The Ghost Writer (The Ghost Writer)

Jokaisen kirjoittajan ongelma on, että mistä lähteä liikkeelle, mistä aloittaa. Joka kerta kun aloitan arvostelun, ensimmäinen kappale on vaikein. Tylsin ratkaisu on lähteä ensimmäisessä kappaleessa liikkeelle juonen selostuksesta. Se tappaa ensimmäisen kappaleen kauneuden. Silloin sinulla on selvät palikat jonka varaan rakentaa tekstisi. Mutta jos jätät juonen vaikka kokonaan pois, joudut kohtaamaan valkoisen paperiarkin kauhun. Itse uskon, että ilman tätä kauhua, kirjoittaminen olisi tylsää. Tuijottamalla tätä tyhjää sivua, saa mielen liikkumaan. Ensimmäinen kappale määrittää koko tekstin. Jos ensimmäinen kappale on hyvä, on koko teksti helpompi ja mielenkiintoisempi lukea.

Ewan McGregor on kirjoittaja, joka palkataan Pierce Brosnanin esittämän Iso-Britannian pääministerin,, Adam Langin, omaelämäkerran haamukirjoittajaksi. McGregorin hahmo lähtee Jenkkeihin, jossa Lang on varainkeruuretkellä. Oppiessaan enemmän mystisestä Langista ja tämän lähipiiristä; vaimo Ruth (Olivia Williams), assistentti Amelia (Kim Cattrall) sekä salaperäisestä tukijasta Paul Emmettistä (Tom Wilkinson), alkaa hän epäillä, että kaikki ei ole kunnossa.

Elokuvassa joudutaan uhraamaan paljon, että mysteeri saadaan säilytettyä. Tälläisissä tapauksissa on aina se vaara, että jätetään niitä aukkoja. Nyt elokuvan katsottuani päällimmäinen ajatukseni on vain, että miksi hemmetissä tämä kirjailija lähti pyöräilemään pitkin yksinäisen saaren hiekkarantoja vesisateella? Mutta olen silti varsin tyytyväinen, kuinka hyvin elokuva on loppujen lopuksi rakennettu. Juonessa heitetään ilmaan tarpeeksi monta kysymystä, että katsoja saadaan hämäytettyä oikeiden kysymysten luota pois. Olisin kuitenkin toivonut tiettyä sulavuutta kohtauksiin. Nyt ne jäivät hippasen verran kornin puolelle.

Silti, ihastuin elokuvan miljööseen. Muuttaisin tuonne pääministerin luksussaaren hulppeaan rantahuvilaan mikä päivä tahansa. Elokuvassa oli myös mukaansavetävä sävy, pahaa-enteilevä, myrskyilevä ilma ja -piiri. Muutamista roolisuorituksista pidin: Eli Wallachista on nopeasti tullut uusi suosikkinäyttelijäni. Hänellä on taas vain todella lyhyt kohtaus, mutta ah - kun hän tekee sen niin hyvin. On kuin hän imisi katsojaa kohti elokuvaa. En edes osaa analysoida hänen näyttelijäntaitojensa syvyyttä. Olivia Williams rakentaa mielenkiintoisen, vakavan roolisuorituksen. Hän käyttää pääasiallisesti kohtauksissa korkeampaa ääntä ja kun haluaa välittää aitoutta ja välittömyyttä, hän madaltaa äänensä.

Tästä pääsemmekin Ewan McGregoriin. Hän ei ole kovinkaan hyvä. Hänen olisi pitänyt pyytää Williamsilta muutama niksi. Siinä, missä Williams hallitsee dramaattisen näyttelemisen, McGregor tekee päinvastoin. Hän kuvittelee olevansa kovinkin vakuuttava pitäessään äänensä kovin matalana ja monotonisena koko ajan, mutta oikeasti se tekee vain sen illuusion kuin hänellä ei olisi kaikki muumit laaksossa. Olin myös häkeltynyt kuinka huono Kim Cattrall oli. Mitä hemmetin kesäteatteria hän yksinään veti? Pierce Brosnan nyt on aina tälläisiä auktoritäärisissä, rikkaan, valkoisen miehen rooleissa.

