Arvostelu: The Father

 Florian Zellerin elokuva vuodelta 2020 kertoo muistisairaasta Anthonysta (Anthony Hopkins), josta pitää huolta hänen oma tyttärensä Anne (Olivia Colman). Kun Anne kuitenkin kertoo isälleen muuttavansa rakkauden perässä Pariisiin, alkaa elokuvassa tapahtumien vyöry, jossa Anthonyn kohtalona tuntuu olevan tervejärkisen teeskenteleminen vähäisiin muistinrippeisiin tarttumalla tai laitosasumiseen päätyminen.

Kotimaassaan Ranskassa suuresti arvostettu Zeller on tunnettu kirjailijana, näytelmäkirjailijana sekä elokuvakäsikirjoittajana. Englanninkielinen The Father on hänen esikoisohjauksensa ja sellaisena se menestyikin hämmästyttävän hyvin, ihan maailmanlaajuisillakin areenoilla.

Elokuvan näyttelijäkaarti on huippuhieno. Anthony Hopkins pääsee näyttelemään juuri niin, kuin vain Anthony Hopkins pystyy, oikein sydämensä kyllyydestä, näytellessään muistisairasta miestä, jonka tunnetilat ailahtelevat psykopaattisella arvaamattomuudella hetkestä toiseen. 

Olivia Colman saa taas näytellä tunteen pinnassa, silmät täynnä kyyneliä, hyväsydämistä ja empaattista naista, jonka vastuulle on sysätty liikaa. Rufus Sewell omaa osaansa hillittynä, mutta hermonsa taas tietysti menettävänä lähiomaisena. Olivia Williams arkista ja järkevää, modernin naisen rooliaan, josta ehkä muodostuukin omalle katsomiskokemukselle merkityksellisin tarinan osa. 

Hänestä kasvaa hahmoaan suurempi symboli. Kaikille niille hoivatyötä tekeville, joiden merkitys on suurempi kuin mitä ainakaan yhteiskunnallisesta keskustelusta pystyy päättelemään ja joiden yhteiskunnallisen panoksen kohtalona on niin ikään jäädä näkymättömiin - hautautua muistisairaiden vanhusten viereen, maan lepoon.

Elokuvan tunnelmaksi, tyyliksi, kerrontatavaksi on valittu hillitty harmonisuus. Elokuva sijoittuu jonnekin Lontoon ylhäisönaapurustoon, useita huoneita sisältäviin lukaaleihin, jossa jokainen koristevaasi on asetettu huolellisesti paikalleen. Ehkä korostamaan sitä ristiriitaa, mitä muistin menettämisestä seuraa, kun jokin asia ei olekaan paikallaan. Lavastuksessa käytetään hienovaraisia kikkoja hyväksi, kun jostain puuttuu taulu, jonkun tapetin väri vaihtuu, keittiön kaapit ovatkin erinäköiset.

Samaten elokuvan musiikkimaailma - oopperaa, klassista musiikkia, Ludovico Einaudin pianoballadeja - puhuu intellektuellista, älyllisestä maailmasta. Leikkausjälki on huomaamatonta, kerronta vähäeleistä. Jossain kohtaa Anthony tosin tokaisee olevansa älykäs - juuri niin älykkäästi kuin älykäs ihminen ei koskaan sanoisi.

Josta päästäänkin minua häiritsemään jääneeseen kysymykseen - miksi elokuva, kaikesta älykkyydestään huolimatta - on niin typerä?

Ulkoiset puitteet ovat kunnossa. Elokuva näyttää ja tuntuu upealta. Mitään ei tehdä liikaa, kukaan ei tee mitään virheitä. Silti elokuva on hapeton kuin paperipussi. Ottaa itsensä niin kovin vakavasti. Yhtäkään keskustelua ei käydä, joka ei liittyisi muistisairauteen. Yhtäkään hahmoa ei esitellä, jota ei käytettäisi hyväksi muistisairauden kuvaamisessa. Elokuvan teho tuntuukin perustuvan pitkälti - ainoastaan - siihen, että katsoja yritetään saada tuntemaan, miltä tuntuu olla muistisairas. Kun ihmiset näyttävät erilaisilta, asiat vaihtavat paikkaa, keskustelut käyvät kehää, aamu onkin ilta ja ilta aamu. 

