Arvostelu: The Meddler

Minä en ymmärtänyt elokuvaa. Voi olla, että kyseessä on Se, mikä on tottan tapainen tilanne, jossa en ensi-istumalta pystynytkään pääsemään sisälle, sillä käsiteltävät teemat ovat liian kypsiä minun varhaisoppineelle mielelleni. Mutta koska en elokuvaa ymmärrä, en voi antaa sille paljonkaan arvostusta. Tämä tietenkin sisältää option siihen, että myöhemmin voin muuttaa mielipiteeni jos ja kun elokuva avautuu minulle.

Leffa kertoo Marniesta (Susan Sarandon) hiljattain leskeytyneestä New Jerseyläisestä äidistä Lorille (Rose Byrne), joka muuttaa Los Angelesiin tyttärensä luokse ja sotkeutuu erittäin paljon tyttärensä elämään, joka on jo muutenkin aika lailla reunalla.

Tässä selvästi siis käsiteltiin jotain elämää suurempia teemoja, mutta ne liisivät täysin päälakeni ohi. Jotenkin surutyö, jota sekä Marnie että Lori kävivät tahoillaan ilmeisesti kehysti tarinaa jotenkin, mutta silti hahmojen tekemät valinnat eivät olleet kovinkaan mielenkiintoisia minulle. Ja tämä on sivistynyt tapa sanoa, että käsikirjoitus oli sekava hörhö.

Meille ei edes annettu syytä, miksi Marnie muutti Los Angelesiin, etenkin kun pääsemme vilkaisemaan hänen entistä elämäänsä New Yorkissa ja se vaikuttaa ihan yhtä onnelliselta ellei jopa onnelisemmalta kuin hänen uusi elämänsä Los Angelesissa. Toki se, että hänen miehensä kuoli ja hänen elämänsä pyöri pitkälti miehen ympärillä Nykissä saattaa olla syy, miksi hän koki tarpeen muuttaa, mutta tätä ei kyllä avata katsojalle sentin vertaa, joten tämä on täysin hypoteettista analyysia.

Kaikkein eniten hermo menee Lorin henkilöhahmoon. Täysin hysteerinen narsistipsykopaatti, jonka valinnoilla ei ole mitään järkeä. Yhdessä kohtauksessa hän nauttii siitä, että äiti pitää hänelle seuraa ja heti seuraavassa sekunnissa tämä raivoaa tälle kuin pikkulapsi, kuinka äiti on liian takertuvainen hänen elämässää ja kuinka säälittävä hän itse on, kun vielä viettää aikaa äitinsä kanssa. Tälläinen hahmotulkinta on jo itsessään erittäin pinnallista, kliseistä ja lapsellista, mutta se olisi ihan ok, jos sitten hahmo olisi johdonmukainen. Mutta suoraan sanottuna todella ärsyttävää, että hahmosta tulee äitiään miten sattuu riepotteleva pissisämmä.

En kyllä erityisemmin pisteitä anna edes Susan Sarandonin suuntaan. Aina yhtä säälittävää, kun tälläiset näyttelemisenikonit kaatuvat rähmälleen niin täydellisesti. Kauas on tultu Sarandonin kultaisista päiviltä 90-luvulta. Tämän siitä sitten saa, kun kerrankin elokuva, jossa on pääosassa 70+ nainen, niin eikö hän mene ja möhli sen. Hänen hahmokuvauksensa on suoraan sanottuna armottoman surkeaa. Hän vetää samalla väsyneellä kaavalla läpi elokuvan. Kohtauksissa, jossa hänen pitäisi vähän indikoida katsojalle jotain hahmonsa tunnetiloistaan, niin hän vetää samalla päälleliimatulla ilmeellä läpi, mitä pyörittää kaikissa muissakin kohtauksissa. Katsojalla ei ole mitään hajua pitääkö hänen hahmonsa oikeasti uudesta rakkaudenkohteesta (J.K. Simmons) tai miksi hahmo maksaa ventovieraan naisen (jonka nimeä hän ei muista) häät, koska Sarandon ei tee eleen elettä kertoakseen mitään hahmostaan. Aivan järkyttävän laiskaa näyttelemistä.