Jo elokuvaa katsoessa ajattelin, että soundtrackiltaan tämä on nouseva suosikkieni joukkoon ja eikös se ollutkin aivan upea säveltäjä Alexandre Desplat tämänkin musiikin tahtipuikoissa. On ironista, että elokuva, mikä kertoo kirjailijasta, hapuilee tekstinsä kanssa. Kuten sanoin, jännityselokuvana tämä toimii, mutta elokuvassa uhrataan liikaa sen yhden mysteerin säilyttämiseksi... Pidin kauniina, että symboliikkaa haettiin kirjan alusta...

...miten muka Britannian pääministeri ei tiedä mikä on muistitikku?

#elokuvahaaste2016 (35. Elokuva ohjaajalta, jonka nimikirjaimet ovat R ja P)

...=)

Mortdecai (Mortdecai)

Gwyneth Paltrow ja Johnny Depp ovat molemmat suosikkejani. Yllättäin myös Paul Bettany oli tässä hyvä. Elokuva on kerran katsottavaa hömppää. Ei sille suuresti pääse nauramaan, mutta ei se nyt NIIN huono ole.

...=)

Haywire (Haywire)

Jotkut elokuvat, vaikka kuinka pitäisit niistä, katoavat mielestäsi aika nopeasti. Sitten on niitä, kuten ohjaaja Steven Soderberghin elokuva Contagion / Tartunta, jota huomaan ajattelevan aika useastikin, vaikka olen nähnyt sen vain kerran, monia vuosia sitten. Kunniotan siis miestä paljon. Ei pelkästään Tartunnan, vaan Side Effects, Ocean's Eleven-sarja, Erin Brockovich ja Traffic-elokuvienkin ansiosta. Pidän hänen tyylistään. Hän ei pidä katsojaansa täysin idioottina, vaan uskaltaa luottaa siihen, että jättää filminsä rakenteen katsojan yhteen punottavaksi.

Haywire on siitä hieno toimintatrilleri, että sen pääosassa on nainen. Hän on Gina Carano ja hän on aika kovis. Hienoimmat kohtaukset elokuvassa onkin, kun hän pääsee näyttämään taistelijantaitonsa. On aika uskalias temppu yrittää selvitä naisen kanssa toimintaelokuvasta, sillä niiden pääasiallinen kohdeyleisö on miehet, jotka varmasti samaistuvat paremmin oman sukupuolensa edustajaan. Siksi onkin surullista, että tämä rohkeus on korvattu sillä, että vaikka pääosassa on tosiaan nainen - on hän silti ainoa nainen miltei koko elokuvassa! Ja niitä miehiä sivuosassa onkin sitten roppakaupalla.

En tosin valita näyttelijäkaartista, johon kuuluu sellaisia nimiä, kuten Michael Douglas, Ewan McGregor, Antonio Banderas, Michael Fassbender ja Channing Tatum. Kaikki kuitenkin häviävät kilpailussa Caranoa vastaan. Oikeastaan, parhaimmat kohtaukset elokuvassa ovat Tatumin ja Caranon välillä. Heidän pitäisi tehdä tulevaisuudessa joku elokuva, jossa saavat vielä enemmän ruutuaikaa yhdessä. He näyttävät pirun hyviltä keskenään!

Elokuva on tunnelmaltaan, temmoltaan, juonenkulultaan, yksityiskohdiltaan, dialogiltaan, jopa hahmoiltaan puhdasta Soderberghia. Suosittelen elokuvaa ohjaajan faneille (kuten minulle), ja kaikille, miehille ja naisille, jotka haluavat nähdä elävän todisteen siitä, että toimintaelokuva toimii vähintään yhtä hyvin - ja kyllä, jopa paremmin naispääosalla.

...=)

Beginners (Beginners)

Ja niin, pääsemme jälleen lempiaiheeseeni; järjestettyyn onneen. Kuten Albert Camus sanoi: "You'll never be happy, if you continue to search for what happiness consists off".

Ihmiskohtaloita on tietysti monenlaisia. Silti useimmat elämät tuntuvat noudattavan melko samanlaista kuviota, kaavaa voisi sanoa. Yleensä mennään naimisiin ja hankitaan se kaksi lasta ja omakotitalo lähiöstä ja kahdeksasta neljään työ. En sano, ettäkö tässä järjestelmässä olisi jotain vikaa. Varmasti monet elävät tälläisen elämän onnellisena jokaisesta päivästä, mutta sitten tiedämme myös, että yli puolet avioliitoista päättyvät eroon. Koetaan neljänkympin kriisejä, kun tajutaan, että tässäkö se elämä nyt muka oli? Beginners ottaa omalla otteellaan kantaa taidelajiin nimeltä elämä.

