Milloin elokuvasta tulee yliarvostettu? Jos Youtubeen alkaa ilmestyä videoita, joissa ihmiset kuvaavat itseään itkemässä elokuvan soundtrackille tai jos Episodi-elokuvalehti alkaa arvostelun lisäksi kirjoittamaan kokonaisia kolumneja vain toitottaakseen kuinka hyvä joku elokuva on? Nyt viimein ymmärrän, miksi jotkut kieltäytyvät katsomasta Titanicia. Kun jotain tungetaan alas kurkusta sellaisella voimalla, tulee halu sulkea suu.Päätin kuitenkin kohdata pedon itse ja nähdä omin silmin, mistä kaikki hälinä on peräisin. Muistan joskus lukeneeni jostain, että elokuvia tulisi katsella ja arvostella aina siitä viitekehyksestä, joka on kyseisen elokuvan tyylilaji. Viiden tähden draamaelokuvaa ja viiden tähden toimintaelokuvaa ei täten tulisikaan pitää samanarvoisina. Ne ovat kumpikin täydellisiä elokuvia omassa tyylilajissaan. Jos katsoisin La La Landia musikaalin viitekehyksestä, voisin sanoa, että se on viiden tähden elokuva. En halua kuitenkaan tehdä näin. Miksi? Koska minusta tälläinen ajattelumalli luo vaarallisen inflaation, jossa niinkään elokuvan omilla ansioilla ei ole mitään väliä, vaan vain sillä, satutaanko kyseistä tyylilajia arvostamaan tarpeeksi. Esimerkiksi täydellinen romanttinen komedia ei voisikaa koskaan olla samalla viivalla kuin täydellinen draama. Hyvän elokuvan pitäisi toimia myös tyylilajinsa ulkopuolella. Jonkun, kuka pitää draamasta, pitäisi myös pitää La La Landista, vaikka ei pitäisikään musikaaleista. Voisin myös esittää, että musikaaleista pitävä pitää aina musikaaleista oli ne sitten vähän huonompia tai vähän parempia.
Katkeransuloinen ironia minulle elokuvan näkemisessä oli, että näytöksen jälkeen, teatterisalini yleisö antoi elokuvalle aplodit.
Vielä ohuemmaksi jäävät sivuhenkilöt. Kun päähenkilö Mian tyttökaverit esitellään elokuvan alussa, mietin itsekseni, että tämän kappaleen jälkeen emme tule heitä enää näkemään ja olin oikeassa. He ovat olemassa vain ja ainoastaan siitä syystä, että he toimivat katalysaattoreina vauhdittaakseen päähenkilöiden tarinaa eteenpäin. Toisin sanoen, mitään ei jätetä arvailun varaan. Joka ikinen hetki alleviivataan ja sen lisäksi vielä korostetaan kohtauksen päällä soivalla musiikilla. Mia on surullinen, koska hän sanoo olevansa surullinen ja sen päälle vielä soi surullinen musiikki. Tai Mia on ärtynyt elämäänsä, koska antaa murjottavan ilmeen ja musiikki vaihtuu taas. Mia ajattelee tulevaisuutta kun katsoo tyhjyyteen. Mia on rakastunut kun hän ottaa Sebastianin kädestä kiinni ja eikös taustalla soikin imelä melodia!
Eikä tässä vielä mitään. Tämä on klassista musikaalimateriaalia. Mutta sitten sen päälle sain vielä käsityksen, että elokuvassa ei edes välitetä mistään muusta kuin päälletunkevasta ja katsojaa aliarvioivasta fantasioinnista. Miten Sebastian päätyi sinne laiturille ja mitä hän siellä edes teki? Hän tupsahti laiturille, koska sinne sijoittuva musikaalinumero näytti hyvältä. Aina siinä vaiheessa, kun käsikirjoituksen olisi pitänyt syventyä hahmoihin ja heidän elämäänsä, plätkähtää päälle musikaalinumero. Tämä laiminlyö elokuvan teemaa ja uskottelee katsojalle, että jokin on koska jokin on. Toisin sanoen, katsojan ei anneta päätellä itse mitään. Emme tiedä onko Mia hyvä näyttelijä vai ei. Siinä vaiheessa kun meidän pitäisi arvioida tätä, lähtee taas yksi musikaalinumero päälle.Kohtauksessa, jossa Mia ja Sebastian valittelevat, että nykyään jazz on jotain minkä päälle puhutaan, he puhuvat jazz-musiikin päälle.
Elokuvaa on kiitelty myös kuvauksesta. En pitänyt siitäkään. Elokuvan alussa pidin vielä kiehtovana ylt ympäriinsä poukkeilevaa kameraa, mutta jo toisessa kohtauksessa pidin sitä väsyttävänä. En päässyt missään vaiheessa sisään elokuvaan, kun kamera piti huolen siitä, että emme ehtineet tarkastella yhtäkään otosta kahta sekuntia pidempään, kun jo liidettiin seuraavaan shownumeroon.
Emma Stone on ehkä ainoa pelastava elementti elokuvassa. Vaikka hänen on erittäin vaikea saavuttaa olemattoman hahmonsa kanssa mitään noteeramisen arvoista, hän pystyy sanomaan jotain. Hän pystyy kasvoillaan elehtimään hahmonsa sisäisestä maailmasta jotain, mikä jäisi kykenemättömämmän näyttelijän käsissä täysin sanomattomaksi. Ryan Gosling ei puolestaan psyty tähän, joten hänen osansa on ihan sama näyttelisikö sen hän vai joku toinen. Ei hän huono ole, mutta ei nouse roolin yläpuolelle.Kohtauksessa, jossa Mia kertoo Sebastianille, että hän ei ole nähnyt Nuorta kapinallista (1955), Sebastian sattuu kuin sattuukin tietämään, että lähistöllä on muutaman päivän päästä näytös juuri kyseisestä elokuvasta.
Kysymys mikä tässä kohtaa lienee järkevintä esittää on, että mitä katsoja haluaa, kun hän menee elokuviin? Itse haluan elokuvalta uskottavuutta. Joku toinen saattaa haluta elokuvalta kauniita värejä ja nuoria raikkaita kasvoja joita ihailla. Oli niin tai näin, uskon silti, että elokuvantekemisessä tulisi aina vallita samat lainalaisuudet. Teatteriin tulisi kävellä odottaen elokuvalta jotain ja kävellä ulos oppineena jotain uutta. Haluan, että koen jotain, mitä nimenomaan sillä elokuvalla on tarjota. Yleensä tähän liittyy se, että päähenkilöt kokevat matkan. He oppivat jotain uutta itsestään ja elämästään. Täten katsojallakin tämän jälkeen yksi uusi kokemus, jonka he ovat jakaneet päähenkilön kanssa. La La Land ei pysty edes tähän. Mia ja Sebastian ovat ne kaksi täysin samaa ihmisen kuorta elokuvan lopussa, jota he olivat elokuvan alussa. En tiedä näistä kahdesta henkilöstä mitään enempää kuin tiesin elokuvan alussa. Sen lisäksi elokuva ei tarjonnut minulle kokemusta mistään uudesta. Osasin odottaa elokuvalta hienoja musiikkinumeroja ja kaunista laulua ja romanttisen tarinan kahden hyvännäköisen ihmisen välillä. Ja sen kyllä sain, mutta mitä hyötyä minun on maksaa elokuvalipusta, jos se ei tarjoa minulle mitään muuta, kuin omat kuvitelmani siitä, mitä voisin saada?
...=)
