...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Luke Evans. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Luke Evans. Näytä kaikki tekstit

Arvostelu: Murder Mystery

Kyle Newacheck, jota on vaikea uskoa miehen oikeaksi nimeksi, ohjasi elokuvan Murder Mystery Netflixille, ja siitä on tullut yksi sen suosituimmista elokuvista (Roettgers, 2019). Elokuva on saanut valtaisaa suosiota esimerkiksi People's Choice Award-palkintojen ehdokkuuksissa (Evans, 2019). Kun vielä tähtinä on sellaiset nimet kuin Jennifer Aniston ja Adam Sandler, voi tästä päätellä, että elokuva on ollut valtaisan suosittu yleisön keskuudessa.

Kriitikot ovat olleet vähän vähemmän innoissaan. Hollywood Reporterin kriitikko John DeFore (2019) suorastaan sivalsi elokuvaa sanoilla: "Murder on the Bore-ient Express". Sama piirre oikeastaan leimaa koko Anistonin ja Sandlerin uraa. He takovat miljoonia lippuluukuilla, mutta kriitikot eivät lämpeä. Mielenkiintoisesti molemmat ovat kuitenkin tehneet sellaisia elokuvia kuin Punch-Drunk-Love tai The Good Girl. Synkempiä, monitahoisempia, draamallisempia. Vakavastiotettavia elokuvia. Mikä osoittaa, että he ovat kyllä kykeneviä tekemään niin sanottuja kunnon elokuvia, mutta varta vasten valitsevat projekteikseen suurta yleisöä miellyttäviä, kevyempiä elokuvia, kuten Murder Mystery.

Suomalaisista elokuvabloggaajista muun muassa Mutaa vai tähtiä? -blogi (2019) on käsitellyt elokuvaa: "Yllätyksekseni pätkä olikin viihdyttävä ja paikoittain jopa aidosti hauska." Mikä mielestäni hyvin korostaa elokuva-arvosteluja bloggaavien uniikin katsantakannan ja näkökulman elokuvien maailmaan. Kuin jonkinlainen välitaso ammattikriitikoiden ja suuren yleisön välissä. Erityisesti suomalaiset elokuvabloggaajat tuntuvat pystyvän ymmärtämään sekä kriitikoiden maailman että sen niin kutsutun suuren yleisön mielipiteet. Suomalainen elokuvabloggauskenttä on tärkeä, koska voisi ajatella sen toimivan tulkkina kahden ääripään välillä. Välillä bloggaajat tuovat kriitikoita ja heidän näkökulmaansa lähemmäs suurta yleisöä ja taas toisinpäin.

Käsitteenä suuri yleisö on tietysti hankala. Wikisanakirja (2014) määrittelee sen: "väestö jonkin pienemmän, tiettyyn asiaan vihkiytyneen väestöryhmän ulkopuolella". Käytän sitä tässä arvostelussa nyt paremman sanan puutteessa.

Kun ohjaajan nimi on Kyle Newacheck, on vaikea olla olematta kyyninen. Raha pyörittää maailmaa ja olisi naiivia ajatella taiteen olevan sen vaikutuspiirin ulottumattomissa. Jopa James Vanderbilt, joka ohjasi ja käsikirjoitti valtavan hienon, yhteiskunnallisesti kantaa ottavan poliittisen draaman Truth, vuodelta 2015, on löytänyt itsensä Murder Mystery-kaltaisen teoksen kynän takaa.

Elokuva selvästi hakee jonkinlaista kaikupohjaa vanhakantaisesta elokuvantekemisestä. Los Angeles Timesin kriitikko Justin Chang (2019) kirjoittaa osuvasti, että elokuva esittää itsensä kuin takaisinheittona menneen ajan elokuvantekemiselle, jossa isot elokuvatähdet, barokkityyliset aseet ja salonkikelpoiset temput pystyivät tuottamaan kohtuuttoman määrän iloa elokuvankatsojille.

Yleinen väite, jonka kuulee esitettävän Adam Sandlerin elokuvien yhteydessä, on että hän on keski-iällään muuttunut niin laiskaksi, että käyttää elokuvantekemistä vain tekosyynä päästäkseen matkailemaan pitkin Etelä-Euroopan maita ystäviensä kanssa (Mm. Greenblatt, 2019).

Olisi kuitenkin ehkä hieman yksioikoista olettaa, että tällainen kapitalistinen ahneus olisi yksinomaa halveksittava piirre. Ehkä toinen sana sille olisi myös voimautuminen. Riippuu kysymyksenasettelusta. Ehkä oikea kysymys olisikin, että mitä tulisi tässä maailmassa ja tässä ajassa juhlia? Korostaa? Keskittyä? Onko se väärin, että myös taitelija haluaa mahdollisuuden taloudelliseen riippumattomuuteen? Tai kerätä esimerkiksi pääomaa omien taiteellisempien projektien rahoittamiseen tällaisilla kaupallisilla projekteilla? Tuleeko mitään pesäeroa nykyään, Disneyn hallitsemassa elokuvateollisuudessa, edes tehdä kaupallisen ja itsenäisen taiteen välillä? Onko kaikki lopulta kiinni rahasta?

