The Ghost Writer (The Ghost Writer)

Jokaisen kirjoittajan ongelma on, että mistä lähteä liikkeelle, mistä aloittaa. Joka kerta kun aloitan arvostelun, ensimmäinen kappale on vaikein. Tylsin ratkaisu on lähteä ensimmäisessä kappaleessa liikkeelle juonen selostuksesta. Se tappaa ensimmäisen kappaleen kauneuden. Silloin sinulla on selvät palikat jonka varaan rakentaa tekstisi. Mutta jos jätät juonen vaikka kokonaan pois, joudut kohtaamaan valkoisen paperiarkin kauhun. Itse uskon, että ilman tätä kauhua, kirjoittaminen olisi tylsää. Tuijottamalla tätä tyhjää sivua, saa mielen liikkumaan. Ensimmäinen kappale määrittää koko tekstin. Jos ensimmäinen kappale on hyvä, on koko teksti helpompi ja mielenkiintoisempi lukea.

Ewan McGregor on kirjoittaja, joka palkataan Pierce Brosnanin esittämän Iso-Britannian pääministerin,, Adam Langin, omaelämäkerran haamukirjoittajaksi. McGregorin hahmo lähtee Jenkkeihin, jossa Lang on varainkeruuretkellä. Oppiessaan enemmän mystisestä Langista ja tämän lähipiiristä; vaimo Ruth (Olivia Williams), assistentti Amelia (Kim Cattrall) sekä salaperäisestä tukijasta Paul Emmettistä (Tom Wilkinson), alkaa hän epäillä, että kaikki ei ole kunnossa.

Elokuvassa joudutaan uhraamaan paljon, että mysteeri saadaan säilytettyä. Tälläisissä tapauksissa on aina se vaara, että jätetään niitä aukkoja. Nyt elokuvan katsottuani päällimmäinen ajatukseni on vain, että miksi hemmetissä tämä kirjailija lähti pyöräilemään pitkin yksinäisen saaren hiekkarantoja vesisateella? Mutta olen silti varsin tyytyväinen, kuinka hyvin elokuva on loppujen lopuksi rakennettu. Juonessa heitetään ilmaan tarpeeksi monta kysymystä, että katsoja saadaan hämäytettyä oikeiden kysymysten luota pois. Olisin kuitenkin toivonut tiettyä sulavuutta kohtauksiin. Nyt ne jäivät hippasen verran kornin puolelle.

Silti, ihastuin elokuvan miljööseen. Muuttaisin tuonne pääministerin luksussaaren hulppeaan rantahuvilaan mikä päivä tahansa. Elokuvassa oli myös mukaansavetävä sävy, pahaa-enteilevä, myrskyilevä ilma ja -piiri. Muutamista roolisuorituksista pidin: Eli Wallachista on nopeasti tullut uusi suosikkinäyttelijäni. Hänellä on taas vain todella lyhyt kohtaus, mutta ah - kun hän tekee sen niin hyvin. On kuin hän imisi katsojaa kohti elokuvaa. En edes osaa analysoida hänen näyttelijäntaitojensa syvyyttä. Olivia Williams rakentaa mielenkiintoisen, vakavan roolisuorituksen. Hän käyttää pääasiallisesti kohtauksissa korkeampaa ääntä ja kun haluaa välittää aitoutta ja välittömyyttä, hän madaltaa äänensä.

Tästä pääsemmekin Ewan McGregoriin. Hän ei ole kovinkaan hyvä. Hänen olisi pitänyt pyytää Williamsilta muutama niksi. Siinä, missä Williams hallitsee dramaattisen näyttelemisen, McGregor tekee päinvastoin. Hän kuvittelee olevansa kovinkin vakuuttava pitäessään äänensä kovin matalana ja monotonisena koko ajan, mutta oikeasti se tekee vain sen illuusion kuin hänellä ei olisi kaikki muumit laaksossa. Olin myös häkeltynyt kuinka huono Kim Cattrall oli. Mitä hemmetin kesäteatteria hän yksinään veti? Pierce Brosnan nyt on aina tälläisiä auktoritäärisissä, rikkaan, valkoisen miehen rooleissa.

Jo elokuvaa katsoessa ajattelin, että soundtrackiltaan tämä on nouseva suosikkieni joukkoon ja eikös se ollutkin aivan upea säveltäjä Alexandre Desplat tämänkin musiikin tahtipuikoissa. On ironista, että elokuva, mikä kertoo kirjailijasta, hapuilee tekstinsä kanssa. Kuten sanoin, jännityselokuvana tämä toimii, mutta elokuvassa uhrataan liikaa sen yhden mysteerin säilyttämiseksi... Pidin kauniina, että symboliikkaa haettiin kirjan alusta...

...miten muka Britannian pääministeri ei tiedä mikä on muistitikku?

#elokuvahaaste2016 (35. Elokuva ohjaajalta, jonka nimikirjaimet ovat R ja P)

...=)

Menneisyyden ote (Mystic River)

Menneisyyden ote on Clint Eastwoodin ohjaama elokuva vuodelta 2003. Sekä pääosan Sean Penn että sivuosan Tim Robbins voittivat roolisuorituksistaan Oscar-palkinnot. Myös naissivuosan Marcia Gay Harden oli ehdolla. Muissa osissa aivan yhtä kummittelevissa rooleissa ovat Laura Linney, Kevin Bacon ja Laurence Fishburne. Eastwood itse toimi elokuvan säveltäjänä.

