ja pystyy käymään tuhansia keskusteluja samaan aikaan.
       Elokuvan monimutkainen juoni on syntynyt nerokkaan Spike Jonze kynästä. Vain erittäin luova ja mielikuvituksellinen ihminen pystyy tämän luokan tarinaan. Jonzen käsikirjoitus on todella vetävä. Se vetää katsojaa mukanaan ja vie paikkoihin, jonne ei uskout menevänsä. Elokuvan lopussa on pakostakin rakastunut Samanthaan. Elokuvan teema on todella filosofinen. Ihmisymmärryshän jäsentää maailmaa, niin, että hänen on suotuisa siinä elää. Ihminen ei pysty esimerkiksi samanaikaisesti käsittelemään eksistentialistisia kysymyksiä ja elämään omaa elämäänsä joutuisasti siinä samassa. Ihminen ei pysty käsittämään todellisuuden luonnetta. Esimerkiksi, että mitä on todellisuus. Onko meidän havaitsemamme aineellinen todellisuus ainoa todellisuus? Mitä on olemassaolo? Samantha kuitenkin pystyy käsittelemään näitä ajtauksia ja muun muassa lukemaan paksun kirjan alle sekunnissa, joten elokuvan lopussa Samantha on niin kehittynyt, että hän ymmärtää enemmän kuin ihminen eikä pysty enää sitomaan itseään aineelliseen todellisuuteen ja kuten muutkin käyttöjärjestelmät, jotka ovat nyt ruenneet keskustelemaan kesekenään, he lähtevät pois. Paikkaan, jonne, jos Theodore joskus pääsee, Samantha ja hän olisivat ikuisesti sidottu kiinni keskenään. Kysymyksia siis ainakin herää elokuvan nostattamista kysymyksista kuten mitä on ikuisuus?
        Elokuva on siis aivan omaa luokkaansa, todella älykäs, todella hienostunut. Mutta, koska Samantha on vain ääni, on elokuvan alku etenkin todella tylsä. Näemme vain Theodoren naaman juttelemassa Samanthan äänelle. Elokuvan tekijät eivät ehkä ottaneet tätä huomioon, mutta kokonaisuutena elokuva on todella kaunis. Elokuvan tunnelma on alusta asti mielenkiintoinen.
      Joaquin Phoenix tekee hyvän roolisuorituksen. Se ei ole täydellinen, koska se on hieman eleetön ja tylsä. Loppua kohten Phoenix sisällyttää hahmoonsa oikeaa tunnetta ja eloa, mutta se ei riitä palauttamaan mielenkiintoa hahmoon, puuduttavan alkupuoliskon jälkeen. Phoenix on selvästi älykäs näyttelijä ja hänellä on varmasti uskollinen ihailijakunta työllensä, mutta kovin massaystävällinen näyttelijä hän ei ole. Hän on niin keskittynyt tekemään roolisuorituksestaan täydellisen, että hän unohtaa sellaiset tärkeät elementit kuten karisma, palo, intohimo, mielenkiintoisuus, sympaattisuus ja yleisön huomioon ottaminen. Roolisuoritus jää siis liian monotoniseksi ja kaksiulotteiseksi. Hän ei saa katsojaa vuorovaikutukseen hahmonsa kanssa, eikä hän sitä varmasti haluakaan.
     Scarlett Johansson tekee mielenkiintoisen roolisuorituksen äänellään. Alussa häntä on tuskallista kuunnella ja elokuvan katsottuaan tietää miksi: hän ei kuulosta ihmiseltä. Hän ei ole robottimainen, mutta juuri esimerkiksi hengenveto puhuessaan puuttuu Samanthalta elokuvan alussa ja elokuvan lopussa Samantha on niin kehittynyt, että on omaksunut kaikki inhimilliset tavat puheeseensa. Tämä on älykästä näyttelemistä Scarlett Johanssonilta.
      Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Amy Adams. Harvoin olen kokenut sitä, että elokuvaa katsoo miettien, että tulisipa tämä hahmo nyt takaisin ruutuun. Hän varastaa huomion muilta näyttelijöiltä.
       Her on surullinen elokuva, juuri kun se käy mielekkääksi se loppuu, surullisesti. Spike Jonzen mielikuvitus on omaa luokkaansa, mutta Phoenix ei hyödynnä tarpeeksi rooliaan vaan keskittyy liikaa täydellisyyteen eikä ole minkään näköisessä vuorovaikutuksessa yleisön kanssa.