Vastausta kysymykseen valottaa erityisesti Aniston. Hänhän on tehnyt uraauurtavan uran Hollywoodissa. Säilynyt vuodesta toiseen korkeimmin palkatuiden näyttelijöiden listalla, haastaen jopa miespuoliset kollegansa. Tavoite saattaa tuntua ensi alkuun pinnalliselta, mutta etenkin näin #metoo-liikkeen jälkeisenä aikana, on se saanut osakseen myös erilaista sävyä. Se on voimauttavaa. On voimauttavaa, että Aniston tahkoo rahaa lippuluukuilla elokuvillaan. Ja hän tekee sen anteeksipyytelemättä. Hän tähdittää tasan niin monta suurta yleisöä miellyttävää hittielokuvaa kuin sielu sietää. Ja tasan tarkkaan kerää sen palkkasekin pitkän päivän jälkeen. Ja hyvä niin.

No sitten kysymyksen voi myös asettaa siihen muotoon, että miksi Adam Sandlerilla ei olisi oikeutta tehdä samaa? Maailmassa, jossa on enemmän nälkää näkeviä taitelijoita, kuin nälkää näkemättömiä taitelijoita, voisi ajatella, että Sandler sitten nauttii rahanteosta niidenkin edestä, jotka eivät tule siihen ikinä saamaan mahdollisuutta. On sitä huonompiakin tapoja tehdä rahaa, kuin elokuvat.

Olen kiinnostunut tästä kysymyksestä, että miten taide ja kapitalismi kulkevat käsi kädessä. Erityisesti koska hyvin harva tuntuu kuitenkaan tekevän varsinaisesti kapitalistisia elokuvia. Siinä suhteessa siis, että kapitalismia kritisoivia elokuvia löytyy paljon. Onko elokuvantekijöiden hegemonia vasemmistolaisten puolella? Missä ovat oikeistolaiset elokuvantekijät? Ja jos joku ajattelee, että kaikki elokuvat eivät ole poliittisia, niin turha tarkastella Murder Mysteryä tämän linssin läpi, niin minä sanon, että kaikki elokuvat ovat poliittisia. Enemmän tai vähemmän. Tahallisesti tai tahattomasti.

Oli Murder Mystery tarkoituksella kapitalistinen tai ei, sitä se kuitenkin on. Se on taidetta, joka on suunniteltu kapitalistisin periaattein. Se käsittelee vaurauseroja, mutta ei kritisoi niitä. Päin vastoin, ottaa hyväksyvän suhteen niihin. Kuin ylistää sekä keskiluokkaisia Audrey ja Nick Spitziä (Aniston ja Sandler) että heidän uusia rikkaita ystäviään (ml. Luke Evans, Gemma Arterton, Terrence Stamp). Vaurauseroista tehdään vitsejä, mikä osaltaan tarkoittaa niiden normalisointia.

Elokuvan loputtua viesti on, että keskiluokkaisetkin kansalaiset voivat saada elämänsä seikkailun ja vieläpä ilman rahaa. Tässä ei siis vaadita rikkailta mitään. Ei yritetä murtaa heidän etuoikeuksiaan. Ei mahdollistaa vallankumousta, jotta työssäkäyvällä väelläkin olisi mahdollisuus etelän lomaan edes kerran elämässään. Ei kritisoida millään lailla. Vaan ihaillaan.

Tämä on kapitalistinen elokuva.

Enkä sano, että se on huono tai hyvä asia. Negatiivista kritiikkiä tietysti voisi ajatella ympäristön ja maailman sietokyvyn näkökulmasta, ekologiselta katsantakannalta. Ja tämä on hyvä pointti. Ja tämä nyt solmii yhteen mielestäni pohdintani kapitalismin ja taiteen suhteesta. Mikä on niiden yhteisvaikutus etiikkaan? Voisi ajatella siis näiden kolmen käsitteen käyvän nyt kauppaa keskenään. Se, miten ja millaista taidetta katsomme, vaikuttaa meidän kokemuksiimme maailmasta, taloudesta, politiikasta ja niin edespäin. Mutta myös se, millaisessa maailmassa elämme - ja me elämme kapitalistisessa maailmassa - vaikuttaa siihen millaista taidetta teemme.

NYU-Stern School of Businessin sosiaalipsykologian professori Jonathan Haidt (2015) sanoo, että kapitalismi ja sen luoma vauraus muuttaa luontoa ja ihmistä samaan aikaan. Minkä tahansa keskustelun kestävästä tulevaisuudesta tulisi tunnustaa, ei pelkästään teollisen vallankumouksen tai konsumerismin mukanaan tuomat tuhot, mutta myös niiden tuomat ympäristötietoiset ja ekologiset arvot, teknologiat ja kutistuvat kansakunnat, jotka ovat sen suora seuraus - taloudellisen kehityksen. Kapitalismi muuttaa tietoisuutta. Kapitalismi toi meidät ekologisten kriisien äärelle, mutta kapitalismi myös mahdollistaa sen, että ihmisillä voi olla muitakin arvoja, kuin materialistisia.

Ehkä kapitalismia ei tulisikaan siis ajatella vain päämääränä vaan keinona. Keinona syvempien arvojen kanssa. Mikä tekee kapitalismista - niin ikään myös kapitalistisesta taiteesta - tarvittavaa.