J.K. Simmons muistutti ihan Sam Elliottia, mikä oli todella outoa. Rose Byrnen ura on vielä oudompi kuin tuo fakta. En oikein tiedä, mikä hän on ja mitä hän tekee. Komedioissa (Paul Feigin kanssa) hän on tosi hauska, mutta sitten hän on tunnettu myös tv-tähtenä (Damages), toimintatähtenä (X-Men) ja tälläisissä oudoissa dramedioissa. En oikein tiedä, miksi hän valitsee ne roolit, mitkä hän valitsee. En pidä hyvänä näyttelijänä.

...=)

La La Land (La La Land)

Milloin elokuvasta tulee yliarvostettu? Jos Youtubeen alkaa ilmestyä videoita, joissa ihmiset kuvaavat itseään itkemässä elokuvan soundtrackille tai jos Episodi-elokuvalehti alkaa arvostelun lisäksi kirjoittamaan kokonaisia kolumneja vain toitottaakseen kuinka hyvä joku elokuva on? Nyt viimein ymmärrän, miksi jotkut kieltäytyvät katsomasta Titanicia. Kun jotain tungetaan alas kurkusta sellaisella voimalla, tulee halu sulkea suu.

Päätin kuitenkin kohdata pedon itse ja nähdä omin silmin, mistä kaikki hälinä on peräisin. Muistan joskus lukeneeni jostain, että elokuvia tulisi katsella ja arvostella aina siitä viitekehyksestä, joka on kyseisen elokuvan tyylilaji. Viiden tähden draamaelokuvaa ja viiden tähden toimintaelokuvaa ei täten tulisikaan pitää samanarvoisina. Ne ovat kumpikin täydellisiä elokuvia omassa tyylilajissaan. Jos katsoisin La La Landia musikaalin viitekehyksestä, voisin sanoa, että se on viiden tähden elokuva. En halua kuitenkaan tehdä näin. Miksi? Koska minusta tälläinen ajattelumalli luo vaarallisen inflaation, jossa niinkään elokuvan omilla ansioilla ei ole mitään väliä, vaan vain sillä, satutaanko kyseistä tyylilajia arvostamaan tarpeeksi. Esimerkiksi täydellinen romanttinen komedia ei voisikaa koskaan olla samalla viivalla kuin täydellinen draama. Hyvän elokuvan pitäisi toimia myös tyylilajinsa ulkopuolella. Jonkun, kuka pitää draamasta, pitäisi myös pitää La La Landista, vaikka ei pitäisikään musikaaleista. Voisin myös esittää, että musikaaleista pitävä pitää aina musikaaleista oli ne sitten vähän huonompia tai vähän parempia.

Minusta La La Land ei ole hyvä musikaali. Toivon tosissani, että elokuva ei voita parhaan käsikirjoituksen Oscaria, nimittäin se on ohuempaakin ohut. Kuka on Sebastian? Hän pitää jazzista, mutta se on ainoa piirre, joka hänelle on käsikirjoitettu. Kuka on Mia? Hän haaveilee näyttelijänurasta, mutta emme tiedä hänestä mitään muuta. Miksi Mia ja Sebastian rakastuvat toisiinsa? La La Land on naurettava fantasia, jossa ei ole mitään muuta käynnissä kuin yliampuva teatterishow. Musikaalinumerot ovat spektaakkelimaisia, mutta samat nuotit venyvät läpi elokuvan ja lopussa halusin ottaa hiomapaperia ja raastaa korvani irti. Laa la la laa la laa la laa la la laa... AARGH!

Katkeransuloinen ironia minulle elokuvan näkemisessä oli, että näytöksen jälkeen, teatterisalini yleisö antoi elokuvalle aplodit.

