The Good Wife, 1. - 7. kaudet

156 jaksoa on seitsemässä tuotantokaudessa yhteensä. Jokainen jakso kertoo sarjan päähenkilöstä, Alicia Florrickista (Julianna Margulies), joka sarjan alussa palaa harjoittamaan lakimiehen ammattiaan oltuaan kotiäiti ja edustusvaimo 13 vuotta. Hänellä on kaksi lasta: Zack ja Grace. Hänen aviomiehensä Peter Florrick (Chris Noth) on ollut virassa Chicagon piirikunnan syyttäjänä, mutta joutunut astumaan alas toimestaan prostituutio- ja korruptiosyytteiden vuoksi, minkä takia istuu nyt myös vankilassa rangaistustaan. Samalla kun Alicia painii maailmansa romahtamisen kanssa, täytyy hänen huolehtia perheensä toimeentulosta. Hänet palkkaa hänen vanha koulukaverinsa yliopistosta, Will Gardner (Josh Charles) lakifirmaan Stern, Lockhart & Gardner, jota Will johtaa yhdessä voimakkaan Diane Lockhartin (Christine Baranski) kanssa. Ensimmäisillä kausilla sarjan kerronta keskittyy pitkälti Alician kilpailusuhteeseen firman toisen uuden tulokkaan Cary Agosin (Matt Czuchry) kanssa. Myöhemmillä kausilla Alicia hakee pesäeroa aviomiehestään, muun muassa pohtimalla mahdollisuuksiaan Will Gardnerin käsikynkässä sekä etsimällä parempia tavoitteita ammatillisesti pyrkien muun muassa samaiseen syyttäjän virkaan, josta miehensä niin julkisesti joutui astumaan alas.

Päähuomio pidetään varsinkin ensimmäisten tuotantokausien ajan kuitenkin oikeussalissa. Siinä sarjan vahvuus makaakin. Oikeussalin kautta saamme kaikki herkullisimmat sivuhahmot ja kohtaukset. Esimerkiksi kaikki Chicagon tuomarit ovat omanlaisiaan persoonia, muun muassa David Paymerin näyttelemä Richard Cuesta on yksi mieleenpainuvimmista tuomareista, kuivan ironisella ja lakonisella huumorintajullaan ja hän esiintyykin kautta seitsemän tuotantokauden varsinkin Alician juttujen tuomarina. Myös Denis O'Haren esittämä Tuomari Abernathy on erityisen oiva tuomari varsin näkyvällä liberaalilla agendallaan, mikä aiheuttaa konfliktia etenkin jutuissa, jotka liittyvät aseisiin. Usein Abernathy tuomitseekin konservatiivisesti kuin hyvittääkseen puolueellisuuttaan liberaaleihin arvoihin. Myös esimerkiksi Jeffrey Tamborin ja Marsha Masonin voi nähdä tekevän sivurooleja tuomareina.

Myös vastapuolen asianajajat ovat loistavasti kirjoitettuja hahmoja. Oma suosikkini on Mamie "Merylin tytär" Gummerin esittämä Nancy Crozier, jonka oikeussalitaktiikka on esittää mahdollisimman tietämätöntä hempukkaa, mikä ajaa taas Alician hermoraunioksi. Vielä viimeisellä kaudellakaan neiti Crozier ei mukamas muista Alician nimeä, vaikka siinä vaiheessa heillä on ollut yhdessä kaksitoista juttua väiteltävänä. Yksi raivostuttavimpia tapauksia on Martha Plimptonin Emmy-palkitusti näyttelemä Patti Nyholm ja samaan leiriin uppoaa myös Paluu tulevaisuuteen-tähden Michael J. Foxin näyttelemä Louis Canning, jota raahataan tuotantokaudesta toiseen mukana, tuntuu kuin vain ärsyttääkseen katsojia.

Ensimmäisillä kausilla valtaisan ihailun kohteeni oli Christine Baranski. Koin mielenkiintoisena hänen luomat hahmoratkaisut. Diane Lockhart on elegantti, hienostunut nainen, joka osaa väitellä vaikka sian suohon ja nauraa kuin juopunut merimies. Erityisesti hahmon rytmi, miten hän puhuu tai reagoi asioihin on loistavasti hiottu. Myöhemmillä kausilla hänen hahmonsa, kuten useat muutkin hahmot, etupäässä Archie Panjabin tutkija Kalinda Sharma, vähän jätetään heitteille kun huomio keskittyy yhä enemmän Aliciaan ja hänen sisäisiin demoneihin. Etenkin kyllä Kalindan kohtalo on harmittava, sillä hänen kovapäinen, raju hahmonsa ensimmäisiltä kausilta taantuu kyllä sellaiseksi nössöksi, joka lopulta jopa käsikirjoitetaan ulos sarjasta pelkurina. Siinä sarjanluojat tiputtivat pallon

