Nainen junassa (The Girl on the Train)

Rachel (Emily Blunt) on alkoholisoitunut, eronnut, työtön junan matkustaja, joka maalailee pilvilinnoja ikkunasta näkemiensä ihmisten elämille. Erityisesti hän on mieltynyt yhteen pariskuntaan, Meganiin (Haley Bennett) ja Scottiin (Luke Evans), jonka talon ohi hänen paikallisjunansa usein kulkee. Rachelin mielestä heidän elämänsä näyttää täydelliseltä. Sattumoisin Meganin ja Scottin naapurissa asustaa Rachelin entinen aviomies Tom (Justin Theroux) ja tämän uusi vaimo Anna (Rebecca Ferguson) vastasyntyneen lapsensa kanssa. Kun Rachel yhtenä päivänä ohi naapuruston taas junalla matkustaessaan huomaa Meganin (Bennett) toisen miehen (Edgar Ramirez) kanssa, murenee hänen fantasiansa toisten ihmisten täydellisestä elämästä. Ja yhtenä kohtalokkaana perjantai-iltana Megan katoaa.

Elokuva perustuu Paula Hawkinsin samannimiseen romaaniin, joka oli ilmestymisvuonnaan (2015) kirjallisuusmaailman puhutuimpia tapauksia. Emily Blunt oli osastaan ehdolla SAG ja BAFTA -palkintoihin. Elokuvan ohjasi Piiat-ohjaaja Tate Taylor. Muissa osissa on Allison Janney, Lisa Kudrow ja Laura Prepon.

Kirjaa lukiessani mietin kuumeisesti, että miten se oltiin saatu adaptoitua valkokankaalle, sillä iso osa kirjasta oli kolmen naisen päänsisäistä ajattelua. Elokuvassa oltiin päädytty käyttämään kertojia, mikä on tietysti täysin oikeutettua, sillä tarinaa olisi luultavasti ollut mahdotonta kertoa, ainakaan muuttamatta sitä oleellisesti, ellei nämä kolme naista olisi tosissaan toimineet myös elokuvan kertojina.

Eniten minua shokeerasi elokuvaversiossa sen yksityiskohdattomuus. Kirjan rikkaus ja maailman syvyys oli tipo tiessään ja elokuvan tuntui puksuttavan hirveää vauhtia eteenpäin unohtaen jopa oleellisia asioita kirjasta. Esimerkiksi kirjassa Rachel (Blunt) ja Scott (Evans) makasivat yhdessä, kun elokuvassa tämän todennäköisyydelle jopa naurettiin. Punahiuksinen mies oli kuin toinen mies elokuvassa kuin kirjassa ja kaikkein eniten hämäsi se, että elokuvaan oli kuitenkin lisätty koko taustatarina Tomin (Theroux) työsotkuista, mitä ei ollut kirjassa laisinkaan.

Tietysti Hollywood-koneisto on putsannut tarinaa vähäsen ja täytyy sanoa, että elokuvaversio on siinä mielessä onnistunut, että se kertoo täsmällisemmän, paketoidumman tarinan. Kirjassa Rachel on täysi katastrofi, mutta elokuva onnistuu vierittämään syyn täysin muualle ja vielä loppuun heittää sädekehän tämän päälle ja naamioi hänen tarinansa retribuutiomaiseksi, voimannuttavaksi saduksi.

Ihmettelin kuitenkin päätöstä sijoittaa elokuva Amerikkaan ja New Yorkiin ja tehdä siitä enemmän tälläinen esikaupunkimainen Täydelliset Naiset-tyyppinen kuvaus, kun kirja puolestaan sijoittui Lontoon lähiökylien ahtaisiin pikkukujiin. Minun on joka tapauksessa hirveän vaikea objektiivisesti arvioida elokuvaa itsenään seisovana teoksena, sillä mieleni teki temppuja elokuvaa katsoessani ja täydensi kuvaa ja kerrontaa, ja asioita, joita elokuva ei tietenkään vaivautunut selittämään sen enempää. Koska myös tiesin loppuratkaisun ja tiesin tarinankulun, keskityin vain koko ajan ihmettelemään sitä, kun kerronta poikkesikin ennalta-arvattavasta linjasta ja siksi en ehkä pystynyt keskittymään tarpeeksi arvioidakseni elokuvaa sen enempää.

