Milk (Milk)

Pidän Gus Van Santia yhtenä parhaista dramaattisista ohjaajista. Teokset kuten My Own Private Idaho (1991) ja Good Will Hunting (1997) todistavat, että hän hallitsee draaman kaaren. Hän osaa tehdä mielenkiintoisia elokuvia, tyylilajin ajoittaisesta hidastempoisuudesta huolimatta. Milk ei ole poikkeus.

Tarina kertoo poliittisen aktivistin, Harvey Milkin (Sean Penn) elämänkerran. 40-vuotiaana hänen elämänsä lähtee kulkemaan eri suuntaan hänen tavattuaan Scott Smith (James Franco) nimisen nuoren miehen, joka uskoo Harveyn potentiaaliin ja on päättänyt tukea häntä tavoitteissaan. Milk nousee muutamassa vuodessa San Fransiscon johtavaksi poliittiseksi nimeksi ja käynnistää koko maanlaajuisen ihmisoikeusliikkeen.

Elokuvan olisi voinut tehdä hyvin monella eri tapaa. Siitä olisi hyvin helposti saanut kliseisen, saarnaavan ehkä jopa puisen idealistisen kertomuksen, mutta kiitos Van Santin, tarinankerronta pysyy inhimillisenä. Huomio on koko ajan Harvey Milkin päähahmossa ja tämän elämässä, ei niinkään hänen marttyyrin omaisissa teoissaan. Tässä tuodaan toki hyvin pistävästi ilmi hänen elämänsä merkitys isommassa kontekstissa, mutta elokuva rakentuu pienempien hetkien varaan - hetkiin Harveyn läheisten, ystävien ja elämänkumppaneiden välillä. Isompaa kuvaa sen sijaan saamme tarkastella lähinnä vanhojen, aitojen filmiklippien tai ääniaudioiden kautta - mikä oli tekijöiltä loistava valinta, sillä täten nämä tapahtuma pysyvät etäämpänä ja katsojaa lähellä on juurikin hyvin kuvatut henkilöhahmot.

Lähes kaikki näyttelijäkaartista ovat todella vahvoilla. Kärjessä tietysti loistaa Sean Pennin vahva pääosa, johon hän käytännössä katoaakin. Alussa hänen hyvin vahvat maneerinsa häiritsevät hieman, mutta elokuvan kuluessa hän pystyy pitämään hahmonsa kehityksen yhtenäisenä ja hahmon persoonan hyvin mielenkiintoisena. James Franco on loistava - aito ja läsnäoleva, ilman suurta teatraalisuutta. Diego Luna uhkaa varastaa shown ja Emile Hirsch on täysi kameleontti. Ainoa häiritsevä tekijä on Josh Brolin, mikä on sääli, sillä olen pitänyt hänestä muissa rooleissaan (kuten loistavasta roolisuorituksestaan vuoden 2015 Sicariossa). Hän ei tee täysin selväksi kuka tämä hänen hahmonsa on ja roolisuoritus jää valitettavan yksipuoliseksi.

Elokuvalla on tärkeä viesti ja se on yleensä vaara tämän lajityypin elokuvissa. Uhrataanko tarinankerronnasta liikaa jonkin agendan saarnaamiseen, oli se agenda kuinka hyvä tahansa. Uskon, että tässä on onnistuttu harvinaisessa tempussa, että ollaan saatu yleisö välittämään tästä tärkeästä hetkestä historiassa, ilman, että sitä on pitänyt maalata katsojan kasvoille ja samalla tehty aidosti kiinnostava draama.

...=)

Menneisyyden ote (Mystic River)

Menneisyyden ote on Clint Eastwoodin ohjaama elokuva vuodelta 2003. Sekä pääosan Sean Penn että sivuosan Tim Robbins voittivat roolisuorituksistaan Oscar-palkinnot. Myös naissivuosan Marcia Gay Harden oli ehdolla. Muissa osissa aivan yhtä kummittelevissa rooleissa ovat Laura Linney, Kevin Bacon ja Laurence Fishburne. Eastwood itse toimi elokuvan säveltäjänä.

Jimmy (Sean Penn), Sean (Kevin Bacon) ja Dave (Tim Robbins) ovat lapsuudenystäviä, joiden menneisyyttä vainoaa synkkä tapahtuma, joka kylläkin kosketti suoranaisesti vain Davea, mutta jonka vaikutukset näkyvät kaikissa kolmessa monen vuosikymmenen jälkeenkin. Daven mielenterveys on selvästi järkkynyt ja hänen vaimonsa (Marcia Gay Harden) ja lapsensa joutuvat elämään sen varjossa. Jimmy puolestaan on itsevarma, voimakas, vaimoaan (Laura Linney) ja lapsiaan suojeleva paikallinen rikollispomo, jonka tytär (Emmy Rossum) kuolee traagisesti. Sean (Kevin Bacon) on rikosta tutkimaan lähtevä poliisi. Menneisyys ja tulevaisuuden valinnat kietoutuvat mystisellä tavalla yhteen ja lopputulos on kohtalokas.