Nämä vielä tehdään hyvin yksinkertaisilla elokuvallisilla tehokeinoilla. Eikä niillä jäädä piinaamaan katsojaa liikaa. Zeller kuljettaa mukana kuitenkin muistisairaan lähiomaisia, jotka välittävät hänestä ja onpahan tarinaan saatu kirjoitettua myös hieman taustatarinaa, vaikka siitä ei hirveästi muistetakaan. 

Mutta jäin odottamaan hurjan paljon enemmän. 

Mieleen tuli, valitettavasti ja pyytämättä se Tropic Thunderin esittämä parodia "Oscareiden kalasteluleffoista". Joissa päähenkilöna on aina jonkun sairauden omaava päähenkilö. Sellaisista kuin I Am Sam tai Forrest Gump tai Rain Man. Suorastaan naurattaa, että pelkästään Alzheimeristakin on ihan viime vuosina nähty kuvauksia jo (mieleen tulee etenkin Still Alice, josta Julianne Moore jo pokkasikin Oscarin). 

Eikä tämä elokuva tuo tähän säälittävään sairauspornogenreen mitään uutta. Jäin odottamaan jotain syvällisempää analyysia muistista, muistoista, mielestä, elämästä. Sitä emme saa. Jäämme vain kauhistelemaan Anthony Hopkinsin kohtalokkaasti ja ah-niin-suurieleisen-Oscar-himoisesti tulkitsemaa muistisairaan miehen osaa. On se hirveää. Ja sitten voimme sulkea television hyvällä mielellä, kun olemme tunteneet jotain. Eläytyneet. Ah, olemme ihania ihmisiä, kun pystymme samaistumaan tähän hirveään tarinaan. Meidät vapautetaan meidän synneistämme. Nyt meidän ei tarvitse ajatella muuta kuin sitä, kuinka hyviä ja empaattisia ihmisiä olemme. Meidän ei tarvitse ottaa vastuuta mistään, ei ajatella mitään vaikeampaa. 

Muisti on mielestäni yksi yleisimpiä taitelijoiden aiheita. Siitä kyllä - todistettavasti - pystyy sanomaan jotain merkityksellisempääkin. Kertomaan tarinan, joka paljastaisi jotain uutta. Joka luottaisi kerronnassaan katsojan kykyyn ajatella itse. Ei vain hämätä elokuvallisilla kikkakolmosilla ja saada hetkeksi kokemaan maailmaa mukamas muistisairaan tavoin. Se on suorastaan groteskia. Muistisairaudesta tulee sirkusnäytös. 

The Ghost Writer (The Ghost Writer)

Jokaisen kirjoittajan ongelma on, että mistä lähteä liikkeelle, mistä aloittaa. Joka kerta kun aloitan arvostelun, ensimmäinen kappale on vaikein. Tylsin ratkaisu on lähteä ensimmäisessä kappaleessa liikkeelle juonen selostuksesta. Se tappaa ensimmäisen kappaleen kauneuden. Silloin sinulla on selvät palikat jonka varaan rakentaa tekstisi. Mutta jos jätät juonen vaikka kokonaan pois, joudut kohtaamaan valkoisen paperiarkin kauhun. Itse uskon, että ilman tätä kauhua, kirjoittaminen olisi tylsää. Tuijottamalla tätä tyhjää sivua, saa mielen liikkumaan. Ensimmäinen kappale määrittää koko tekstin. Jos ensimmäinen kappale on hyvä, on koko teksti helpompi ja mielenkiintoisempi lukea.