No sitten meillä on murhamysteeri. Audrey ja Nick (edelleen Aniston ja Sandler) kutsutaan rikkaiden ystävien huvipurrelle ja joku kuolee. Köyhemmästä väestä tulee tietysti rikkaan väen syntipukki. Vieläpä ranskalainen etsivä nyrpistää nenäänsä amerikkalaiselle roskaväelle ja kunnon pakomatka sekä kissa-hiirijahti voi alkaa.

Vaikutteet on haettu Christiesta ja Doylesta. Klassista rikosjännitystä. Kaikki samassa huoneessa, yksi etsivä setvimässä monen syyllisen motiiveja, taustoja, alibeja ja niin edespäin. Tällä kertaa rikosjännitykseen on yhdistetty huumoria ja komediaa. Tällaisessa genrekikkailussa on aina vaarana se, että molemmat aspektit elokuvasta vesittävät toinen toisistaan. Murder Mysteryssa tätä paikoittain esiintyy, mutta ajoittain katsoja saa jopa ihan hymähtää jollekin hauskalle kohtauksella ja välillä miettiä hahmojen kanssa, että kukakohan syyllinen tosiaan on.

Oma kysymyksensä on teoksen kulttuurillinen viesti. Sitä kohtaa suhtaudun vähän nyrpeämmin kuin kapitalistista sanomaa kohtaan. Kulttuurieroja tässä elokuva pyöritellään lähinnä vitsien aiheena. Joku tietysti haluaa ajatella, että sananvapauden hengessä kaikelle pitäisi pystyä nauramaan. Mutta tämä piirre on häirinnyt minua Sandlerin elokuvissa aikaisemminkin - ja ehkä tämä limittyy hänen kapitalistiseen tapaansa tehdä elokuvia - hän pitää ihailtavana sellaista moukkamaista junttiutta. Ei ole mitään väliä miten hienotunteinen ihminen on, vaan vain sillä, että näkee asiat jokamiehen silmin. Tavallisen kaduntallaajan. Tällaisellahan ihmisellä on kapitalistisessa yhteiskunnassa sama arvo kuin kenellä tahansa. Oli toinen sitten kuinka sivistinyt, oppinut, kouluja käynyt, asiantunteva tahansa. Jokaisella on demokraattisessa hengessä oikeus mennä laukomaan toiselle omia totuuksiaan, ja näiden totuuksien osakseen keräämä suosio määrittää sen, mikä on oikea totuus.

Tällainen ajattelumaailma henkii ihan Trumpin Amerikkaa. Ei ole väliä onko kuinka osaamaton työssään tahansa, kuinka sopimaton presidentin virkaan, kuinka kokematon, sivistymätön, kykenemätön tahansa; jos osaa myydä itsensä ja huutaa koviten olevansa paras, niin sitten ansaitseekin maailman vaikutusvaltaisimman viran.

Murder Mysteryssä naureskellaan läpi elokuvan kirjoille. Nickin (vieläkin se Sandler) vaimo Audrey (Aniston) lukee murhamysteereitä - kirjoja. Niitä kapistuksia, joita jotkut vielä pitävät käsissään kuin museoesinettä. Ja jostain syystä ne kirjojen lukeminen päätyy elokuvassa vitsin kohteeksi useammin kuin melkein mikään muu. Sillä pelataan taas sen suuren yleisön viihdyttämisen pussiin. Koska tavallinen kansalainen ei enää lue, on siitä ok tehdä vitsiä. Heittää sellaista läppää, että lukeminen olisi tyhmää.

Hiljattain Joe Biden, Yhdysvaltain presidentiksi pyrkivä ehdokas sanoi The New York Timesissa julkaistussa artikkelissa (2019), että hänen vastaehdokkaansa Elizabeth Warren olisi elitisti. Ja hän käytti tätä nimenomaan haukkumismerkityksessä. Olen huomannut, että tästä sanasta on tullut todella yleinen poliittisessa retoriikassa. Kun halutaan vedota tavalliseen kansalaiseen, yritetään vieraannuttaa itsensä niin kauas eliitistä kuin mahdollista.

Tässä ehkä tulee ilmi myös sen suuri yleisö -termin vaikeus. Se aliarvioi tavallista kaduntallaajaa. Samoin kuin poliittisten vastustajien nimittely eliitiksi. Bidenin tapauksessa tuo heitto on tietysti kyseenalainen alunalkenkin. Mikä tekee hänestä vähemmän eliittiä kuin Warrenista? Puhumattakaan heidän poliittisista agendoista. Mutta miksi se on huono asia, että on eliittiä, tai kuten se suomeksi sanottaisiin: valiota, parhaimmistoa? Eikö meidän tulisi haluta joukostamme parhaat poliittisiksi päätöstentekijöiksemme?