En oikein osaa edes sanoa, kumpi on parempi kirja vai elokuva. Ne ovat niin erilaiset ja niin erilaiset meediumit. Elokuva oli mielestäni erittäin hyvä sovitus kirjasta, yllä listaamiani hämmästyksen kohteita lukuunottamatta. Emily Blunt vetää hienon roolisuorituksen itsetuhoisena ja sekavana naisena. Sekä kirja että elokuva ovat mielestäni molemmat mukaansavieviä jännitysnäytelmiä.

Olin sattumoisin Tukholmassa elokuvan julkaisun aikoihin. Muistan menneeni metroon ja nähneeni siellä ison julisteen Nainen junassa-elokuvasta. Oli vain jotenkin hauska yhteensattumien kohta, kun katsoin julistetta, jossa luki isoimmalla nimellä Rebecca Ferguson (elokuvan sivuosan ruotsalainen näyttelijä), vaikka Blunt tekee elokuvassa pääroolin. Ja sitten astuin junaan.

...=)

Orange Is The New Black, 3. tuotantokausi

Kakkoskausi päättyi dramaattisissa merkeissä, joita en nyt tässä spoilaa. Kolmoskaudella tapahtuu aika olennainen muutos hahmojen välisessä dynamiikassa, kun tästä päähenkilöstä Piperista muodostuukin aikaisemmista kausista poiketen aikamoinen pahis. Sitten taas hänen rikollistyttöystävästään Alex Vausesta kehittyykin ns. hyvis. Eli osat vaihtuvat. Tätä on mielenkiintoista seurata. Pidän siitä, että päähenkilöstä uskalletaan tehdä muutakin kuin vain neutraali, vaniljainen asioiden tarkastelija, johon pyritään katsoja samaistamaan.

Muutama ongelma minulle kuitenkin muodotui näin sarjaa kolme tuotantokautta nyt katselleena. Kussakin tuotantokaudessa on siis 13 tunnin jaksoa. Tämä on pitkä ruljanssi. Itse en ainakaan pysty näin suurta pakettia bingewatchaamaan (termi, josta Netflix on tullut kuuluisaksi). Ehkä se toimii myös sarjan toimivuutta vastaan, että meidän täytyy katsella asioiden vähän vellovan paikallaan ensimmäiset kaksitoista jaksoa ja sitten aina vasta finaalissa uskalletaan tuoda ne suurimmat juonenkäännökset, jotta tietenkin katsoja palaisi seuraavalle kaudelle. Tämä tekee niistä kahdestatoista ensimmäisestä (tunnin) jaksosta vähän tuskallista seurata.

Toinen ongelma on se, että vaikka olenkin hehkuttanut aikaisempien tuotantokausien kohdalla sitä, että jokaista sivuhenkilöäkin huomioidaan ja jokainen saa suuren määrän ruutuaikaa. Niin nyt tässä kolmannella kaudella se alkaa käydä vähän rasittavaksi. Yksikään hahmo ei jää sekundaariseksi hahmoksi. Usein saamme paljon taustatietoa näistä hahmoista takaumien kautta. Finaalijaksossa meno kuitenkin yltyy jopa todella agreessiiviseksi näiden takaumien kanssa, kun yksi sun toinenkin hahmo saa oman takaumansa ja niitä hyppii sieltä sun täältä. Meno alkaa muistuttamaan siis jo vähän farssia, kun koko ajan puskee takaumat päälle jokaisesta sivuhahmosta, jotka monet eivät ole edes niin mielenkiintoisia, että katsoja jaksaisi paneutua aina vaan uuden, taas tämänkin hahmon surkutarinaan.