Ewan McGregor esittää miestä nimeltä Oliver Fields. Hänen isänsä Hal Fields (Christopher Plummer) tulee ulos kaapista 75-vuoden iässä, Oliverin äidin ja hänen vaimonsa Georgian (Mary Page Keller) kuoltua syöpään. Neljän vuoden päästä tästä myös Hal kuolee syöpään. Surutyön keskellä Oliver tapaa näyttelijän nimeltä Anna (Melanie Laurent), johon rakastuu.

Mike Mills on sekä ohjannut että käsikirjoittanut elokuvan. Mikä tekee siitä mielenkiintoisen on, miten se tutkii näiden hahmojen tapoja löytää elämässään onnellisuutta ja kuinka kukaan heistä ei tunnu tekevän sitä saavuttaaksen onnen tai ylipäätänsä mitään, vaan vain lopettaakseen sen vastineen eli sen tunteen tai elämän, jota he elävät ilman päämäärää tai onnellisuutta. Sekä isä-Hal (Plummer), että poika-Oliver (McGregor) etsivät elämälleen suuntaa turvautumatta konventioihin, joita monet elämästään löytävät. Oliver on kävellyt pois neljästä vakavasta suhteesta elämässään, koska oletettavasti ei ole kokenut tarvetta olla parisuhteessa vain sen takia, että olisi parisuhteessa. Hal puolestaan haluaa elää täysin vastakkaista elämää, mitä on elänyt 75-vuotiaaksi asti. Ja se on pelottavaa... olla onnellinen. Se on pelottavaa olla onnellinen, koska siihen ei ole mitään sääntöjä, siihen ei ole mitään kaavaa. Elämällä ei ole mitään ennalta-määrättyä tarkoitusta. Sinun täytyy tehdä elämällesi tarkoitus, sinun täytyy tehdä itsesi onnelliseksi, koska kukaan ei voi sanoa sinun puolestasi miten olla onnellinen tai miten elää.

"...koskettaa todella eksistentialistisia arvoja"

Elokuva siis koskettaa todella eksistentialistisia arvoja. Elokuvan loppu on hieno silaus näiden kysymysten ja pohdintojen sekä tulkintojen päällä, kun Oliver ja Anna käyvät seuraavanlaisen dialogin:
Oliver: "What happens now?"
Anna: "I don't know"
Oliver: "How does that work?"

Näiden teemojen lisäksi, elokuva sukeltee sellaisissa syvissä vesissä, koskettaen sellaisia kysymyksiä kuten yksinäisyys, tyhjyyden tunne, olemassaolon todellisuus ja siitä seuraava velvollisuus. Myös parisuhde on kerrankin loistavasti kuvattu valkokankaalla. Kuinka molemmilla yksilöillä on pariskuntana vastuu sekä itsestä että toisesta ja kuinka vaikeaa se lopulta on. Eli lyhyesti sanottuna; mikä tahansa elokuva, mikä onnistuu käsittelemään näin vakavia teemoja ja aiheita, herättämään näin älykkäitä kysymyksiä, olematta tylsä - on taideteos.

Eniten ihailen edelleenkin Millsin käsikirjoitusta. Se on kuin taskukirja täynnä helmiä. Jokainen vuorosana on niin syvällinen ja pistää miettimään. Jokaisella keskustelulla elokuvassa on jokin tarkoitus - jokainen keskustelu käydään aiheesta ja jokainen kohtaus kertoo jostain syvällisemmästä. Tämä on kuin turhuuden vastike - tärkeä elokuva, jonka jokaisen tulisi nähdä.