Clint Eastwood tykkää laajoista vedoista. Itse en tykkää, kun visuaalisuutta alleviivataan liikaa. Tarinan tulisi kuitenkin kulkea edellä ja tässä ajoittain Eastwood on kiinnostuneempi luomaan kuvasta vahvan, kuin liikuttamaan narratiivia eteenpäin. Mitä tämä tarkoittaa? Hahmojen katseisiin ja tiettyihin reaktioihin kiinnitetään vahvasti huomiota silloinkin, kun ei ole mitään reagoitavaa. Toki nämä kuvakulmat ovat vaikuttavia, mutta jos ne eivät edistä juonta millään lailla, tuntuu se jopa vähän surkuhupaisalta kun kameran huomio on niin pitkään täysin tavanomaisessa reaktiossa.

Tämä ei kuitenkaan ole näyttelijöistä kiinni. Päinvastoin. Olin mykistynyt muutamista roolisuorituksista. Eritoten Laura Linneyn finaalin kohtaukset ovat kangistavia. Sean Penn nappasi Oscarinsa muun muassa Bill Murrayn (Lost in Translation) ja Johnny Deppin (Pirates of the Caribbean) nenän edestä. Oliko Penn parempi kuin he? Ei, mutta ymmärrän hyvin, miksi Penn Oscarilla palkittiin. Vain ja ainoastaan yksi kohtaus vakuutti minut hänen syvällisyydestään. Ja se ei ollut kohtaus, jossa hänelle paljastuu hänen tyttärensä kuolema. Vaan hän on yksin yön pimetessä talonsa parvekkeella ja miettii hiljaa ääneen, että olisi voinut estää tyttärensä kuoleman. Tämä on hieno hetki Pennin roolisuorituksessa, sillä siinä nimenomaisessa kohtauksessa katsoja ymmärtää hahmon matkan surun kautta sellaiseen tunteeseen kuin syyllisyys. Ja tämä syyllisyys ajaa hahmon valintoja siitä hetkestä eteenpäin.

Menneisyyden ote on temaattisesti yksi vahvimmista rikosmysteereistä, joita olen nähnyt. Nimittäin tässä ei keskitytä pelkästään rikokseen ja sen selvittämiseen. Tässä sukelletaan syvemmälle. On erittäin mielenkiintoista havaita hahmojen motiiveja ja pohtia heidän asemaansa rikoksen keskellä. Lopussa hahmot, jotka ovat olleet taka-alalla hyppäävätkin keskiöön ja katsoja ymmärtää asioiden oikeat laidat. Paljastamatta liikaa loppuratkaisusta, haluaisin kuitenkin vielä nostaa esille Laura Linneyn hahmon. Hänen matriarkaalinen voimansa ohjaa aluksi hyvin miehiseltä tuntuvaa maailmaa. Ja tässä onkin mielestäni elokuvan hienoin pohdinta. Maskuliinisuuden ja feminiinisyyden suhde väkivaltaan, vääryyteen ja oikeudenmukaisuuteen.

Voisi sanoa, että elokuvan mieshahmot ovat hyvin maskuliinisia. Heidän historiaansa ja menneisyyttään määrittää hyvin vahvasti elementti, jossa maskuliinisuus on riisuttu. Elokuvassa pohditaan hyvin paljon sen uudelleenkokoamista, kun pääosassa on juuri nämä kolme miestä (Penn, Robbins, Bacon), jotka kaikki painivat elämässään oman miehisyyden kanssa. Mutta elokuvan lopussa kuitenkin on vaikuttavaa nähdä, että se on elokuvan naiset (Linney, Harden), joiden kautta mieshahmojen valinnat käyvät järkeen.

Eli Wallachin voi nähdä erittäin lyhyessä roolissa yhden viinakaupan omistajana. Voi luoja, mikä jumalainen näyttelijä onkaan kyseessä... Yhdellä ainaoalla kohtauksellaan hän pystyy rakentamaan hahmolleen persoonan ja mielenkiintoisesti rikkomaan sen halutessaan vakuuttaa toisen hahmon kyseisessä kohtauksessa.