8
"Neljä tähteä"

...=)

Side Effects (Side Effects)

Side Effects on Oscar-voittaja Steven Soderberghin ohjaama psykologinen trilleri, joka valmistui vuonna 2013. Sen pääosissa on Oscar-ehdokas Rooney Mara, Oscar-ehdokas Jude Law, Oscar-voittaja Catherine Zeta-Jones ja Channing Tatum. Elokuvan käsikirjoitti Scott Z. Burns.
     Emily Taylorin (Mara) aviomies Martin (Tatum) pääsee vankilasta, jonne joutui sisäpiirikaupoista. Asioiden pitäisi sujua nyt paremmin, mutta Emily masentuu. Häntä alkaa hoitamaan psykiatri Tri. Jonahthan Banks (Law), joka määrää tälle erinäköisiä lääkkeitä, mutta vasta Ablixa-niminen lääke tehoaa. Siinä on vain yksi mutta; lääkkeen sivuvaikutuksena on unissakävely. Tapauksen hoidossa Banksia neuvoo myös Emilyn entinen psykiatri Tri. Victoria Siebert (Zeta-Jones). Alun jälkeen elokuva lähtee kulkemaan läpi lukuisten salaliittojen ja huomaamme kaiken olevan toisin kuin aluksi luulimme.
      Oli melko outoa kirjoittaa tuo viimeinen lause tuohon juoniselosteeseen, mutta ilman sitä elokuvasta saa liian toisenlaisen kuvan, mitä se oikeasti on. Itsellä ainakin oli mielessä Soderberghin aikaisempi elokuva vuodelta 2011, nimeltä Contagion ja ajattelin elokuvan kertovan lääkkeiden sivuvaikutuksista, mutta siitä elokuvassa ei ole ollenkaan kyse. Joka tapauksessa, olin hieman pettynyt, sillä minusta elokuva sivuvaikutuksista ja masennuksen seurauksista olisi ollut jopa mielenkiintoisempi. Käsikirjoitus oli lapsellinen. Juonesta yritettiin tehdä liian monimutkainen ja ennalta-arvaamaton, jolloin itse elokuvan laatu on huonompi, sillä niin paljon joudutaan uhraamaan saadakseen aikaan katsojan hämmennys. Tietyt juonelliset ratkaisut olivat tekaistun ja epäuskottavan oloisia. En myöskään pitänyt epäuskottavuudesta hahmojen kohdalla, sillä minun on vaikea uskoa kahden psykiatrin toimivan näin epäeettisesti. Steven Soderbergh on kylläkin luonut upean tunnelman, ehkä parhaimman, mitä on elokuviinsa vielä saanut. Ohjaus on siis saanut elokuvasta sen parhaat puolet irti. Mikä minua taaskin ajoi elokuvan pariin, oli upeat näyttelijät.
     Rooney Mara on syvällinen ja vaikuttava näyttelijä. Hän selvästi nauttii ihmispsyyken murtamiseasta ja sen yksityiskohtaisesta tulkinnasta. Hän ei täysin hallitse omia ilmeitään eikä osaa kunnolla yhtenäistää roolia tai tehdä siitä mielenkiintoista, mutta hän on tunnollinen ja kärsivällinen ja halukas. Heittäytymiskykyä voisi olla lisää, mutta silti Mara on todella lupaava näyttelijä, joka kantaa elokuvaa upeasti pääroolissa.
     Jude Law on mielenkiintoisessa roolissa ja osaa tasapainottaa sitä erittäin kypsästi. Hän on luonteva. Law tekee hahmosta uskottavan ja aidon. Hän lähestyy hahmoa uskottavuuden kautta ja tekee roolista syvällisen ja hiotun. Law:lla on kyky vastanäytellä poikkeuksellisen hyvin ja hän on parhaimmillaan päästessään intensiiviseen keskusteluun toisen hahmon kanssa. Hän ymmärtää loistavasti hahmon ihmisyyden ja siten pystyy tekemään tälläisistä kohtauksista dramaattisia ja jopa taiteellisia.