Mutta muuten The Good Wife on tasalaatuisen varmaa. Tuotantokaudesta toiseen on aina yhtä suuri ilo katsoa näitä kohtauksia ja suu auki höröttää mukana, kun Alicia joutuu tilanteeseen jos toiseen. Aluksi en päässyt täysin sisään Alician hahmoon. Koin hänet hyvin ärsyttävänä, sievistelijänä, joka ylenkatsoi kaikkia muita, mutta viimeisillä kausilla hänen monimutkaisuudelleen annettiin syitä ja hänen hahmoaan avattiin hienosti hänen tapellessa syvällisten tunteiden kanssa, kuten elämän mielekkyyden. Hienoin kohtaus koko sarjassa on kun Alicia latoo kotonaan pyykkiä koneeseen ja pitää samalla monologin, jossa pohtii lastenkasvatusta, rakkautta ja elämänmerkitystä itkien, että "mitä varten tein tämän kaiken?"

The Good Wife antaa paljon ajateltavaa. Tämä lakiaiheinen sarja seitsemän tuotantokauden aikana ehtii käymään jos jonkinlaisia skenaarioita läpi ihmisten kohtaloista. Voi vain ihmetellä käsikirjoittajien energiaa ja tarmoa luoda tälläinen kokonaisuus. Rakastin myös loppua. Kautta näiden tuotantokausien Aliciaa on määritellyt paljon hänen elämänsä miehet ja hän on etsinyt itseään heidän kauttaan. Lopussa hän seisoo omilla jaloillaan, pyyhkäiseen menneisyyden taakseen. Ryhdistää pikkutakkinsa ja kävelee eteenpäin päättäväisenä.

...=)

Phil Spector, syytön vai syyllinen? (Phil Spector)

Eilen kanavia selatessani sattumalta satuin huomaamaan, että Yleltä tuli tälläistä.

Tämä tv-leffa oli ehdolla kasaan Emmy-palkintoja, kuten Helen Mirrenille ja Al Pacinolle näyttelijäsuorituksista. Sen lisäksi, että pääosaan on saatu yhteen näyttelijöiden painavimmat veteraanit, on elokuvan ohjannut ja käsikirjoittanut amerikkalaisen kulttuurikentän legenda, David Mamet. Tämän miehen krediitit ovat loppumattomat, Pulitzer-palkintoja, Oscar- ja Tony-ehdokkuuksia, näytelmiä, elokuvia... Kaikkein parasta siksi onkin, että tämä leffa tuntuu niin teeskentelemättömältä, koruttomalta ja rytmikkäältä.

Al Pacino on legendaarinen musiikkituottaja Phil Spector, joka joutuu oikeuteen nuoren tytön murhasta. Helen Mirren on hänen puolustusasianajajansa (Jeffrey Tambor) konsultti, joka lopulta ottaa tapauksen omiin käsiinsä. Tambor on tehnyt nimeä itselleen tv-sarjassa Transparent, josta onkin napannut palkinnon jos toisenkin. Myös tässä, hän on vakuuttava.

Oikeussalidraamaahan tämä on. Valtaosa elokuvasta kuluu tapauksen valmistelussa ja Mirrenin ja Pacinon hahmojen sähköisen suhteen kuvaamisessa. Ja voi pojat, kyllä he parastaan antavatkin. He ovat täysin synkassa keskenään ja reagoivat niin kuin näyttelijöiden kuuluukin. He näyttelevät yhteen. Ei heiltä muuta kuin täydellisyyttä voikaan odottaa.

Tässä ei kyllä turhia laverrella, elokuva alkaa heti ja katsoja sysätään heti tapauksen keskelle ja tietoa tulee vähän liikaakin, mutta se pitää katsojan hereillä ja saa kinnostumaan aiheesta, että minnes tässä nyt kuljetaankaan. Mamet'n äänen kyllä kuulee elokuvan tekstissä. Sitä on paljon ja se on iskevää. Tässä päästään nyt jo draaman syvempiin kerroksiin. Eritoten siksi, että hahmot ovat kirjoitettu älykkäiksi, heidän puheensa ja heidän kielensä on hiottua, ajateltua. Tälläistä tekstiä ei nykykirjoittajilta juuri enää löydy.

Juuri yksi päivä ajattelin, kuinka kauheaa olisi olla kuuluisa. Niin paljon kuin sitä ihannoidaankin ja niin paljon kuin se ihmiselle varmasti antaisikin, en tiedä olisinko itse valmis hyppäämään ihan tuosta noin vain, kelkkaan mukaan. Jokainen virhe jonka teet, jokainen asia, jota kadut, olisi kenen tahansa luettavissa wikipedia-sivultasi. Ihmiset jotka haluaisit jättää taaksesi tietäisivät kuka sinä olet ja sinä olisi jatkuvasti heidän silmiensä alla. Erityisen hienosti tämä elokuva kuvaa aiheensa; kuuluisuuden hinnan, yksityisyyden turvan puuttumisen kauheuden ja ennakkoluulon. Tietenkin myös sen mielenkiintoisen tapauksen, jossa oikeudenmukaisuus on kyseenalaista. Pidin tästä paljon.

...=)