Siepattu (Abduction)

*kirjoittaa elokuvan otsikon
*tajuaa, ettei sillä ole mitään tekemistä leffan kanssa

Kyseessä ei ole mikään sieppaustrilleri, mutta Taylor Lautnerin tähdittämä pakomatkaleffa silti. Vuosi oli 2011 ja Lautner oli Hollywoodin suurimpia nousevia tähtiä Twiligihtin ansiosta. Sitten tajuttiin, että hänhän ei osaisi näytellä tietään ulos metsästä kartan tai kompassinkaan avulla ja hän unohtui jonnekin. Paitsi hän kyllä teki muutaman tuotantokauden verran brittikomediaa Cuckoo, jossa oli ajoittain ihan siedettävä. Tämä leffa ei kuitenkaan juhli juuri saavutuksillaan. On aika ihmeellistä, miten näyttelijät kuten Sigourney Weaver, Jason Isaacs tai Maria Bello ollaan houkuteltu tälläiseen tusinatuotteeseen. Lily Collinsin mukana hääräilyn nyt ymmärtääkin, kun hän matchaa jopa Lautnerin lahjattomuudessaan.

...=)

Ghostbusters (Ghostbusters)

Vietimme kaverin kanssa tupaantuliaisia ja päätimme pitää Ghostbusters "maratoonin". Tämä oli itse asiassa ensimmäinen kerta, kun olen tälläistä leffamaratoonia pitänyt. En tiedä voiko kahden elokuvan putkea maratooniksi sanoa, mutta luoja tietää, että en pidempään edes pystyisi. Yritimme myös pitää pienenmoista juomapeliä leffan ohessa. Vaihtelevalla menestyksellä siinä onnistuimme. Katsoimme siis tämän alkuperäisen vuoden 1984 version ja sitten lähdimme illanjatkoille leffateatteriin katsomaan uuden remaken, Paul Feigin ohjaaman version, jossa miesten pääroolit on korvattu naisten esittämillä hahmoilla.

Alkuperäinen Ghostbusters oli aika pitkälti mitä odotinkin sen olevan. En yhdistäisi kauhua siihen millään lailla (sen laskisin pikemminkin uuden elokuvan kontolle, jos siihenkään). Mutta hyvin vahva ironinen komedia on Ghostbustersia leimaava tekijä. Kyseiselle huumorinlajille on omat palvojansa ja omat luotakarttajansa. Itse osaan arvostaa ironiaa, mutta hyvin usein vaikutelma siitä on vain kyyninen ja kylmä. Lisäksi katson, että uusi Ghostbusters vain korosti vanhan puutteita. Esimerkiksi olisin kaivannut vanhaan versioon enemmän paneutumista seikkailun henkeen. Nyt elokuvan matka tai juoniarkki oli hyvin lattea, kun se keskittyi enemmän kohtausten asetteluun siten, että päätähtien oli parhainta ehkä improvisoida omaa komiikkaansa. Lopputulos on se, että kokonaisuutena Ghostbusters ei ole mukaansatempaava.

Yritys on kylläkin hyvä kymppi. Musiikkia on käytetty letkeällä otteella ja huumori pitää tunnelman soljuvana ja liian tylsää ei pääse tulemaan, vaikka vanha leffa onkin kyseessä. Oma hupinsa on tietysti siinäkin, että kauhistelee erikoistehosteiden laatua. Sen kuitenkin lasken alkuperäisen elokuvan eduksi, että se on innovaativisempi. Remake ratsastaa aika pitkälti alkuperäisen ideoilla. Kumpi sitten on parempi? Uusi. Miksi? Pysy kanavalla sen arvostelulle...

...=)

You Again (You Again)

Kerrankin minä pystyin nauttimaan elokuvan uudelleenkatsomisesta, sillä tästä leffasta en muistanut juuri mitään. Toisinaan tosiaan olen saattanut muistaa vaikka, että toiset ihmiset ovat nähneet jonkun leffan, vaikka he eivät muista itse nähneensä sitä. En sitten tiedä, puhuuko se tätä elokuvaa vastaan, että en tosiaan muistanut juurikaan, mitä tässä tapahtui...