...=)

Kuolemaantuomittu (Dead Man Walking)

Tiedättekö mikä on valtio? Valtio ei ole mikään valvova isoveli. Valtio ei ole mielivalta. Valtio ei ole jumalan keksintö ihmisen kiusaksi. Valtio on yhtä kuin ihmiset. Jean-Jacques Rousseau otti ensimmäisen kerran käyttöön käsitteen yhteiskuntasopimus niin sanotun luonnontilan vastineeksi. Rousseaun ajatukset luonnontilasta olivat vielä romanttiset, mutta esimerkiksi Thomas Hobbesin ja John Locken ajatukset luonnontilasta olivat loppukädessä negatiivisia ihmisyksilön kannalta. Me noudatamme lakeja syystä. Me maksamme veroja syystä. Me elämme yhteiskunnassa, valtiossa, syystä. Valtio on olemassa meitä varten. Ilman valtiota olisimme oman onnemme nojassa, ilman toistemme tukea ja päätyisimme tappamaan toisemme. "Valtiolla" ei ole mitään syytä tappaa kansalaisiaan. Ja sen pitäisi olla ihmisoikeus, että valtio ei kansalaistaan tapa.

On naurettavaa, että kuolemantuomiota perustellaan sillä, että muutaman sentin silläkin "säästäisi" kun nämä nilkit teloitettaisiin. Saanko kysyä: mitä sillä säästetään? Ihmisarvot? Ei... Puhumattakaan siitä, että USA:ssa esimerkiksi syyttömiä tapetaan järkyttäviä määriä ja se huomataan vasta jälkikäteen.

Suosittelen katsomaan Kuolemaantuomitun ihan jo opetusmielessä. Draama on järkyttävän todentuntuinen ja täten vaikuttava. Se maalaa hyvin karun kuvan ihmisestä. Etenkin kohtaus, jossa uhrin lähiomaiset katselevat kun tämä vanki tapetaan, ottaa hyvin kopin ihmisen sadistisesta luonteesta kaikin puolin. Hyvin usea ihminen omaa ajattelutavan, että vankilaan joutuminen ja lakien rikkominen ei ole kenenkään muun syytä kuin vangitun itse ja täten hän joutuukin kantamaan rangaistuksesta vastuun. Mutta on hyvä huomata, että vertaillessa USAn vankiloita Pohjoismaiden vankiloihin, voisi väittää pohjoismaisten vankiloiden olevan onnistuneempia. USAn prosentuaalinen vankimäärä väestöstä on eksponentiaalinen Pohjoismaihin verrattuna. Uskaltaisin väittää tämän johtuvan siitä, että Pohjoismaissa yhteiskunta ottaa vastuun vangeista ja tekee kaikkensa kuntouttaakseen heitä, säilyttääkseen heidän ihmisarvon ja estääkseen rikosten uusiutumisen. Jos vankia kohdellaan huonosti, kuten USAssa, niin hänkin käyttäytyy huonosti.

...=)

Minä olen Sam (I Am Sam)