Vielä ohuemmaksi jäävät sivuhenkilöt. Kun päähenkilö Mian tyttökaverit esitellään elokuvan alussa, mietin itsekseni, että tämän kappaleen jälkeen emme tule heitä enää näkemään ja olin oikeassa. He ovat olemassa vain ja ainoastaan siitä syystä, että he toimivat katalysaattoreina vauhdittaakseen päähenkilöiden tarinaa eteenpäin. Toisin sanoen, mitään ei jätetä arvailun varaan. Joka ikinen hetki alleviivataan ja sen lisäksi vielä korostetaan kohtauksen päällä soivalla musiikilla. Mia on surullinen, koska hän sanoo olevansa surullinen ja sen päälle vielä soi surullinen musiikki. Tai Mia on ärtynyt elämäänsä, koska antaa murjottavan ilmeen ja musiikki vaihtuu taas. Mia ajattelee tulevaisuutta kun katsoo tyhjyyteen. Mia on rakastunut kun hän ottaa Sebastianin kädestä kiinni ja eikös taustalla soikin imelä melodia!

Eikä tässä vielä mitään. Tämä on klassista musikaalimateriaalia. Mutta sitten sen päälle sain vielä käsityksen, että elokuvassa ei edes välitetä mistään muusta kuin päälletunkevasta ja katsojaa aliarvioivasta fantasioinnista. Miten Sebastian päätyi sinne laiturille ja mitä hän siellä edes teki? Hän tupsahti laiturille, koska sinne sijoittuva musikaalinumero näytti hyvältä. Aina siinä vaiheessa, kun käsikirjoituksen olisi pitänyt syventyä hahmoihin ja heidän elämäänsä, plätkähtää päälle musikaalinumero. Tämä laiminlyö elokuvan teemaa ja uskottelee katsojalle, että jokin on koska jokin on. Toisin sanoen, katsojan ei anneta päätellä itse mitään. Emme tiedä onko Mia hyvä näyttelijä vai ei. Siinä vaiheessa kun meidän pitäisi arvioida tätä, lähtee taas yksi musikaalinumero päälle.

Kohtauksessa, jossa Mia ja Sebastian valittelevat, että nykyään jazz on jotain minkä päälle puhutaan, he puhuvat jazz-musiikin päälle. 

Elokuvaa on kiitelty myös kuvauksesta. En pitänyt siitäkään. Elokuvan alussa pidin vielä kiehtovana ylt ympäriinsä poukkeilevaa kameraa, mutta jo toisessa kohtauksessa pidin sitä väsyttävänä. En päässyt missään vaiheessa sisään elokuvaan, kun kamera piti huolen siitä, että emme ehtineet tarkastella yhtäkään otosta kahta sekuntia pidempään, kun jo liidettiin seuraavaan shownumeroon.

Emma Stone on ehkä ainoa pelastava elementti elokuvassa. Vaikka hänen on erittäin vaikea saavuttaa olemattoman hahmonsa kanssa mitään noteeramisen arvoista, hän pystyy sanomaan jotain. Hän pystyy kasvoillaan elehtimään hahmonsa sisäisestä maailmasta jotain, mikä jäisi kykenemättömämmän näyttelijän käsissä täysin sanomattomaksi. Ryan Gosling ei puolestaan psyty tähän, joten hänen osansa on ihan sama näyttelisikö sen hän vai joku toinen. Ei hän huono ole, mutta ei nouse roolin yläpuolelle.

Kohtauksessa, jossa Mia kertoo Sebastianille, että hän ei ole nähnyt Nuorta kapinallista (1955), Sebastian sattuu kuin sattuukin tietämään, että lähistöllä on muutaman päivän päästä näytös juuri kyseisestä elokuvasta.