Ja tässä tulee nyt ilmi, miksi Murder Mystery on ongelmallinen. Kyllä, se on anteeksipyytelemättömän rahanahnetta elokuvantekemistä - eikä siinä itsessään vielä mitään vikaa. Mutta se, että se ottaa pilkan kohteekseen sivistyksen, älykkyyden, oppineisuuden, tekee siitä laiskaa taidetta. Silloin kapitalismista ja rahasta itsestään tulee itseisarvo. Se ei ole enää väline, jolla tavoitella suurempia arvoja kuten kestävää tulevaisuutta, vaan raha itsessään on päämäärä. Tärkeintä on se, että saa ylennyksen töissä, pystyy maksamaan vaimolleen lomamatkan ja että kuolleen rikkaan ihmisen miljardiperintö ei joudu vääriin käsiin. Vaan oikeisiin käsiin. Ja ne kädet eivät kuulu nälkää näkeville lapsille Afrikassa, vaan sille hätää kärsivälle miesparalle, jonka tarvitsee ostaa lisää bensaa huvijahteensa.

Jos meillä ole muita arvoja kuin raha, niin mitä sitten käy? Emmekö silloin vain päädy Fight Clubin (1999) kuvaamaan tilaan, jossa elämme kuin zombit omassa arjessamme ja haaveilemme ainoastaan, että pääsemme ostamaan Ikean uusimman kulmapöydän ja heittämään vanhan pois.

Fight Club muuten viettää tänä vuonna (Suomen ensi-ilta 12.11.1999) jo 20. syntymäpäiväänsä. Hyvää syntymäpäivää, Fight Club. Olet jo reilusti täysi-ikäinen. Emmekä ole oppineet sinusta mitään. Emme vieläkään pidä huolta toisistamme. Sen sijaan menemme vain syvemmälle ja syvemmälle katatoniseen tilaamme ja kulttuuriimme. Katsomme Murder Mysterya sohvaltamme, koska Netflixissa ei ole muutakaan tai sitten olemme jo nähneet kaiken. Taiteesta on tullut kulutustavaraa. Vai onko se aina ollutkin?

Uuden ajan elokuvana Murder Mystery on aivan nerokas. Siinä ei ole kertakaikkiaan yhtään kulmaa. Se on pyöreä elokuva. Pomppii katsojan edessä, kuin se olisi huoleton lapsi. Kun katsoja työntää sormen sen sisään, se joustaa. Ja hymyilee kuin aurinko. Se sanoo: minäkin käytän yhtä kuluneita kielikuvia. Minäkin haaveilen etelän lomasta rahoilla, joita minulla ei ole, koska rikkaat haluavat lisää ja lisää. Minäkin äänestin Donald Trumppia, koska hän on hyvä äijä. Voittaja. Ja niin olen minäkin, koska niin minulle on sanottu. Trump sanoi niin.

Tai sitten Murder Mystery on vain huoletonta viihdettä, joka hauskuttaa pari tuntia. Ja joka on, oikeasti, ihan viihdyttävä. Päättäkää te. Täällä ei valmiita vastauksia jaella.





Pohdiskelussani käytetyt lähteet:

Chang, J. 15.06.2019. Review: Adam Sandler and Jennifer Aniston look for clues and laughs in a strained ‘Murder Mystery’. Los Angeles Times. Viitattu 07.11.2019. https://www.latimes.com/entertainment/movies/la-et-mn-murder-mystery-review-jennifer-aniston-adam-sandler-20190614-story.html.


DeFore, J. 14.06.2019. 'Murder Mystery': Film Review. The Hollywood Reporter. Viitattu 07.11.2019. https://www.hollywoodreporter.com/review/murder-mystery-review-1218179.


Evans, G. 04.09.2019. E! People’s Choice Awards Finalists Announced; Voting Open Through Oct. 18 – Complete List. Deadline. Viitattu 07.11.2019. https://deadline.com/2019/09/e-peoples-choice-awards-finalists-complete-list-1202710461/.


Glueck, K. 05.11.2019. Biden Attacks Warren as a ‘My Way or the Highway’ Elitist. The New York Times. Viitattu 07.11.2019. https://www.nytimes.com/2019/11/05/us/politics/joe-biden-elizabeth-warren.html.


Greenblatt, L. 17.06.2019. Jennifer Aniston and Adam Sandler breeze through featherweight Murder Mystery: EW review. Entertainment Weekly. Viitattu 07.11.2019. https://ew.com/movie-reviews/2019/06/17/murder-mystery-review/.


Haidt, J. 28.09.2015. How Capitalism Changes Conscience. Center for Humans and Nature. Viitattu 07.11.2019. https://www.humansandnature.org/culture-how-capitalism-changes-conscience.


Mutaa vai tähtiä? 28.07.2019. Murder mystery (2019). Mutaa vai tähtiä? Viitattu 07.11.2019. http://mudorstars.blogspot.com/2019/07/murder-mystery-2019.html.


Roettgers, J. 18.06.2019. Netflix Reveals Record-Breaking Stats for Sandler-Aniston ‘Murder Mystery’ Flick. Variety. Viitattu 07.11.2019.
https://variety.com/2019/digital/news/netflix-murder-mystery-stats-1203246899/.


Wikisanakirja 13.03.2014. Suuri yleisö. Wikisanakirja. Viitattu 07.11.2019. https://fi.wiktionary.org/wiki/suuri_yleis%C3%B6.