Sen lisäksi elokuvan ääniraita, kuvaus, lavastus - kaikki aina puvustustuksesta lähtien on äärimmäisen tunnelmallista. Ewan McGregorista ei aina jää kauheasti käteen, mutta tällä kertaa hän on roolissaan upea. Hänet on loistavati roolitettu Christopher Plummerin pojaksi, sillä heissä tosiaan on samaa näköä. Plummer voitti roolistaan Oscar-palkinnon - mikä on sinänsä ihan virkistävää, kerrankin täysin kuvitteellisesta hahmosta, sillä yleensä nuo pystit menevät elämäkerroille. Silti mielestäni parhaimmat onnistujat elokuvassa ovat Oliverin äitiä esittävä Mary Page Keller, joka löytää vuorosanoistaan syvyyksiä ja kerroksia, joita kukaan muu ei olisi löytänyt ja jumalaisen kaunis Melanie Laurent, joka on aina yhtä sädehtivän mielenkiintoinen, roolissa kuin roolissa. Jokin kieroutunut puoli minusta olisi myös halunnut nähdä Plummerin roolissa tyyliin jonkun Clint Eastwoodin tai Roger Mooren...

...=)

Perhe - August: Osage County (August: Osage County)

Syvä draama ja musta komedia vastuusta. Sijoittuen Yhdysvaltojen sydänmaille ja sieltä vaikutuksensa hakeva tarina on täynnä katkeruutta ja elämän rankkuutta.

Perustuen Tracy Lettsin Pulitzer-palkittuun näytelmään, August: Osage County keräsi ilmestyttyään paljon kehuja vahvoista roolisuorituksista. Niiden johdolla tarina kulkeekin. Violet Weston (Meryl Streep) ja Beverly Weston (Sam Shepard) ovat vanha aviopari Alabaman osavaltiossa, Violetilla on suusyöpä ja lääkeriippuvuus, Beverly on aikoinaan menestynyt runoilija ja hänellä on alkoholiriippuvuus. Heidän kolmesta tyttärestään vain yksi, Ivy (Julianne Nicholson), on jäänyt kotiseudulleen vanhempiensa turvaksi. Barbara (Julia Roberts) kamppailee pitääkseen omaa perhettään, tytärtään Jeania (Abigail Breslin) ja aviomiestään Billia (Ewan McGregor) koossa. Karen (Juliette Lewis) on haaveillut paremmasta elämänlaadusta ja unelmiensa miehestä kauan ja ei halua myöntääkään, mitä on ollut valmis tekemään niiden puolesta. Kun Beverly tappaa itsensä, perhe kokoontuu, Violetin siskoa, Mattie Faeta ja hänen perhettään Charlesia (Chris Cooper) ja "Little Charlesia" (Benedict Cumberbatch) myöten yhteen. En ole nähnyt näytelmää, johon tämä sukukokoontuminen perustuu, mutta minusta elokuva ei voi olla piruakaan huonompi alkuperäiseen verrattuna [ellei jopa parempi, mutta sitten kysymys johtaakin jo siihen, että kumpi on parempi elokuva vai teatteri yleensäkään? (kröhöm..elokuva!)] Rakastuin tähän. Vaikka alunperin näytelmä, on siihen saatu niin hienoja elokuvallisia elementtejä ja syvää paloa aihetta kohtaan, että en voinut olla vaikuttumatta. Julia Robertsin ja Meryl Streepin Oscar-ehdokkuudet ovat todella ansaittuja ja sen lisäksi olisin toivonut myös muille näyttelijöille enemmän kiitosta kuin koko elokuvallekin.

"Ja elokuvan ruokailupöytä-kohtaus on yksi hienoimpia koko elokuvahistoriassa."

      En ole täysin hulluna elokuvan country-maailmaan tai jatkuvaan kuumaan säähän viittamiseen, mutta siinä ovat ne kaksi ainoata virhettä, jos niitä edes siksi voi kutsua. Ajassa, jolloin mikään ei riitä ja aina vaaditaan sensaatiomaisempaa elämää, August: Osage County on täydellinen. Jos vertaan sitä sellaisiin teoksiin, kuten Lars Von Trierin Melancholia tai Terrence Malickin The Tree of Life, en voi olla kallistumatta August: Osage Countyn puoleen. Draama, jossa mennään pinnan alapuolelle, mutta niin, että katsoja pääsee mukaan. Minulle tarina on vastuusta. Se on vahvuudesta ja eteenpäin jatkamisesta. Itsensä kokoamisesta ja selviytymisestä, kunkin omasta tunteesta elämää kohtaan. Ohjaaja John Wells kuvaa tämän kauniisti etelän raskasta maisemaa vasten ja kokonaisuutena on liikuttava kokonaisuus, josta välittää. Elokuvan tärkein ominaisuus on loppujen lopuksi sen vuorovaikutus katsojan kanssa. Sekä erittäin raaka huumori, että pinnalla makaavat jännitteet hahmojen välillä ovat Tracy Lettsin käsikirjoituksen sydän ja jos ei muuta, niin tämä mestariteos käsikirjoitusta on - näyttelijät, ohjaus, mikään osa kokonaisuutta ei tee muuta kuin kunniaa sille.