Kysymys mikä tässä kohtaa lienee järkevintä esittää on, että mitä katsoja haluaa, kun hän menee elokuviin? Itse haluan elokuvalta uskottavuutta. Joku toinen saattaa haluta elokuvalta kauniita värejä ja nuoria raikkaita kasvoja joita ihailla. Oli niin tai näin, uskon silti, että elokuvantekemisessä tulisi aina vallita samat lainalaisuudet. Teatteriin tulisi kävellä odottaen elokuvalta jotain ja kävellä ulos oppineena jotain uutta. Haluan, että koen jotain, mitä nimenomaan sillä elokuvalla on tarjota. Yleensä tähän liittyy se, että päähenkilöt kokevat matkan. He oppivat jotain uutta itsestään ja elämästään. Täten katsojallakin tämän jälkeen yksi uusi kokemus, jonka he ovat jakaneet päähenkilön kanssa. La La Land ei pysty edes tähän. Mia ja Sebastian ovat ne kaksi täysin samaa ihmisen kuorta elokuvan lopussa, jota he olivat elokuvan alussa. En tiedä näistä kahdesta henkilöstä mitään enempää kuin tiesin elokuvan alussa. Sen lisäksi elokuva ei tarjonnut minulle kokemusta mistään uudesta. Osasin odottaa elokuvalta hienoja musiikkinumeroja ja kaunista laulua ja romanttisen tarinan kahden hyvännäköisen ihmisen välillä. Ja sen kyllä sain, mutta mitä hyötyä minun on maksaa elokuvalipusta, jos se ei tarjoa minulle mitään muuta, kuin omat kuvitelmani siitä, mitä voisin saada?

...=)

Kung Fu Panda 3 (Kung Fu Panda 3)

Jennifer Yuh Nelson ja Alessandro Carloni ovat kokeneita animaattoreita, jotka ovat siirtyneet Kung Fu Panda-elokuvasarjan taustatiimistä ohjaajan tuoleille kolmatta osaa varten. Näitä Dreamworksin animaatioita verrattaessa, Kung Fu Pandan kaksi edellistä osaa olivat jokseenkin menestyneempiä lippuluukuilla, mutta yhteensä tämä elokuvasarja on tuottanut yli 1,3 miljardia dollaria. Dreamworksilla on käsissään kyllä menestysresepti Jack Blackin ääninäyttelemän, Kung Fu-taistelulajia taitavan pandan kanssa.

Konsepti toimii. Black on Po-niminen pandakarhu joka on kahden aikaisemman elokuvan mittaan todistanut, että jopa kömpelönä ja laiskana ahmattina tunnettu eläin voi nousta koko paikallisen laakson tärkeimmäksi suojelijaksi ja muiden eläimien johtajaksi ja opettajaksi. Hänen jalanjäljissään seuraa Angelina Jolien kovaluontoinen Tiikeritär, Lucy Liun käärme ja muun muassa Seth Rogenin ääninäyttelemä rukoilijasirkka. Dustin Hoffman lainaa äänensä arvostetulle mestariopettaja Shifulle, joka on puolestaan punainen panda. Kun nämä muut Kung Fu-eläimet yksitellen häviävät taistelussa pahan Kain (J.K. Simmons) edessä, jää se Po:n harteille puolustaa rakkaitaan ja tämä onnistuu vain löytämällä itsensä uudelleen. Matka pandojen synnynseuduille ja jälleennäkeminen perheenjäsentensä kanssa vahvistaa Pon itseluottamusta ja elokuvan lopussa seisoo tärkeä viesti siitä, että olemalla oma itsensä ja vain sillä, voi tehdä jonkinlaisen vaikutuksen maailmassa.

Kung Fu Panda 3 hakee inspiraatiota kiinalaisesta kansanperinteestä. Tämä on ilmeisintä elokuvan musiikkimaailmassa sekä visualistiikassa. Välillä se jopa käy vähän häiritseväksi, kun animoijat leikkivät kiinalaisen taiteen muodolla ja yrittävät soveltaa sitä animaation muotoon. Yhteydet myös vanhoihin taistelulajielokuviin ovat ilmiselvät muun muassa leikkausjäljessä tai niin sanotuissa montaasipätkissä, joissa hyvin usein kuvataan Kung Fun harjoittamista ironisen kliseisesti - mikä osaltaan toimii myös huumorin keinona, kun taistelulajia ei harrastakaan perinteinen macho-sankari, vaan pullea, pehmoinen panda.