Nainen junassa (The Girl on the Train)

Rachel (Emily Blunt) on alkoholisoitunut, eronnut, työtön junan matkustaja, joka maalailee pilvilinnoja ikkunasta näkemiensä ihmisten elämille. Erityisesti hän on mieltynyt yhteen pariskuntaan, Meganiin (Haley Bennett) ja Scottiin (Luke Evans), jonka talon ohi hänen paikallisjunansa usein kulkee. Rachelin mielestä heidän elämänsä näyttää täydelliseltä. Sattumoisin Meganin ja Scottin naapurissa asustaa Rachelin entinen aviomies Tom (Justin Theroux) ja tämän uusi vaimo Anna (Rebecca Ferguson) vastasyntyneen lapsensa kanssa. Kun Rachel yhtenä päivänä ohi naapuruston taas junalla matkustaessaan huomaa Meganin (Bennett) toisen miehen (Edgar Ramirez) kanssa, murenee hänen fantasiansa toisten ihmisten täydellisestä elämästä. Ja yhtenä kohtalokkaana perjantai-iltana Megan katoaa.

Elokuva perustuu Paula Hawkinsin samannimiseen romaaniin, joka oli ilmestymisvuonnaan (2015) kirjallisuusmaailman puhutuimpia tapauksia. Emily Blunt oli osastaan ehdolla SAG ja BAFTA -palkintoihin. Elokuvan ohjasi Piiat-ohjaaja Tate Taylor. Muissa osissa on Allison Janney, Lisa Kudrow ja Laura Prepon.

Kirjaa lukiessani mietin kuumeisesti, että miten se oltiin saatu adaptoitua valkokankaalle, sillä iso osa kirjasta oli kolmen naisen päänsisäistä ajattelua. Elokuvassa oltiin päädytty käyttämään kertojia, mikä on tietysti täysin oikeutettua, sillä tarinaa olisi luultavasti ollut mahdotonta kertoa, ainakaan muuttamatta sitä oleellisesti, ellei nämä kolme naista olisi tosissaan toimineet myös elokuvan kertojina.

Eniten minua shokeerasi elokuvaversiossa sen yksityiskohdattomuus. Kirjan rikkaus ja maailman syvyys oli tipo tiessään ja elokuvan tuntui puksuttavan hirveää vauhtia eteenpäin unohtaen jopa oleellisia asioita kirjasta. Esimerkiksi kirjassa Rachel (Blunt) ja Scott (Evans) makasivat yhdessä, kun elokuvassa tämän todennäköisyydelle jopa naurettiin. Punahiuksinen mies oli kuin toinen mies elokuvassa kuin kirjassa ja kaikkein eniten hämäsi se, että elokuvaan oli kuitenkin lisätty koko taustatarina Tomin (Theroux) työsotkuista, mitä ei ollut kirjassa laisinkaan.

Tietysti Hollywood-koneisto on putsannut tarinaa vähäsen ja täytyy sanoa, että elokuvaversio on siinä mielessä onnistunut, että se kertoo täsmällisemmän, paketoidumman tarinan. Kirjassa Rachel on täysi katastrofi, mutta elokuva onnistuu vierittämään syyn täysin muualle ja vielä loppuun heittää sädekehän tämän päälle ja naamioi hänen tarinansa retribuutiomaiseksi, voimannuttavaksi saduksi.

Ihmettelin kuitenkin päätöstä sijoittaa elokuva Amerikkaan ja New Yorkiin ja tehdä siitä enemmän tälläinen esikaupunkimainen Täydelliset Naiset-tyyppinen kuvaus, kun kirja puolestaan sijoittui Lontoon lähiökylien ahtaisiin pikkukujiin. Minun on joka tapauksessa hirveän vaikea objektiivisesti arvioida elokuvaa itsenään seisovana teoksena, sillä mieleni teki temppuja elokuvaa katsoessani ja täydensi kuvaa ja kerrontaa, ja asioita, joita elokuva ei tietenkään vaivautunut selittämään sen enempää. Koska myös tiesin loppuratkaisun ja tiesin tarinankulun, keskityin vain koko ajan ihmettelemään sitä, kun kerronta poikkesikin ennalta-arvattavasta linjasta ja siksi en ehkä pystynyt keskittymään tarpeeksi arvioidakseni elokuvaa sen enempää.

En oikein osaa edes sanoa, kumpi on parempi kirja vai elokuva. Ne ovat niin erilaiset ja niin erilaiset meediumit. Elokuva oli mielestäni erittäin hyvä sovitus kirjasta, yllä listaamiani hämmästyksen kohteita lukuunottamatta. Emily Blunt vetää hienon roolisuorituksen itsetuhoisena ja sekavana naisena. Sekä kirja että elokuva ovat mielestäni molemmat mukaansavieviä jännitysnäytelmiä.

Olin sattumoisin Tukholmassa elokuvan julkaisun aikoihin. Muistan menneeni metroon ja nähneeni siellä ison julisteen Nainen junassa-elokuvasta. Oli vain jotenkin hauska yhteensattumien kohta, kun katsoin julistetta, jossa luki isoimmalla nimellä Rebecca Ferguson (elokuvan sivuosan ruotsalainen näyttelijä), vaikka Blunt tekee elokuvassa pääroolin. Ja sitten astuin junaan.