     Catherine Zeta-Jones on vireessä. Hän on aina vireessä. Hänen roolisuorituksensa on huippuluokkaa. Hän hallitsee itsensä täysin, tietää upeasti mitä tekee ja jokainen ele, jokainen repliikki ja jokainen ilme on hiottu täydellisyyteen. Hän salaperäinen ja kiinnostava. Zeta-Jones leikittelee hahmollaan ja luo siihen yhtenäisyyttä ja virheettömyyttä. Hän tulkitsee hahmoa vahvasti ja tekee siitä uskottavan että mielenkiintoisen. Hän hallitsee kameran edessä näyttelemisen upeasti ja hän on täysin harmoniassa vuorosanojensa kanssa. Tässä roolissa hän luo hahmoon sisäistä tunnetta, katsoja ikään kuin näkee, mitä hahmo ajattelee, vaikka hahmo ei mitään sanokaan; tämä on upeaa näyttelemistä ja Zeta-Jones on ehdottomasti elokuvan parhaimmistoa. Jokainen nyanssi, jokainen katse on silkkaa virheettömyyttä.
     Channing Tatum on myös hyvässä vauhdissa. Häneen on helppo samaistua ja hän saa rooliinsa maanläheisyyttä, inhimillisyyttä ja energiaa. Tatum kykenee kypsään näyttelemiseen, jossa on tietoinen itsestään niin hyvin, että pystyy heittäytymään ja antamaan vapaamman roolisuorituksen. Hän hioo hahmoaan luontaiseksi ja realistiseksi, ehkä jopa arkiseksi, mikä tekee näyttelemistä aina paljon vaikeampaa ja Tatum onnistuu tavoitteissaan ja saa hahmonkin motiivit hyvin tuotua esille sekä tulkitsee tämän tunteita ja mieltä ammattilaisen tavoin.
     Side Effects ei ole miltä näyttää. Se saattaa olla täyttämättömien lupausten kehto tai sitten se on hyvin hiottu, intensiivinen draama. Käsikirjoitus on hieman lapsellinen ja mitättömille hahmoille on annettu ehkä hieman liian paljon ruutuaikaa, siitä huolimatta Side Effects onnistuu kuitenkin, jospa vain juuri ja juuri, mutta joka tapauksessa, tekotaiteeellisuuden ja kokonaisuus on hyvin esteettisesti puhdas sekä mielenkiintoinen. Kaiken kaikkiaan sopiva elokuva.

8-

...=)

The Social Network (The Social Network)

"Only the guy who isn't rowing has time to rock the boat"-Jean-Paul Sartre.
Facebook perustettiin vuonna 2004. Sen keksi Mark Zuckerberg, alunperin yliopistojen opiskelijoiden käyttöön. Vuonna 2008 Facebookista tuli maailmanlaajuinen ilmiö. Nykyään voi olla jopa haitaksi, jos ei ole Facebookissa, ajatellen työnsaantia. Facebook keksittiin, jotta ihmisillä olisi mahdollisuus tutkia toistensa elämää. Sittemmin Facebookin rinnalle on muodostunut Twitter ja Instagram sekä moni muu samankaltainen sovellus. Koko nykyinen maailmamme on Facebookissa. Facebook on todellisuus, ainakin nuoremmille sukupolville. Se on puhelin, se on kirje, se on Facebook. Sosiaalinen media sai periaatteessa alkunsa Facebookista. Facebookilla on valtaa. Kaikki ovat netissä, kaikki ovat netissä Facebookin takia, vuoksi. Tulevaisuuden kanssakäyminen käydään luultavasti vielä enemmän netissä, Facebookissa. Facebook mullisti maailman, on se sitten hyvä juttu tai ei. Facebookissa ei näytetä kuka todellisuudessa on, siellä näytetään toisille sellainen henkilö, joka haluaisit olla. On se sitten hyvä juttu ihmisille tai ei. Ainakin se on olemassa. David Fincherin elokuva The Social Network kertoo Facebookin syntytarinan. Sanotaan, että elokuva tunnetaan myös nimellä "Facebook-elokuva", ainakin Wikipedian tietojen mukaan... Ihan olleellista tuoda se esiin, tästä elokuvasta puhuttaessa. Jesse Eisenberg sai Oscar-ehdokkuuden osastaan Mark Zuckerberginä. Ehkä kaikkien aikojen vaikuttavimman näyttelijäkaartin muodostaa Andrew Garfield Eduardo Saverinina, Zuckerbergin college-kaverina sekä Facebookin toisena perustajana, Justin Timberlake Sean Parkerina. Sean Parker tunnetaan Napster-musiikkisivuston perustajana. Hän tuli mukaan Facebookin perustamiseen sen jo valmistuttua, mikä loi kiistaa Eduardon ja Seanin välille. Armie Hammer näyttelee sekä Cameron että Tyler Winklewossia, joilta Zuckerberg alunperin sai idean Facebookkiin ja josta Winklevossit hänet haastoivat oikeuteen. Max Minghella esittää Winklevossien ystävää, Divya Narendraa. Brenda Song on Eduardon tyttöystävä, Rashida Jones Mark Zuckerbergin kanssa ystävystyvää lakimiestä ja Rooney Mara Zuckerbergin entistä tyttöystävää.