Kung Fu Pandaa aina määrittävä tekijä on ollut huumori. Selvä pyrkimys on rikkoa sankarimyyttien perinnettä eläinten maailman viattomuuden ja tietyn lapsellisuuden vastakkainasettelulla. Varsin teräviä ovat kohtaukset huumorissaan, jossa kaikki ei menekään niin kuin odottaisi vaan vaikka Kung Fu potkun sijaan näemmekin pandakarhun taistelevan vihollistaan vastaan läskin mahansa kanssa. Tai yht'äkkiä tämä pandakarhu kesken taistelun tiimokseen saattaakin hengästyä ja ottaa pienen tauon jättäen kaikki ympärillään ihmettelemään, että mitä tapahtuu...

Jack Black erityisesti on fyysisen komedian mies ja antaa kaikkensa tässä äänipääroolissaan. Kaikki ääninäyttelijät ovat erityisen nakutettuja rooleihinsa. Oma suosikkini on Blackin pandakarhun isänä toimiva lintu, joka ei normaalisti kävisi pandan isästä ollenkaan. Mutta sepä taisteleekin koko elokuvan konseptin lailla ennakko-odotuksia vastaan ja viesti on inspiroiva. Lintu voi rakastaa pandaa kuin omaa lastaan ja pandalla voi olla kaksi isää. Voimakkaan härän voittaakin tiikerin sijaan pullea panda tai pieni rukoilijasirkka. Erityisesti tämä kolmas elokuva käyttää voimakasta metaforaa siitä, että sinun ei tarvitse tulla keneksikään muuksi, sinun täytyy vain löytää itsensä.

Lapsille tämä elokuva on puhdasta kultaa, mutta voin sanoa, että näin aikuisempana katsojana, pidän Kung Fu Pandaa kaikkein mieluisimpana animaationa. Sen sympaattisuus ja elämäniloa ja -asennetta huokuva lämpö on terapeuttista.

...=)

Salakuljettaja (Contraband)

Jos tässä ei olisi Mark Wahlbergia pääosassa, olisin tämän jo unohtanut. En pidä Kate Beckinsalen olemattomista näyttelijänlahjoista ja vielä enemmän kammoksun Giovanni Ribisin ainaista outo hyypiö-roolia, jonka vetää joka elokuvassa. Ben Foster oli kuitenkin erinomainen tässä roolissa. Kerran katsottava toimintatrilleri.

...=)

Whiplash (Whiplash)

On täysin sopivaa, että ohjaaja Damien Chazelle oli vain vajaa kolmikymppinen ohjatessaan elokuvadebyyttinsä Whiplashin, joka kertoo nuoresta jazz-rumpalista Andrew Neimanista (Miles Teller), joka pyrkii parhaaksi opettajansa Terence Fletcherin (J.K. Simmons) rautaisessa otteessa. On myös täysin sopivaa, että pääosanesittäjä Miles Teller on oikeastikin harrastanut rumpujen soittoa, sillä muuten hän ei osastaan olisi selvinnyt.

Juonellisesti elokuvassa ei tapahdu ennen puoltaväliä paljoa. Keskitymme täysin Andrewn ja Terencen oppilas-opettajasuhteeseen. Terence on arvostetun musiikkikonservation yksi opettaja, joka johtaa konservation Studio Band-yhtyettä. Hän on arvostettu ja haluttu opettaja, mutta tiukka ja vaativa. Hän piiskaa oppilaat henkisesti vereslihalle saadakseen heistä parhaan suorituksen irti. Andrewssa hän näkee potentiaalia mahdolliseksi parhaaksi, siksi hän ottaa hänet erityiseksi silmätikukseen ja ajaa tämän hulluuden partaalle. J.K. Simmonsin parhaat hetket ovat ehdottomasti elokuvan alussa, jossa hän astelee luokkaa kuin omistaisi joka sentin tilasta ja jokaisen tilassa. Hän laskee hattunsa naulakkoon ja ottaa korvanapit korviltaan. Ja katsoja tietää, että kohta mennään.