...=)

Hobitti - Viiden armeijan taistelu (The Hobbit: The Battle of the Five Armies)

Edellinen osa (Smaugin autioittama maa) päättyi vuoren alaisen lohikäärmeen syöksyessä kohti pienen ihmisyhteisön (Luke Evans, Stephen Fry) asuttamaa järvenrantakylää. Vuorta olivat lähteneet valloittamaan Thorin Tammikilpi (Richard Armitage) kääpiöseurueineen. Pian kuitenkin maan alla sijaitsevat aarteet houkuttelevat rinteille muutakin kansaa (haltijat: Lee Pace, Orlando Bloom, Evangeline Lilly & velhot: Ian McKellen, Cate Blanchett sekä ne iänikuiset örkit) ja siitä syttyy viiden armeijan sota.

Olen rakastunut. Kerrassaan kaunis elokuva. Tämän fantasiamaailman eloonherättämisessä on kyllä käytetty taikaa ja satua - en voi kuin hattua nostaa herra Peter Jacksonille ja kumppaneille omistautumisen tasosta. Eniten haluan hehkuttaa tunnelmaa. Vaikka tässä on menoa ja meininkiä ja vilskettä välillä vähän liikaakin (kamoon, kyllä ne kerrostalon kokoiset örkit ampuivat hippasen verran yli!) niin silti tarinankerronta pidetään inhimillisenä ja katsojalle annetaan tarpeeksi emotionaalisia kiinnikekohtia, joiden varaan investoida itsensä tarinaan.

Alussa vielä CGI-mössö pistää vähän liikaa silmään kun kaikkien hahmojen naamavärkkejäkin on pitänyt mennä koskemaan turhillakin hiirenklikkauksilla, mutta tähän tottuu todella nopeasti. Ainoa ongelma siinä vain on se, että sitten kun kohtaus on kuvattu ns. luonnonvalossa, se pistää todella röykeästi silmään, kun yht'äkkiä tuntuu kuin elokuva vaihtuisi. Mutta kaiken kaikkiaan todella onnistuneesti luotu visuaalinen ja elokuvallinen maailma.


Haluaisin laulaa ylistyslaulun Howard Shorelle, yksi lempisäveltäjistäni, joka taas kerran latoo parastaan. Puvustus on syötävän herkullista, etenkin olen lumoutunut näistä metsähaltijoista - haluaisin muuttaa heidän valtakuntaan asumaan ja elää siellä heidän joukossaan - lähtisin vaikka heti huomenna.

Yhden valituksen aiheen keksin kuitenkin. Olisin toivonut nätimpää loppua. Nyt sotatanner vähän niinkuin jätetään sikseen ja lähdetään heti hobitin matkaan kauas pois, mikä on sinänsä ymmärrettävää, että pitkin elokuvaa tässä kuitenkin valetaan pohjaa Taru Sormusten Herrasta-trilogialle - mutta nyt esimerkiksi loppujen kääpiöiden, Taurielin ja Bardin kohtalot jäävät vähän auki.

Hobitti-trilogia on varmaan yksi niistä elokuvista, jonka toivoo näkevänsä aina uusin silmin uudelleen ja uudelleen. Niin valloittavaa on katsoa ja tutustua tähän maailmaan raikkain silmin ja ihmetellä kaikkea hienoa. Elokuvan tasosta puhuu myös se, että haluaisin nostaa sieltä esiin miljoona eri sitaattia, mitkä ovat lumoavan osuvia ja juuri loistavasti käytetty elokuvassa.

"If more people... valued home above gold... this world would be a merrier... place..."

Vasta nyt ymmärrän Martin Freemanin nerokkuuden. Mieshän ymmärtää näyttelemistä kuin vanha tekijä! Miten hän tauottaa lauseensa tai madaltaa ääntää juuri oikein, kääntää päätään juuri täsmällisesti oikeaan kohtaan - hänestä huokuu hänen hahmon syvin olemus - kaunista näyttelemistä. Olin myös vaikuttunut Evangeline Lillyn roolityöstä. Hänen hahmonsa on epäilemättä yksi valkokangashistorian siisteimmistä hahmoista ja sen lisäksi hän saa todella kohtalokkaan kohtauksen elokuvan lopussa, jossa demonstroi tunneskaalansa syvimmät ulottuvuudet. Orlando Bloom, Ian McKellen ja Cate Blanchett ovat tietysti, vanhoina konkareina, nakutettuja rooleihinsa. Lee Pace olisi roolissaan hyvä, mutta käyttää vähän liikaa tehokeinona intensiivistä tuijotustaan. Richard Armitage puolestaan huutaa vähän liikaa ja se alkaa ärsyttämään, mutta muuten todella hyvin roolitettu kuninkaan rooliinsa. Haluaisin pitää Luke Evansista, mutta hän on niin samperin tylsä näyttelijä. Aidan Turnerilta kaipailin jotain vähän enemmän. Stephen Fry on kiva lisä.