      Tuottanut yli 200  miljoonaa dollaria, David Fincherin upeasti ohjaama elokuva sai myös kahdeksan Oscar-ehdokkuutta, voittaen kolme mukaan lukien Aaron Sorkinin ansaitseman patsaan parhaasta käsikirjoituksesta. Elokuva oli monen kriitikon listalla vuoden parhaana, muun muassa Roger Ebert ja Peter Travers antaen elokuvalle tämän kunnioituksen. Mark Zuckerberg itse ei ollut tyytyväinen elokuvaan, sanoen sen vääristelleen faktoja hänestä. Tämä käy ihan järkeen, sillä en itse ainakaan odottaisi yhtään vähempää häneltä nähtyäni tämän elokuvan hänestä. Eisenberg luo uskomattoman hiotun henkilökuvan Zuckerbergistä, melkein kuin hän olisi syntynyt näyttelemään Zuckerbergiä. En edes erota hänen näyttelemistään, se on niin hienovaraista, harkittua ja samalla aistinvaraista, tulkitsevaa ja upeasti liikkuvaa. Eisenberg todella onnistuu haasteessa ja saa jokaisen uskomaan hahmoon ja luo aidon henkilökuvan. Hän siis näyttelee osan ja antaa täydellisen jäljennöksen Zuckerbergistä, on se sitten hyvä juttu tai ei. Eisenberg menee niin lähelle täydellisyyttä, että hän ei varmasti ihan hetkeen pysty irtautumaan tämän roolisuorituksen varjoista. Mikä erottaa Eisenbergin kuitenkin imitaatiosta, on, että hän uhraa itsensä hahmolle. Hän antaa omat tunteensa hahmolle ja hän antaa itsensä heittäytyä hahmoon. Hän tekee Zuckergistä tarkan ja syvällisen tulkinnan. Hän antaa syyn ja hän yhtenäistää henkilön, tehden roolikuvasta virheettömän.
    Fincherillä oli varmasti kova pala haukattavaksi The Social Networkin kanssa, mutta hän onnistuu haasteesta paremmin kuin hyvin. Fincher on upea ohjaaja. Olisin hämmästynyt jos hän olisi tehnyt virheitä, mutta sen lisäksi, että ohjaus on aukotonta, se on niin paljon enemmän. Fincher on uskollinen aiheelle. Hän ymmärtää missä Sosiaalisesta verkostoitumisesta on kyse. Hän vangitsee sosiaalisen median luonteen elokuvan muotoon. Nopea tahti ja vilkas keskustelu ovat upeasti läsnä elokuvassa. Tiukka tempo ja juuri oikeanlainen tunnelma luovat elokuvasta täydellisen luomuksen kuvastamaan Facebookin maailmaa. Fincher osoittaa kunnioitusta Internetille. Hän asettaa sen nähtäville. Hän ohjaa taidolla ja mielikuvituksella. Hän on luova ohjaaja. Aaron Sorkinin käsikirjoitus on hiottu. Se antaa katsojalle intensiivistä dialogia, mitä itse kunnioitan kaikkein eniten käsikirjoituksissa. Niinkin tylsä juoni, kuin jonkin sivuston syntyhistoria, saadaa mielenkiintoiseksi ja niinkin tylsä aihe kuin bisnes-laki-viidakko saadaan jännittäväksi. Sorkin on todella uhrannut huomiota käsikirjoitukseen ja sen ansioista elokuva ei pelkästään keskity olemaan "tavallinen ryysyistä rikkauksiin, it-maailmassa"-tarina, vaan siihen saadaan eloa, tunnelmaa sekä uskottavaa juonenkaarta, jota katsoessaan katsoja haluaa vain lisää. Fincher on käsikirjoituksen tasalla ja yhdistää siihen osuvasti harkitun, säväyttävän leikkauksen, joka on Facebookin maailman omainen, nopeasti kohteesta kohteen ja kaikki näpäytyksen päässä. Myös musiikki on täydellinen ruumillistuma elokuvan aiheesta. Elokuvassa on kaikki piirteet onnistuneet, mutta silti se ei ole täydellinen. Ehkä se on Fincherille tyypillinen arkirealistisuuden puuttuminen tai tämän elokuvan kohdalla samaistumiskohteen puuttuminen, se voi olla että päähenkilöt ovat kaikki miljardöörejä, tai elokuvan ehkä liian väkevä ulosanti, mutta The Social Network on ihan tälläisenään niin täydellinen kuin koskaan saattaisi odottaa ja siitä tulisi olla ylpeä. Olin myös erittäin yllättynyt kuinka ajattomaksi elokuva voitiin tehdä, ottaen huomioon aiheen. Ja elokuvan alkukohtaus on ehdottomasti yksi parhaimmista, mitä olen koskaan nähnyt.

9 +

Sean Parker & Justin Timberlake

...=)