Miles Teller on lahjakas pääroolissaan. Hänen fyysinen työ roolissa on huomattavaa. Hänen on todella täytynyt osata soittaa niitä rumpuja. Mutta koko elokuvan huomio kiinnittyy kyllä J.K. Simmonsin hirviöltä vaikuttavaan opettajaan. Kyllä, hän on auktoritäärisen vaativa, pelottava orjapiiskuri, mutta hän myöskin saa katsojan ymmärtämään miksi. Katsoja ei automaattisesti leimaa opettajaa pahaksi, kahjoksi, vaan ymmärtää, että hänen hulluuteensa on metodi. Simmons on uskalias. Hän heittäytyy täysin julmaksi ja sydämettömäksi opettajaksi, jolla ei ole mitään ongelmaa heittää oppilaitaa soittimilla, jos he soittavat nuotin vierestä. Mutta kuten sanottu, Simmonsin roolisuorituksen vahvuus on sen monipuolisuus, kolmiulotteisuus. Hän ei ole vain musta tai valkoinen, vaan esittää Terencen päämäärähakuisena miehenä, joka haluaa saavuttaa jotain Andrewn avulla. Simmons on oikeastaan niin vahva, että häntä on vaikea arvostella, hänen saavutuksiaan on vaikea eritellä, sillä hän saa hahmonsa yhtä aikaa selkeäksi ja samalla saa siihen niin paljon sävyä. Hän on yhtenäinen, uskottava ja kuitenkin elävä, hengittävä ja luontainen. On jopa vaikea uskoa, että Simmons olisi sivuroolissa, josta hän on ehdolla ansaitusti Oscariin, sillä niin magneettisen vaikuttavaa on hänen työnsä, että tuntuu kuin hän olisi joka kohtauksessa, eikä Miles Teller.

Mitä Damien Chazelle saavuttaa elokuvadebyyttinsä Whiplashin kanssa on huomattavaa. Harvoin katsoja on näin naulittuna penkkiinsä katsoessaan nuoren miehen soittaen rumpuja ja vanhan miehen puristaen kättään nyrkkiin joka toinen sekunti viittoen nuorta miestä lopettamaan soittonsa ja aloittamaan alusta ja pistäen taas kätensä nyrkkiin ja soiton taas loppuessa. Miten onkaan Chazelle saanut elokuvasta näin valovoimaisen ja jännittävän. Se ei ole suoranaisesti trilleri, mutta viimeiset kymmenen minuuttia on jännittävintä elokuvaa pitkään aikaan. Elämme Tellerin ja Simmonsin silmissä ja kuulemme jokaisen rummunlyönnin.

Up in the Air (Up in the Air)

Tämä on loistava elokuva! Jos joku kysyisi minulta elokuvasuositusta, mainitsisin Jason Reitmanin vuoden 2009 draamakomedian Up in the Air ensimmäisenä.

Elegantti George Clooney on tässä Oscar-ehdokkuuden arvoisessa pääroolissa Ryan Binghamina, jonka työ on matkustaa ympäri Amerikkaa antamassa ihmisille potkuja. Sen lisäksi hän antaa motivaatioluentoja yksinelämisestä. Anna Kendrick esittää Binghamin firman uusinta työntekijää, joka on ottanut tehtäväkseen uusia koko alan, mistä Bingham ei tietenkään pidä, sillä tämä tarkoittaisi keskitettyä työntekoa, ja hän haluaa saavuttaa 10 miljoonaa lentomailia, näin ollen olla seitsemän siihen kyennyt ihminen. Yksinäisiin hetkiin hänellä on rakastajatar, Vera Farmigan mysteerinen Alex.