Hobitti-trilogian kolmannen osan rakenne on hyvin erilainen edeltäjäänsä. Tässä huomio on melko pitkälti yhdessä taistelussa, kun Smaugin autioittama maa oli pitkäli eräänlainen matka. Tämä tekee Viiden armeijan taistelusta täsmällisemmän rakenteeltaan, mutta ehkä vähän mielikuvituksettomamman - ainakin vaikeamman työstettävän. Siksi olinkin kiitollinen, että jonkinsortin uskottavuus oltiin saatu säilytettyä tässäkin elokuvassa. Fantasian kanssa ollaan kuitenkin aina siinä veitsenterällä, että meneekö ihan humpuukiksi ja tässäkin on välillä hetkensä, mutta olen vakuuttunut, että Peter Jackson on yksi kaikkien aikojen parhaista ohjaajista - niin hyvä pelisilmä hänellä on. Vaikka tämä viiden armeijan taistelu on pitkä ja raskas kuvaus - väliin on tiputettu juuri oikea määrä sitä inhimillisyyttä. Kerronta on paikoin syvällistäkin ja saamme pohdintaa arvoista ja moraalista. Yhdessä vaiheessa taistelun tiimoksessa kamera zoomaa yhden kuolleen tytön kasvoihin - hyytävä hetki, joka kuvastaa kaiken merkitystä. On kaunista, kun elokuvan taikaa saa kokea näin läheltä. Ei tälläisiä elokuvia ole muita.







...=)

Hobitti - Smaugin autioittama maa (The Hobbit: The Desolation of Smaug)

Pidin tästä odotettua enemmän. Enhän minä tietenkään tajunnut, että tämä on Hobitti-trilogian toinen osa ja siksi katsoin tämän ensimmäisenä. Totta puhuen, elokuvaa katsoessa ei tullut mieleenkään, että tarinaa olisi jo pohjustettu yhdellä elokuvalla, sillä tapahtumien kulku oli tässä kuitenkin ihan selkeää. Kokemuksen varjolla voin siis suositella elokuvaa myös aikaisempaa osaa katsomattomalle.

Noin yleisestihän en ihan hirveästi perusta fantasiaseikkailusta, vaikka Game of Thronesia ja Harry Potteria olenkin diggaillut. Lähinnä siksi, koska joku LOTR:kin vetää hippasen verran yli. Tässäkin nämä örkki-hahmot aiheuttavat lähinnä nauruntyrskähdyksiä. En myöskään pidä siitä, että yleensä päähenkilö on täysin altavastaaja. Eli toisin sanoen päähenkilö on joku pieni hobitti ja vastassa on örkkiarmeija, muutama pahuuden velho ja tulta syöksevä lohikäärme. Se on varma tapa saada minun kiinnostukseni laantumaan. En nyt laskenut elokuvaa katsoessani, että kuinka monta örkkiä tässä listittiin ja silti niitä tuli joka kulman takaa aina vain lisää. Pidän inhimillisemmistä lähtökohdista ja asetelmista.

Sen sanottuani, olin suurimmalta osin varsin lumoutunut tästä keskiaikaisesta fantasiamaailmasta. Pidin siitä, että päähenkilöt kulkivat pitkän matkan päämääränsä kohti ja sitä kautta katsojalle esiteltiin tätä maailmaa monesta eri näkökulmasta ja tietokonehepuilla on kyllä ollut paintin kanssa väritettävää, kun ovat tuherrelleet näitä syötävän herkullisia kuvia. Erityinen suosikkini oli näiden metsähaltijoiden (Orlando Bloom, Evangeline Lilly & Lee Pace) valtakunta. Muutenkin Bloom ja Lilly pistivät kyllä menemään, niin että soi ja siitäkös minä tykkäsin.


Elokuvaa katsoessa mietin, että oliko keskiajalla muka jo mopseja, mutta googlettamalla asia selvisi ja ilmeisesti jo 700 eaa. Kiinassa on kyseinen koira esiintynyt, että ei voi kuin hattua nostaa elokuvantekijöiden omistautumiselle tämä ajankuvan ja maailman luomiseksi. Muutenkin pidin ohjauksesta todella paljon. Vaikka elokuva on suhteellisen pitkä, yhteenkään kolkkaan ei jäädä liian pitkäksi aikaa ihmettelemään, mutta sitten ei myöskään kiiruhdeta miljööstä toiseen, eli katsoja saa tarpeeksi aikaa jokaisen kohtauksen sulattelemiseen (toisin kuin esimerkiksi Star Wars: The Force Awakensissa, jossa kiiruhdetaan vähän liian tiuhalla tahdilla paikasta toiseen). Kaikki näyttelijät olivat varsin sympaattisia. Pidin siitä, että kääpiöitä ei oltu kuvattu ihan samalla tyylillä mitä joissain muissa keskiaikaisissa fantasiaseikkailuissa, eli rumina, vanhoina hyypiöinä, vaan enemmän inhimillisinä - samaistuttavimpina.