     "Dysfunctional" eli "toimimaton" on sana, jota olen kuullut käytettävän Westonin perheestä enemmän kuin mitään muuta sanaa. En kuitenkaan usko, että se on koko totuus. Letts kuitenkin antaa kaikille teoille, hahmoille, hetkille motiivit, juoniarkki toimii ja se on upea. Olen täysin sen lumoissa. Meryl Streep ei ole mailiakaan vajaa täydellisestä näyttelijästä. Hänen Violet Weston on täydellisen dramaattisen roolisuorituksen ruumillistuma. Piste. Julia Roberts on täysin Streepin veroinen ja onnistuu valottamaan yleisölle niin paljon taitoa ja niin paljon energiaa ja täysin uuden hahmon, jota emme ole häneltä vielä nähneet. Roberts oikeastaan punoo elokuvan yhteen, henkeä salpaavalla työllään. Hän yhtenäistää hahmon täydellisesti, välttää jokaikisen kliseen ja tekee roolisuorituksesta puhtaan. Olen sanonut tämän ennenkin, mutta Roberts on yksi kaikkien aikojen parhaita elokuvanäyttelijöitä. Nimenomaan elokuvanäyttelijöitä, sillä se silkka määrä tunnetta, jota hän on kykenevä tulkitsemaan kasvoillaan on tajunnanräjäyttävää. Jokainen repliikki kuuluu hänen sanottavakseen ja en näe hänen roolissaan ketään muuta. En tiedä voisinko suurempaa kohteliaisuutta roolisuoritukselle antaa. Laatua. Laatua. Siksi olen erityisen vakuuttunut Robertsin ja kaikkien muidenkin näyttelijöiden työstä, sillä käsikirjoitus on niin puhdas, että se jättää niin paljon näyttelijöille, heidän tulee osata kuvata hahmojen sisin ilman vuorosanoja, ja Roberts todella pyörittelee sitä kysymystä roolisuorituksellaan, että tuleeko hänen Barbara Westoninsta hänen äitinsä kaltainen, vai löytääkö hän vastuun ja voiman omaan elämäänsä? Myös Julianne Nicholson on erittäin liikuttava ja olen ihmeissäni, miksi hän ei ole Robertsin ja Streepin rinnalla ehdokkaana Oscar-gaalassa. Hänen eleganssi ja ryhti ovat todella vaikuttavat ja saavat katsojan hänen puolelleen. Koko loppukaarti on täysin myös vireessä, Juliette Lewis onnistuu vetämään roolisuorituksensa todella syvälliseksikin ja Margo Martindale ei ole yhtään sen huonompi. Yhdessä he onnistuvat tekemään täydellisyyttä. Ewan McGregor tulkitsee uskottavasti omaa hahmoaan ja pistää katsojan pohtimaan hänen suhdettaan niin entiseen vaimoonsa, Robertsin Barbaraan kuin tämän äitiin, Streepin Violetiin. Olen aina ollut sitä mieltä, että kun ohjaaja ja käsikirjoitus kulkevat näyttelijöiden ehdolla, ei lopputuloksena voi olla muuta. Tässä laatuesimerkki siitä. Ja elokuvan ruokailupöytä-kohtaus on yksi hienoimpia koko elokuvahistoriassa.

...=)

Moulin Rouge! (Moulin Rouge!)

Moulin Rouge! on Baz Luhrmannin ohjaama musikaali vuodelta 2001. Sen pääosissa on Oscar-voittaja Nicole Kidman ja Ewan McGregor. Sivuosassa on Oscar-voittaja Jim Broadbent. Elokuva on tuottanut melkein 200 miljoonaa dollaria. Se oli ehdolla muun muassa parhaan elokuva Oscariin ja Nicole Kidman hävisi parhaan naispääosan Oscarin Halle Berrylle (Monster's Ball), mutta voitti seuraavana vuonna elokuvasta The Hours. Moulin Rouge! katsotaan olevan klassikko. Se on tekijöidensä ehkä tunnetuin elokuva. Se on tunnustettu jopa niin paljon, että sen katsotaan elvyttäneen kokonainen genre musikaalielokuvia.