You Again on tusinatuote. Tälläisiä romanttisia hömppiä on pilvin pimein. Mutta itse satun pitämään kyseisestä genrestä, joten kyllä tämän kerran kaksi kertaa katsoo. Lisäksi on hauska nähdä välillä Jamie Lee Curtisin ja Sigourney Weaverin kaltaista ikäluokkaa tälläisessä, yleensä parikymmpisten, uusien tähtösten leikissä.

...=)

Avatar (Avatar)

Titanic-ohjaaja James Cameron toisti menestyksensä tällä vuoden 2009 3D-elokuvalla. Titanic ja Avatar ovat molemmat yhä maailman kaksi eniten tuottanutta elokuvaa, huolimatta kaikista Star Warseista, Jurassic Parkeista tai Transformereista. Avatar oli myös yksi ensimmäisistä, ellei ensimmäinen näkemäni 3D-elokuva, jossa on juoni. Liekö tämä osaltaan vaikuttanut elokuvan valtaisaan menestykseen, en tiedä. Huono elokuva ei missään nimessä sentään ole.

Elokuva sijoittuu tulevaisuuteen (vuosi 2154). RDA-yhtiö on aloittanut Pandora-nimisen planeetan teollistamisen. Pandoran omat alkuperäisasukkaat ovat nimeltään navit. Pandoraa ensimmäisten joukossa tutkinut Tohtori Grace Augustine (Sigourney Weaver) yrittää pelastaa planeettaa ihmisten ahneudelta. Päähenkilönä toimii Sam Worthingtonin esittämä Jake Sully, entinen sotilas, joka myös oppii Pandoran ja sen asukkaiden, kuten Zoe Saldanan esittämän Neytirin, kauneuden.

Olihan se 3D vaikuttava, silloin. Sittemmin muun muassa Gravity on vienyt sen ihan toiselle tasolle. Muistan silti kuinka tuntui kuin itsekin olisi Navin nahkoissa, kun Jake Sully oppi uudessa Navi-kehossaan kävelemään. Tai kuinka Pandoran planeetta sykki kauneutta. Oli kuin oikeasti olisin astunut ruudun sisään. Siitä huolimatta, 3D:n vaikutus voi olla nopeasti aika turruttava. Kun uutuudenhohto on häiventynyt ja upea tekniikka tuntuukin taas jo vähän nähdyltä, mitä tästä jää jäljelle - ylipitkä, geneerinen tarina sekä mielenpainumattomat tapahtumat?

Luin, että James Cameron palkkasi silloin tuntemattoman Sam Worthingtonin pääosaan, koska halusi kustannukset alhaalla. No, eipä olisi tarvinnut elokuvan tuotosta murehtia. Koen silti ratkaisun järkevänä, sillä tässä ei kuuluisa naama kauheasti edukseen nousisi, sillä niin vahvat maskit on Worthingtonilla ja Saldanalla naamassaan, että ei heitä oikeasti tunnista, ellei oikein paljon siristä silmiään. Täten, heidän näyttelijätyönsäkin jää kovin yksipuoliseksi, kun suurimman roolityön tekee maskeerausosasto. Ainoa, joka tekee vaikutuksen näyttelijöistä on Sigourney Weaver. Hän on sydäntäsärkevä sekä uskottava, vahvan naislääkärin roolissa, joka on menettämässä vuosikymmenten pioneerisen työnsä ahneen suuryrityksen tarpeiden tieltä. Weaver ja hänen hahmonsa ovat syy, miksi elokuvan juoni toimii. Hänen hahmonsa kautta, mekin katsojina ymmärrämme planeetan ainutlaatuisuuden ja viattomuuden. Kosketamme myös syvempiä arvoja kuin maallisia, hedonistisia tarpeitamme. En ymmärrä, miksi Weaver ei saanut tästä roolista Oscar-ehdokkuutta, etenkin kun sellaiset roolisuoritukset kuin Penelope Cruzin mitäänsanomaton cameo-osa elokuva Nine (2009) tai Anna Kendrickin umpisurkea koominen lievite elokuvassa Up In The Air (2009) pääsivät ehdolle.