Jimmy (Sean Penn), Sean (Kevin Bacon) ja Dave (Tim Robbins) ovat lapsuudenystäviä, joiden menneisyyttä vainoaa synkkä tapahtuma, joka kylläkin kosketti suoranaisesti vain Davea, mutta jonka vaikutukset näkyvät kaikissa kolmessa monen vuosikymmenen jälkeenkin. Daven mielenterveys on selvästi järkkynyt ja hänen vaimonsa (Marcia Gay Harden) ja lapsensa joutuvat elämään sen varjossa. Jimmy puolestaan on itsevarma, voimakas, vaimoaan (Laura Linney) ja lapsiaan suojeleva paikallinen rikollispomo, jonka tytär (Emmy Rossum) kuolee traagisesti. Sean (Kevin Bacon) on rikosta tutkimaan lähtevä poliisi. Menneisyys ja tulevaisuuden valinnat kietoutuvat mystisellä tavalla yhteen ja lopputulos on kohtalokas.

Clint Eastwood tykkää laajoista vedoista. Itse en tykkää, kun visuaalisuutta alleviivataan liikaa. Tarinan tulisi kuitenkin kulkea edellä ja tässä ajoittain Eastwood on kiinnostuneempi luomaan kuvasta vahvan, kuin liikuttamaan narratiivia eteenpäin. Mitä tämä tarkoittaa? Hahmojen katseisiin ja tiettyihin reaktioihin kiinnitetään vahvasti huomiota silloinkin, kun ei ole mitään reagoitavaa. Toki nämä kuvakulmat ovat vaikuttavia, mutta jos ne eivät edistä juonta millään lailla, tuntuu se jopa vähän surkuhupaisalta kun kameran huomio on niin pitkään täysin tavanomaisessa reaktiossa.

Tämä ei kuitenkaan ole näyttelijöistä kiinni. Päinvastoin. Olin mykistynyt muutamista roolisuorituksista. Eritoten Laura Linneyn finaalin kohtaukset ovat kangistavia. Sean Penn nappasi Oscarinsa muun muassa Bill Murrayn (Lost in Translation) ja Johnny Deppin (Pirates of the Caribbean) nenän edestä. Oliko Penn parempi kuin he? Ei, mutta ymmärrän hyvin, miksi Penn Oscarilla palkittiin. Vain ja ainoastaan yksi kohtaus vakuutti minut hänen syvällisyydestään. Ja se ei ollut kohtaus, jossa hänelle paljastuu hänen tyttärensä kuolema. Vaan hän on yksin yön pimetessä talonsa parvekkeella ja miettii hiljaa ääneen, että olisi voinut estää tyttärensä kuoleman. Tämä on hieno hetki Pennin roolisuorituksessa, sillä siinä nimenomaisessa kohtauksessa katsoja ymmärtää hahmon matkan surun kautta sellaiseen tunteeseen kuin syyllisyys. Ja tämä syyllisyys ajaa hahmon valintoja siitä hetkestä eteenpäin.

Menneisyyden ote on temaattisesti yksi vahvimmista rikosmysteereistä, joita olen nähnyt. Nimittäin tässä ei keskitytä pelkästään rikokseen ja sen selvittämiseen. Tässä sukelletaan syvemmälle. On erittäin mielenkiintoista havaita hahmojen motiiveja ja pohtia heidän asemaansa rikoksen keskellä. Lopussa hahmot, jotka ovat olleet taka-alalla hyppäävätkin keskiöön ja katsoja ymmärtää asioiden oikeat laidat. Paljastamatta liikaa loppuratkaisusta, haluaisin kuitenkin vielä nostaa esille Laura Linneyn hahmon. Hänen matriarkaalinen voimansa ohjaa aluksi hyvin miehiseltä tuntuvaa maailmaa. Ja tässä onkin mielestäni elokuvan hienoin pohdinta. Maskuliinisuuden ja feminiinisyyden suhde väkivaltaan, vääryyteen ja oikeudenmukaisuuteen.

Voisi sanoa, että elokuvan mieshahmot ovat hyvin maskuliinisia. Heidän historiaansa ja menneisyyttään määrittää hyvin vahvasti elementti, jossa maskuliinisuus on riisuttu. Elokuvassa pohditaan hyvin paljon sen uudelleenkokoamista, kun pääosassa on juuri nämä kolme miestä (Penn, Robbins, Bacon), jotka kaikki painivat elämässään oman miehisyyden kanssa. Mutta elokuvan lopussa kuitenkin on vaikuttavaa nähdä, että se on elokuvan naiset (Linney, Harden), joiden kautta mieshahmojen valinnat käyvät järkeen.

Eli Wallachin voi nähdä erittäin lyhyessä roolissa yhden viinakaupan omistajana. Voi luoja, mikä jumalainen näyttelijä onkaan kyseessä... Yhdellä ainaoalla kohtauksellaan hän pystyy rakentamaan hahmolleen persoonan ja mielenkiintoisesti rikkomaan sen halutessaan vakuuttaa toisen hahmon kyseisessä kohtauksessa.

...=)