     Elokuva kertoo Christianista (McGregor) nuoresta kirjailijasta, joka viettää köyhää boheemitaiteilija-elämää Pariisissa. Hän rakastuu tulisesti Moulin Rouge-kabareen tähtilaulajaan ja kurtisaaniin Satineen (Kidman). Kabareen omistaja Harold Zidler (Broadbent) yrittää yhdessä Satinen kanssa muuttaa kabareeta oikeaksi teatteriksi ja siksi Satinen täytyy vietellä varakas The Duke of Monroth. Christian yrittää saada Satinea itselleen, mutta Satine sairastuu ja tauti on hänelle kuolemaksi.
      Moulin Rouge! on kaikkien Luhrmannin elokuvien tapaan todella spektaakkelimainen. Luhrmann ei jätä yhtäkään serpentiinipaukkua käyttämättä ja osaa kyllä luoda show'n. Mikä on poikkeuksellista Moulin Rougessa, on että se on musikaali. Musikaalilta saattaa jopa odottaa tämän sortin koristeellisuutta. Luhrmann siis osuu maaliin yhdistäessään omat voimavaransa tämän genren elokuvaan ja lopputulos on erittäin mieleenpainuva. Moulin Rouge! ansaitsee kyllä kiitoksensa. Sen pramea ulkokuori tavallaan sulkee sisäänsä mielestäni todella osuvaa tulkintaa ja teeman hyväksi käyttöä. Kokonaisuus on valloittava, tarkkaan harkittu ja loppujen lopuksi täysin tasapainossa. Mikä oli minusta upeaa oli nimenomaan pastissinomainen kunnianosoitus elokuvan aikakaudelle ja koko kabaret-kulttuurille sekä 1800-luvun taiteelle. Moulin Rouge! on innovatiivinen ja tosiaankin uudistaa koko tyylilajia. Luhrmannin tyyli on purevaa. Samalla se viihdyttää, samalla se antaa kokemuksen aidosta syvällisyydestä ja juuri se on elokuvan tehtävä. Kaikkein eniten elokuvassa ihastuttaa Nicole Kidman.
     Tällä elokuvalla Kidman lähettää oman tähtensä nousuun. Hänestä on tullut 2000-luvun aikana yksi maailman suurimmista elokuvatähdistä ja kuten Moulin Rouge! osoittaa, täysin omilla ansioillaan. Hän yhdistää todella luovasti teatterimaisen tulkinnan, syvälliseen melkein jopa Art House-tyylisen näyttelemisen. Kidman kantaa elokuva todella upeasti. Hänen näyttelemiseen uppoutuu. Hän osaa tehdä itsensä kiinnostavaksi ja osaa käyttää hyödykseen kohdevaloja. Hän on aito pääosanesittäjä. Kidman on monipuolinen. Hän osaa yhdistää lauluunsa paljon tunnetta, viihdettä, aitoa tulkintaa ja tehdä yhtenäisen roolisuorituksen musikaalinumeroiden ja perinteisen näyttelemisen välille. Kidman on vahva.
     Ewan McGregor ei ulotu yhtä syvälliseen näyttelemiseen kuin Kidman, mutta hän on täydellinen valinta musikaaliin. McGregor tuntuu työskentelevän todella hyvin yhteen ohjaajan kanssa. Hän jäsentää roolisuoritustaan ja yrittää kovasti tulkita hahmoaan, välttämättä siinä onnistumatta. Joka tapauksessa hän on viihdyttävä musikaalitähti ja siksi täydellinen valinta rooliin. Myös Jim Broadbent tekee hyvän musikaalisen roolisuorituksen, eikä jätä mitään toivomisen varaan.
      Moulin Rouge! on todellinen spektaakkeli. Se juhlistaa sen teatraalisuutta ja viihteellisyyttä; Luhrmann on täydellinen musikaaliohjaaja, ja samalla elokuva onnistuu luomaan yhtenäisen tunnelman, sekä syvällisen tulkinnan. Nicole Kidman on täydellinen. Moulin Rouge! on kaunis pastissi musikaalista.

8

...=)