Stella Carlin (played by Ruby Rose)

Myös uskottavuus on jo kauan sitten liidellyt pois tästä vankilatarinasta, joka ensimmäisellä kaudella oli vielä hyvinkin uskottavaa, todenmukaista kuvausta vankilan vaikutuksesta yksilölle. Tällä kolmannella kaudella meno muistuttaa jo täysin jotain lastentarhaa tai suurta perhettä, jossa kaikkia tuetaan tyyliin. Kyllä muutama hahmo joutuu pelättyyn eristysselliin muutaman selkkauksen takia, mutta muuten meininki on kyllä aika imelää, että ei tätä ihan oikeaksi vankilaksi enää voi uskoa.

En myös pidä siitä, että joku käsikirjoittaja on katsonut tarpeekseen ottaa täysin uudenlaisen näkökulman sarjaan, joka on; yritysmaailma. Tätä samaista teemaa on loistavasti tulkinnut muun muassa elokuva Michael Clayton, joka siis kertoo tälläisestä amerikkalaista yrityskorporaatiosta, siitä maailmasta ja sen sieluttomuudesta ja outoudesta. EN kuitenkaan näe syytä, miksi vankilasarjan pitäisi keskittyä kuvaamaan tälläistä maailmaa. Litchfieldin vankila siis yksityistetään ja kolmannen tuotantokauden yksi hallinnoivimmista teemoista onkin vankilan sopeutuminen tälläiseen yritysmaailman johtamiseen, hallintoon, menettelyyn. Vähän kaukaa haettua...

Tämän kaiken kuitenkin sanottua, olen yhä sarjan fani. En muista toista sarjaa, jossa tunnin jaksot tuntuvat näin lyhyiltä. Se on jopa vaarallista, sillä vain muutaman, lyhyeltä tuntuvan jakson katsottuasi olet menettänyt suuren kimpaleen päivästäsi täysin teille tuntemattomille.

Alex Vause (played by Laura Prepon)

Myös monia positiivisia asioita kolmannesta kaudesta löytyy. Pidän siitä, että saamme myös otetta vanginvartijoiden näkökulmasta JA meille tutustutetaan myös monta uutta, hyvää hahmoa. Ruby Rose esittää Stella Carlin, nimistä vankia, johon Piper ihastuu. Ruby Rose on noussut hetkessä internetin uudeksi Suureksi Nimeksi - nousevaksi tähdeksi, sosiaalisen median jumaloimaksi (todisteet mm. täällä ja täällä) ja uskonpa, että tästä naisesta tosiaan kuulemme vielä paljon. Jos ette siis vielä tiedä kuka tämä on. Itselle tulee hänestä mieleen täysin eräs nainen nimeltä Angelina Jolie, he voisivat olla jotain siskoksia tai jotain...

Pidän siitä, että Crazy Eyesin matkaa on viety vähän toisaalle toisista kausista poiketen tämän todella hauskan kirjailijaepisodin välityksellä. Pidän myös siitä, että yksi suosikkihahmoistani Lorna on viimein saanut mitä haluaa (hups, spoiler alert, taas). Sitten taas en kuitenkaan pidä Brook Soson kohtalosta. Siitäkin on uskottavuus aika kaukana, kun yhtäkkiä hahmo onkin täysin päinvastaista mitä aiemmilla kausilla. No, annettakoon sen lipua sormieni läpi.

Kaiken kaikkiaan siis taas erittäin toimivaa jatkoa toimivaan sarjaan. Ja nyt kun Uzo Aduba on siis voittanut roolistaan Emmy-palkinnon (erittäin ansaitusti) niin jos voisi esittää toiveita, niin Laura Prepon ja Laverne Cox erityisesti mielestäni tällä kaudella tekivät parhaat roolisuoritukset. Myös Elizabeth Rodriguez ja Lea DeLaria olivat vedossa... Just saying...

Muutenkin tämä on niin upea sarja, sillä se käy vaan todistamaan sitä, että ei ole väliä oletko mustaihoinen, latina, valkoihoinen, lihava, laiha, seksuaaliselta suuntautumiseltasi vähemmistöön tai enemmistöön kuuluva, olet silti upeat näyttelijä ja mielenkiintoinen. Käy vain todistamaan sen puolesta, että Hollywoodissa olisi nähtävä enemmän lahjakkuutta kaikennäköisiltä näyttelijöiltä! Tässä on todiste.

...=)