Eniten minua häiritsi elokuvassa Giovanni Ribisi. En ole koskaan voinut sietää tätä näyttelijää, siitä lähtien kun hän pulmahti framille Frendeissä monta vuotta sitten, en ole voinut ymmärtää, miksi tämä näyttelijä elokuvasta toiseen vetää aina saman ällötysroolinsa, joka saa minut oksentamaan. Tässä hän sentään on jokseenkin täysjärkisemmässä roolissa kuin ennen, mutta siltikin hän on törkeän väärin roolitettu tämän suuryrityksen jonkinlaiseksi johtohahmoksi. Hän oli 35-vuotias elokuvan kuvausten aikaan ja minusta nuori kolmikymppinen ei ole uskottava pääjehu, etenkin kun Ribisi on vähän lapsenkasvoinen rääpäle.

Nyt kun Avataria ja sen saamaa huomiota pystyy tarkkailemaan vähän etäisyyden kanssa, moni on alkanut ihmetellä tosissaan sen saamaa valtaisaa suosiota. Moni tuntuu jopa unohtaneen elokuvan eikä sen ympärille ole muodostunut vankkaa kulttiseurausta, kuin joillekin muille supersuosikeille (kuten Titanicille, jota kukaan ei varmaan unohda koskaan.) Aiheesta on kirjoitettu lukuisia arvosteluja, mutta en nyt tiedä onko se niin ihmeellistä, että juuri Avatar on maailman menestynein elokuva. Itse viihdyin tätä katsoessa teatterissa oikein mainiosti ja olihan se 3D-tekniikka sekä Cameronin elokuvallinen kädenjälki todella mestarillista. Pidin tarinasta ja sen herättämistä teemoista sekä ihmiskunnan tulevaisuuden pohtimisesta niin ikään. Ei tule unohtaa kuitenkaan, että ihmiset tekivät itsemurhia elokuvan teatterilevityksen aikaan, koska eivät voineet elää Pandorassa - se olkoon selitystä tarpeeksi elokuvan vaikuttavuudesta.

...=)

Working Girl - tieni huipulle (Working Girl)

Elokuvien kiteyttäminen yhteen sanaa on usein vaikeaa. Tällä kertaa se on äärimmäisen helppoa - 80-luku.