...=)




Kolme muskettisoturia (The Three Musketeers)

Kolme muskettisoturia on Paul W.S. Andersonin ohjaama seikkailuelokuva vuodelta 2011. Sen pääosissa Orlando Bloom, Logan Lerman, Milla Jovovich, Luke Evans, Christoph Waltz, Matthew Macfadyen, Ray Stevenson, Juno Temple, Mads Mikkelsen ja Til Schweiger. Elokuva tuotti yli 132 miljoonaa dollaria.
     D'Artagnan (Lerman) lähtee Ranskan maaseudulta Pariisiin hankkiakseen kokemuksia ja liittyäkseen Muskettisotureihin. Matkalla sinne hän törmää Kapteeni Rochefortiin (Mikkelsen), joka loukkaa hänen hevostaan, mikä johtaa kaksintaisteluun, jossa Rochefort taistelee epäreilusti ja Milady De Winter (Jovovich) lopulta armahtaa D'Artagnanin pulasta. Pariisiin päästyään D'Artagnan lähtee Rochefortin perään, mutta samassa tulee kohdanneeksi Kolme Muskettisoturia; Athosin (Macfadyen), Porthosin (Stevenson) ja Aramiksen (Luke Evans). He pitävät nuoren D'Artagnanin energiasta ja kutsuvat asumaan luokseen. He saavat kuitenkin kutsun Kuninkaan linnaan kuulemaan rangaistuksensa erään välikohtauksen aikana tapetuista vartijoista. Kuningas kuitenkin pitää Muskettisotureista ja vastoin Kardinaali Richeliun (Waltz), joka on valtakunnan vaikutusvaltaisin mies ja Kuninkaan oikea käsi, käskyjä, palkitsee soturit. D'Artagnan ihastuu Kuningattaren hovineitoon. Richeliu juonittelee kuitenkin sotaa Ranskan ja Englannin välille apunaan Milady De Winter ja Kapteeni Rochefort. Milady on hyvissä väleissä Englannin vaikutusvaltaisimman miehen, Buckinghamin herttuan (Bloom) kanssa. Luonnollisesti Muskettisoturien täytyy estää aikeet.
     Itse ainakin sekoitin aluksi Paul W.S. Andersonin ja Paul Thomas Andersonin. Paul Thomas Anderson on muun muassa Boogie Nightsin ohjaaja ja Paul W.S. Anderson on tämän elokuvan lisäksi ohjannut sellaisia elokuvia kuten Resident Evil (2002) ja Death Race (2008). Toiseksi Luke Evans näyttää hämäävän paljon Orlando Bloomilta ainakin tässä elokuvassa. Paul W.S. Anderson on mielenkiintoinen elokuvaohjaaja. Vaikka hänen elokuvansa eivät ole puhtaimmasta päästä, täytyy minun nostaa hattua hänelle. Nimittäin Kolme muskettisoturia on hieno elokuva. Näin juuri kuuluu ottaa vanha klassikko käsittelyyn ja nostaa se täysin nykyajan tasolle. Upea 3D-tekniikka sopii elokuvaan juuri täydellisesti. Upeat erikoisefektit ja hyvällä maulla toteutettu tunnelma elokuvassa ovat viihdyttäviä. En oikeastaan tiedä, miten ylistää tämän sortin elokuvaa oikeilla sanoilla. En sanoisi, että se on täydellinen elokuva, mutta se on niin täydellinen kuin se ikinä vain voi olla. Käsikirjoitus on täysin kliseinen ja hengetön. Itse elokuva on ennalta-arvattava ja epärealisitinen. Elokuvan tavoite on enemmänkin rappeuttaa katsojan aivoja kuin kohottaa. Se, joka haluaa, saa luultavasti sanottua sanan "pyh" aika monta kertaa elokuvan aikana. 
...Mutta mikään näistä ei haittaa, vaan pikemminkin korostaa kokonaisuuden toimivuutta. Kerrankin elokuva, joka ei revittele veripatruunoilla, jossa toimintakohtaukset eivät sijoitu pimeälle kujalle, jossa annetaan epäuskottavuuden mellastaa niin, että siitä ei tarvitse välittää. Elokuva on tehty todella upealla maulla ja toimii A-tason viihteenä. Mieltyinen elokuvakokemus on ainakin tuloksena elokuvankatsomisesta. Tietty "pilke-silmäkulmassa"-huumori myös tuo oman sävynsä elokuvaan ja kokonaisuutena elokuva on viihdyttävä, rento, upea, näyttävä ja juuri sellainen, mitä käsitteeltä seikkailu-elokuva odottaakin. Kolme muskettisoturiahan on iän ikuinen tarina ja en voi laskeakaan kuinka monta elokuvaversiota olen siitä nähnyt. Voin kyllä sanoa, rehellisesti, että tämä on paras niistä versioista. Se ei sorru tekemään itsestään liikaa yrittävää, liikaa jäljittelevää tai liian tylsää ja draamamaista, kun se ei niitä kerran ole. 
      Logan Lerman on ehdottomasti yksi lupaavimmista näyttelijöistä, joita olen nähnyt. Hänessä on tiettyä antaumuksellisuutta ja omistautuneisuutta, mutta hänellä on myös oikea asenne ja hänen näyttelemistyylinsä on vahvaa. Hänen työnsä vaihtelevuus on todella uskomatonta.
      Kolme muskettisoturia on upea, näyttävä ja viihdyttävä elokuva. 3D-tekniikka pääsee oikeuksiinsa tässä elokuvassa. Juuri näin kuuluu uusia vanha klassikko.

8









...=)