Miten niin ei ole naimisissa? Miksi hänellä ei ole lapsia? Mitä hän sitten tekee? Voin ainakin ymmärtää, miksi Clooney valittiin päärooliin, siinä missä hänellä on notoorinen maine yksinäisenä sutena, ikuisena poikamiehenä, on Ryan Binghamin hahmo kuin hänelle tehty. Ainakin siis vuonna 2009, nykyään hän on sitten... löytänyt onnen? Tämä on asia, minkä Up in the Air myöskin tunnistaa. Olemmeko vasta itsemme kun olemme jonkun kanssa? Onko perhe yhtä kuin onni, vai onko se vain jotain jolla yritämme täyttää olemassaolomme, jotta voimme kokea olevamme elossa. Onko yksinäisyys yhtä kuin epäonni, jopa kuolema? Tämä on kysymys, jota olen itse pohtinut kauemmin kuin kehtaan edes myöntää. Ajoittain se on johtanut jopa erinäisiin identiteettikriiseihin, jotka kulminoituvat kysymykseen "kuka minä olen?". Siitä se kaikki juontaa, eikö? Kun tunnemme itsemme, tiedämme mitä haluamme ja siten saamme elämällemme merkityksen. Pelkäämpä, että jos jatkaisin tästä, menisi ajatusvirta liian syvälliseksi, mutta saadakseni tälle filosofiselle harhailulleni jonkunlaisen johtopäätöksen, sanon vain, että pidän siitä, että on kerrankin olemassa elokuva, joka ei johda siihen, että päähenkilö kävelee auringonlaskuun elämänsä rakkauden kanssa.

"Up in the Air on syvällinen mestariteos, teemojen tulkitsija ja draamojen A-luokkaa"

Jason Reitman on yksi lempiohjaajistani. Hänellä on varma, viileä, urbaani tyyli, jota jaksaa katsella. Tässä on draama toteutettuna hyvällä maulla. Nimittäin elokuvan juoni on tarttuva, maailma mielenkiintoinen ja sen tulkitsemat teemat uskomattoman syvällisiä. Pidän paljon käsikirjoituksesta, Clooneyn hahmo on täyttä neroutta, täydennettynä tietenkin Clooenyn omalla hienostuneella näyttelemisellä. Pidän hahmojen vastakkainasettelusta ja siitä kuinka heidän avulla yritetään havainnollistaa elämää. Kyllä, näin upeaa ja hienovaraista voi olla elokuvanteko, tästä kaikki kiitos nerokkaalle Jason Reitmanille.

Olen aina ollut rakastunut elokuviin, jotka kertovat elämästä. Jotka käsittelevät elämää. Se on ikuinen lähde hyville elokuville ja siihen voi ottaa niin monta kantaa, että ei haittaisi jos kaikki elokuvat kertoisivat vain puhtaasti elämästä. Erityisesti elämänvalinnoista. Ainakin siihen tuntuu olevan keskittynyt Up in the Air. Kuvattuna tietenkin vain yhden miehen näkökulmasta, sen, jonka koti on tuolla taivaalla, matkustaen paikasta toiseen, kantaen omaisuuttaa vain yhdessä laukussa. Voisi siis sanoa, että hän tietää kuka hän on, kun kerran me jo tiedämme näin hyvin kuka hän on. Elokuvan alussa, Binghamille on täysin selvää kuka hän on ja mitä hän haluaa. Hänellä on tietty tavoite, eikä hän edes mieti toisia asioita. Sitten hänen maailmansa ryntää Anna Kendrickin tarmokas Natalie Keener, joka kyseenalaistaa jokaikisen aspektin herran elämästä. Kaiken lisäksi hän on aidosti rakastumassa Vera Farmigan esittämään sensuelliin ja ajoittain salaperäiseen Alexiin. Vaikka jo Natalien ja Ryanin keskinäinen vastakkainasettelu tarjoaa paljon, koen silti nerokkaaksi elokuvantekijöiden - Clooneyn, Reitmanin ja Farmigan tavan keskittyä myös Ryanin ja Alexin suhteeseen. Koska me tunnemme melkein heti kuka Ryan Bingham on, ei meille edes tule mieleen kysyä kuka Alex on? Tähän ongelmaan ehkä Ryankin törmää ja kun elokuva pääsee lähelle kliimaksiaan, Ryan joutuu jopa kyseenalaistamaan itsensä. Mitä tarkoitan? Mitä nämä kaksi naista kertovat muka Ryanista ja hänen elämästään? Tarkoitan tietenkin sitä, että täytyy kysyä kuka hän on. Tämän, elämän happamuuden, ironisuuden ja ehkä jopa tietyn mauttomuuden Up in the Air vangitsee upeasti. Tavoitteet ovat hyviä vain siihen asti kun ne ovat tavoitteita. Olemme tyytyväisiä siihen asti itsenämme, kunnes joudumme kysymään kuka me olemme. Silloin joudumme kohtaamaan itsemme ja oman elämämme. Tätä hetkeä yritämme estää tapahtumasta erilaisilla valinnoilla, ymmärsimme sitä tai emme. Me haluamme paeta itseämme, toiset tekee näin hakeutumalla vakaisiin oloihin, perustamalla perheen, toiset tekemällä juuri päin vastaista. Toisin sanoen, me elämme. Mikä sitten saa meidät tekemään tietyt valinnat? Ehkä se, että kysymme kuka me olemme.