Oli jotenkin imelää katsoa tätä 80-luvun kulttielokuvaa nyt 2010-luvulla. On jotenkin vaikea päästä siihen maailmaan ja uskoa, että jollain oikeasti oli tuollaiset hiukset... Working Girl - tieni huipulle on viihdyttävä, hauska, klassinen romanttinen komedia. Sen ohjasi Mike Nichols ja se kertoo Tess McGuillista Melanie Griffith), joka yrittää edetä miesvaltaisella alalla, vaikka hänen naispuolinen pomonsa Katherine Parker (Sigourney Weaver) yrittää myöskin estää häntä. Kun Tessin poikaystävä Mick (Alec Baldwin) pettää häntä, rakastuu Tess Jack Traineriin (Harrison Ford), joka voisi auttaa häntä myös etenemään hänen urallaan. Oikeastaan parempi juoniseloste kuvaamaan Working Girliä on sanoa, että se on 80-luvun tuhkimotarina.
    Kuten tästä arvata saattaa, tämä ei ole uskottavin tai realistisin elokuva, mitä olen nähnyt. Se oikeastaan kuuluu romanttisen komedian genreeseenkin jo, että juoni ei ole uskottava. Siksi niihin on niitä on niin helppo katsoa, koska voi hetkeksi unohtaa aitouden ja päästä huolettomaan, elokuvalliseen maailmaan, jossa kaikki näyttävät Melanie Griffitheiltä ja Harrison Fordeilta, siis 80-luvulla. Mistä olen kaikkein hämmästynein, että Mike Nichols ohjasi tämän romanttisen komedian. Koska kyseessä on romanttinen komedia ja erittäin tyypillinen sellainen, en ymmärrä miksi mies, joka ohjasi elokuvan Closer - Iholla (2004), voisi tehdä tämän tyylistä materiaalia. Ei, että elokuva olisi huono. Ehkäpä juuri Mike Nicholsin ohjaamana Working Girlkin voi päästä parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaaksi. Jos pidit Pretty Womanista, jos pidit Kun Harry tapasi Sallysta, jos pidit Notting Hillistä, pidät Working Girlistä. Ne muistuttavat toisiaan todella paljon. Mikä on tietenkin vain plussaa, sillä kaikki nämä elokuvat ovat oikein viihdyttäviä, ei ehkä taiteellisimmasta päästä, mutta hyviä elokuvia, joita katsellessa ei tylsisty ja ne kestävät toistoa. Erityisesti Notting Hill. Hmmm.. en oikein tiedä, miten tuoda tätä kyseistä elokuvaa enemmän esiin massasta sen enempää kuin osaisin tuoda vaikka viidettä Bond-elokuvaa neljännestä. Näyttelijäsuoritukset tässä ovat parempaa kuin tavallisessa romanttisessa komediassa ja nyt tarkoitan Sigourney Weaverin roolisuoritusta. Niistä lisää ihan kohta. Joka tapauksessa Working Girl on ehkä se elokuva, joka edustaa 80-lukua. Kaikki siinä on niin kasaria. Ainakin Melanie Griffith. Näemmepä myös Kevin Spaceyn äärettömän pienessä roolissa sekä naurettavan nuorelta näyttävän Alec Baldwinin. Ilman lopun naurettavaa juonenkääneettä kohti tuhkimo-loppua, elokuva olisi voinut olla jopa paljon, mutta sen kanssa se jää ehkä vain yhdeksi, hienoksi romanttiseksi komediaksi muiden joukkoon.
    Melanie Griffith on 80-luku. Se on ainoa kehu, jonka voin hänelle antaa, sillä hänen näyttelijänlahjat ovat täysin olemattomat. Ne kaksi elokuvaa, joissa olen hänet nähnyt. ovat olleet hänelle kaksi täysin samaa roolia. Hänellä on se sama hölmistynyt ilme naamalla, ei yhtään energiaa olla läsnä ja hänen "viaton pikkutyttö"-äänensä on todella tylsää ja se esti ainakin minua samaistumasta hänen päähenkilöönsä, siksi myös loppuratkaisu oli imelä. Hän on kaunis ja ilmeisesti muuta hänen ei ole koskaan tarvinnut ollakaan. Samaa voisi sanoa Harrison Fordista. Hänen rooli ei ole niin vaativa, mutta silti hän uskaltaa tehdä siitä äärettömän tylsän. Ja tämä on suuri pettymys. Hänen äänensä on niin tasapaksu ja hänellä ei ole minkäänlaista keskittymistä elokuvaan, kamalaa seurattavaa.
    Sigourney Weaver sen sijaan on täysin tulessa. Ymmärrämme hänen hahmonsa. Hän vetää puoleensa ja kiinnittää huomiomme. Hänen täytyy olla uskottava ja siinä hän onnistuu. Hän on vaikuttava ja samaan aikaan hieman pelottava, mikä on tietenkin suotavaa elokuvan antagonistille. Weaver saisi esittää enemmän rooleja, jossa pystyy leikittelemään hienoisella komedialla ja tuomaan hahmoon väriä tehden siitä moniulotteisen, vivahteikkaan, mielenkiintoisen ja täydellisen roolisuorituksen. Hän on syy miksi elokuva toimii. Hän on läsnä, hän on täynnä energiaa ja kanavoi sitä yksityiskohtaisin nyanssein ja säteilee karismaa.
    Working Girl on hauska, viihdyttävä, joskeenkin tyypillinen romanttinen komedia, mutta käy loistavasta elokuvasta, etenkin kun Mike Nichols ja Sigourney Weaver kyydittävät meitä takaisin 80-luvulle.