Ewan McGregor on kirjoittaja, joka palkataan Pierce Brosnanin esittämän Iso-Britannian pääministerin,, Adam Langin, omaelämäkerran haamukirjoittajaksi. McGregorin hahmo lähtee Jenkkeihin, jossa Lang on varainkeruuretkellä. Oppiessaan enemmän mystisestä Langista ja tämän lähipiiristä; vaimo Ruth (Olivia Williams), assistentti Amelia (Kim Cattrall) sekä salaperäisestä tukijasta Paul Emmettistä (Tom Wilkinson), alkaa hän epäillä, että kaikki ei ole kunnossa.

Elokuvassa joudutaan uhraamaan paljon, että mysteeri saadaan säilytettyä. Tälläisissä tapauksissa on aina se vaara, että jätetään niitä aukkoja. Nyt elokuvan katsottuani päällimmäinen ajatukseni on vain, että miksi hemmetissä tämä kirjailija lähti pyöräilemään pitkin yksinäisen saaren hiekkarantoja vesisateella? Mutta olen silti varsin tyytyväinen, kuinka hyvin elokuva on loppujen lopuksi rakennettu. Juonessa heitetään ilmaan tarpeeksi monta kysymystä, että katsoja saadaan hämäytettyä oikeiden kysymysten luota pois. Olisin kuitenkin toivonut tiettyä sulavuutta kohtauksiin. Nyt ne jäivät hippasen verran kornin puolelle.

Silti, ihastuin elokuvan miljööseen. Muuttaisin tuonne pääministerin luksussaaren hulppeaan rantahuvilaan mikä päivä tahansa. Elokuvassa oli myös mukaansavetävä sävy, pahaa-enteilevä, myrskyilevä ilma ja -piiri. Muutamista roolisuorituksista pidin: Eli Wallachista on nopeasti tullut uusi suosikkinäyttelijäni. Hänellä on taas vain todella lyhyt kohtaus, mutta ah - kun hän tekee sen niin hyvin. On kuin hän imisi katsojaa kohti elokuvaa. En edes osaa analysoida hänen näyttelijäntaitojensa syvyyttä. Olivia Williams rakentaa mielenkiintoisen, vakavan roolisuorituksen. Hän käyttää pääasiallisesti kohtauksissa korkeampaa ääntä ja kun haluaa välittää aitoutta ja välittömyyttä, hän madaltaa äänensä.

Tästä pääsemmekin Ewan McGregoriin. Hän ei ole kovinkaan hyvä. Hänen olisi pitänyt pyytää Williamsilta muutama niksi. Siinä, missä Williams hallitsee dramaattisen näyttelemisen, McGregor tekee päinvastoin. Hän kuvittelee olevansa kovinkin vakuuttava pitäessään äänensä kovin matalana ja monotonisena koko ajan, mutta oikeasti se tekee vain sen illuusion kuin hänellä ei olisi kaikki muumit laaksossa. Olin myös häkeltynyt kuinka huono Kim Cattrall oli. Mitä hemmetin kesäteatteria hän yksinään veti? Pierce Brosnan nyt on aina tälläisiä auktoritäärisissä, rikkaan, valkoisen miehen rooleissa.

Jo elokuvaa katsoessa ajattelin, että soundtrackiltaan tämä on nouseva suosikkieni joukkoon ja eikös se ollutkin aivan upea säveltäjä Alexandre Desplat tämänkin musiikin tahtipuikoissa. On ironista, että elokuva, mikä kertoo kirjailijasta, hapuilee tekstinsä kanssa. Kuten sanoin, jännityselokuvana tämä toimii, mutta elokuvassa uhrataan liikaa sen yhden mysteerin säilyttämiseksi... Pidin kauniina, että symboliikkaa haettiin kirjan alusta...

...miten muka Britannian pääministeri ei tiedä mikä on muistitikku?

#elokuvahaaste2016 (35. Elokuva ohjaajalta, jonka nimikirjaimet ovat R ja P)

...=)