Minä olen Sam yhdysvaltalainen draamaelokuva vuodelta 2001. Sen ohjasi Jessie Nelson ja pääosassa Oscar-voittaja Sean Penn, Oscar-ehdokas Michelle Pfeiffer ja Dakota Fanning. Sivuosassa Oscar-voittaja Dianne Wiest, Oscar-ehdokas Laura Dern ja Oscar-voittaja Mary Steenburgen. Elokuva on tuottanut noin 97 miljoonaa dollaria. Sean Penn sai roolistaan Sam Dawsonina parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden.
     Minä olen Sam kertoo Sam Dawsonista, joka on kehitysvammainen ja hänestä tulee isä. Tyttären nimeksi tulee Lucy, Lucy in the Sky with Diamonds-biisin mukaan. Lucyn koditon äiti jättää Samin ja Lucyn, koska "halusi alunperinkin vain katon päänsä ylleen". Sam on töissä Starbuckissa ja saa Lucylle hoitoapua naapurin Annielta (Wiest). Kun Lucy kuitenkin alkaa vanheta ja saavuttaa isänsä älykkyyttä, joka vastaa noin seitsemän vuotiaan lapsen älykkyyttä, alkaa myös sosiaaliviranomaiset huolestua Lucysta. Lucy otetaan huostaan ja Samille asetetaan oikeudenkäynti saadakseen Lucy takaisin. Sam onnistuu palkkaamaan huippujuristin Rita Williamsin (Pfeiffer), mutta pian Rita huomaa saavansa tästä asiakassuhteesta enemmän irti kuin Sam, henkisiä apuja.
      Olin erittäin pettynyt tähän elokuvaan. Heti ensimmäiset sekunnit paljastivat, että elokuva tulisi olemaan täynnä aukkoja, erittäin tuskallista katsoa, epäuskottava ja tekotaiteellinen. Elokuvaa ei ole tehty hyvin. Käsikirjoitus on ilmiselvä Forrest Gump-jäljitelmä, mutta elokuva ei nouse edes tälle tasolle. Ohjaus on lapsellista ja hyväuskoista, jopa naiivia. Tarina ei ole hyvä, saatikka hyvin kerrottu. Tästä elokuvasta löytää hyvin vähän, mihin takertua. Odotin paljon enemmän, odotin suurempaa emotionaalista kytköstä elokuvaan, mutta se jättää täysin kylmäksi. Minä olin vielä ihmetellyt, miksi tälläisestä aiheesta kertova elokuva, Oscar-ehdokkuudenkin saanut draama ei ole enemmän muistettu ja rakastettu, mutta enää en ihmettele. Elokuvaa ei voi juuri edes draamaksi kutsua. Tälläistä laatua odottaisin jostain kanava numero 89, ohjelmatarjonnasta tiistaipäivänä kello kaksi. Siellä tätä elokuvaa varmaan pyöritetäänkin. En suosittele elokuvaa edes, kenellekään.
     Sean Penn on ottanut ilmiselvästi vaikutteita niin Dustin Hoffmanin upeasta roolisuorituksesta elokuvassa Rain Man/Sademies. Imitaatio on lähinnä kaukana imartelevasta. Vuosi 2001 on tainnut olla erityisen huono miespääosien näyttelijäsuoritusten tarjonnassa, sillä mikään muu ei selitä Pennin Oscar-ehdokkuutta tästä naurettavasta roolisuorituksesta. Siinä, missä Hoffman osasi kuvata täydellisesti autistisen hahmon, tuoda siihen sympatiaa ja mielenkiintoisuutta, Penn jättää katsojan aivan ulkopuolelle, eikä saa hahmosta edes uskottavaakaan. Tärkeää tämän sortin roolisuorituksessa olisi myös yhtenäisyys, mutta yhtenä hetkenä Pennin Sam ei pysty sanomaan paria sanaa suustaan ja seuraavana pystyy tekoihin, joita "normaaliälyiset" ihmisetkään ei välttämättä pystyisi tekemään. Penn ei onnistu sitomaan näitä lankoja yhteen eikä hän pysty koskettamaan katsojaa roolisuorituksellaan. Hyvä yritys.
       Michelle Pfeiffer tekee hieman paremman roolisuorituksen kuin Sean Penn, ottaen huomioon helpomman roolin. Pfeiffer on tuonut hahmoonsa mielenkiintoisia pieniä vivahteita, mitkä saa katsojan miettimään hahmoa ja tarkastelemaan tätä lähempää. Kun Pfeiffer on saanut katsojan huomion, hän vie hahmon luonteen kehittymisen uskottavasti seuraavalle tasolle ja luo roolisuorituksesta realistisen, aidon ja läsnäolevan. Pfeiffer on hyvin vahva tulkitsija. Hän ymmärtää kokonaisuuksia ja osaa työskennellä vaivattoman oloisesti. Hän ei ulkoista itseään hahmostaan vaan heittää itsensä likoon. Suoraan sanottuna kiitettävän upeaa työtä.
     Dakota Fanning on läsnä, hän on vuorovaikutuksessa ja hän pitää hauskaa. Hän leikkii hahmon persoonalla ja kehittää sitä parhaansa mukaan. Kun häntä tarkkailee, ei häntä usko niin nuoreksi. Hän on valpas ja tarkka. Hän on hyvin havainnnolistava ja virheetön ja pärjää upeasti vanhemille vastanäyttelijöilleen, ellei jopa tee parempaa työtä. Fanning on karismaattinen ja säteilevä ja hän osaa tuoda aitoa syvyyttä hahmoon, mitä ei edes välttämättä ole käsikirjoitettu niin hyvin, mitä Fanning hänet tulkitsee.
     Minä olen Sam on huono elokuva. Se ei ansaitse puoliakaan sen saamasta kiitoksesta, ja henkilökohtaisesti en suosittele elokuvaaa. Se ei kosketa katsojaa niin miltään kantilta ja saa katsojan vain kyseenalaistamaan kaikkia sen jättämiä aukkoja ja virheitä. Ainoa asia, minkä elokuva tekee oikein on epäuskottavuus. Michelle Pfeiffer ja Dakota Fanning pelastavat jonkin verran, mutta heidänkin yhteiset kohtaukset ovat rajalliset.

5
"Kaksi tähteä"

...=)