Kuten sanoin, elokuvan teemat, niistä voisi keskustella iät ja ajat, mutta yritän nyt keskittyä itse arvosteluun ja selittämään vaikka George Clooneyn taidokasta näyttelemistä. Joku joskus sanoi, että pojilla on "swagia", herrasmiehillä on "tyyliä". George Clooney voisi olla tyylikkyyden määritelmä. Ryan Binghamin roolissa hän on syvällinen, luonteva, aito, lämmin, läsnä, sympaattinen, realistinen - kaikkea mitä dramaatiselta näytteljältä voisi pyytää. Hän tuo rooliin paljon itseään, mikä antaa hahmoon hallittua persoonaa ja karismaa ja täten meidän on helppo ymmärtää hahmoa ja tämän syvintä. Clooney on varma näyttelijä ja häntä on helppo seurata. Hän on kuin syntynyt valkokankaalle. Vera Farmiga täysin vedossa, näytellen George Clooneya vastaan ja pitäen puolensa, varastaen huomion kohtauksessa kuin kohtauksessa, saaden hahmoonsa karkeaa elämää, mutta kuitenkin hienontaen hahmonsa reunat, jotta meidän mielenkiintomme häntä kohtaan heräisi. Hän saa rooliinsa harkittua salaperäisyyttä ja syvyyttä, jota hän ammentaa, jotta ymmärrämme hänen hahmoaan ja sen tekemiä päätöksiä. Tämä on syvällistä, tasapainoista näyttelemistä, josta ei puutu tyyliä tai kauneutta. Anna Kendrick on ehkä hieman heikommassa roolissa, mutta osuu silti hahmonsa ytimeen ja vangitsee täydellisesti kuka hänen hahmonsa tulisi olla. Ja mikä olisikaan parempi vertauskuva elämälle kuin lentokenttä? Me kaikki liikumme terminaalista toiseen etsien määränpäätä, ja vaikka saavumme lentokoneella kohteeseemme, voimmeko sanoa olevamme perillä? Olemme silti aina ensin terminaalissa, sitten hakemassa matkalaukkuja, sitten jonottamassa taksia, sitten purkamassa laukkuja hotellihuoneessa, sitten menossa syömään jonnekin, olemmeko koskaan perillä? Ehkä tästä syystä, toiset hakeutuvat ympäri maailmaa ja toiset jäävät paikalleen, ehkä täten yritämme löytää päämäärämme, jotta ymmärtäisimme kuka me olemme?

Up in the Air on syvällinen mestariteos, teemojen tulkitsija ja draamojen A-luokkaa. Suosittelen.