Nainen junassa (The Girl on the Train)

Rachel (Emily Blunt) on alkoholisoitunut, eronnut, työtön junan matkustaja, joka maalailee pilvilinnoja ikkunasta näkemiensä ihmisten elämille. Erityisesti hän on mieltynyt yhteen pariskuntaan, Meganiin (Haley Bennett) ja Scottiin (Luke Evans), jonka talon ohi hänen paikallisjunansa usein kulkee. Rachelin mielestä heidän elämänsä näyttää täydelliseltä. Sattumoisin Meganin ja Scottin naapurissa asustaa Rachelin entinen aviomies Tom (Justin Theroux) ja tämän uusi vaimo Anna (Rebecca Ferguson) vastasyntyneen lapsensa kanssa. Kun Rachel yhtenä päivänä ohi naapuruston taas junalla matkustaessaan huomaa Meganin (Bennett) toisen miehen (Edgar Ramirez) kanssa, murenee hänen fantasiansa toisten ihmisten täydellisestä elämästä. Ja yhtenä kohtalokkaana perjantai-iltana Megan katoaa.

Elokuva perustuu Paula Hawkinsin samannimiseen romaaniin, joka oli ilmestymisvuonnaan (2015) kirjallisuusmaailman puhutuimpia tapauksia. Emily Blunt oli osastaan ehdolla SAG ja BAFTA -palkintoihin. Elokuvan ohjasi Piiat-ohjaaja Tate Taylor. Muissa osissa on Allison Janney, Lisa Kudrow ja Laura Prepon.

Kirjaa lukiessani mietin kuumeisesti, että miten se oltiin saatu adaptoitua valkokankaalle, sillä iso osa kirjasta oli kolmen naisen päänsisäistä ajattelua. Elokuvassa oltiin päädytty käyttämään kertojia, mikä on tietysti täysin oikeutettua, sillä tarinaa olisi luultavasti ollut mahdotonta kertoa, ainakaan muuttamatta sitä oleellisesti, ellei nämä kolme naista olisi tosissaan toimineet myös elokuvan kertojina.

Eniten minua shokeerasi elokuvaversiossa sen yksityiskohdattomuus. Kirjan rikkaus ja maailman syvyys oli tipo tiessään ja elokuvan tuntui puksuttavan hirveää vauhtia eteenpäin unohtaen jopa oleellisia asioita kirjasta. Esimerkiksi kirjassa Rachel (Blunt) ja Scott (Evans) makasivat yhdessä, kun elokuvassa tämän todennäköisyydelle jopa naurettiin. Punahiuksinen mies oli kuin toinen mies elokuvassa kuin kirjassa ja kaikkein eniten hämäsi se, että elokuvaan oli kuitenkin lisätty koko taustatarina Tomin (Theroux) työsotkuista, mitä ei ollut kirjassa laisinkaan.

Tietysti Hollywood-koneisto on putsannut tarinaa vähäsen ja täytyy sanoa, että elokuvaversio on siinä mielessä onnistunut, että se kertoo täsmällisemmän, paketoidumman tarinan. Kirjassa Rachel on täysi katastrofi, mutta elokuva onnistuu vierittämään syyn täysin muualle ja vielä loppuun heittää sädekehän tämän päälle ja naamioi hänen tarinansa retribuutiomaiseksi, voimannuttavaksi saduksi.

Ihmettelin kuitenkin päätöstä sijoittaa elokuva Amerikkaan ja New Yorkiin ja tehdä siitä enemmän tälläinen esikaupunkimainen Täydelliset Naiset-tyyppinen kuvaus, kun kirja puolestaan sijoittui Lontoon lähiökylien ahtaisiin pikkukujiin. Minun on joka tapauksessa hirveän vaikea objektiivisesti arvioida elokuvaa itsenään seisovana teoksena, sillä mieleni teki temppuja elokuvaa katsoessani ja täydensi kuvaa ja kerrontaa, ja asioita, joita elokuva ei tietenkään vaivautunut selittämään sen enempää. Koska myös tiesin loppuratkaisun ja tiesin tarinankulun, keskityin vain koko ajan ihmettelemään sitä, kun kerronta poikkesikin ennalta-arvattavasta linjasta ja siksi en ehkä pystynyt keskittymään tarpeeksi arvioidakseni elokuvaa sen enempää.

En oikein osaa edes sanoa, kumpi on parempi kirja vai elokuva. Ne ovat niin erilaiset ja niin erilaiset meediumit. Elokuva oli mielestäni erittäin hyvä sovitus kirjasta, yllä listaamiani hämmästyksen kohteita lukuunottamatta. Emily Blunt vetää hienon roolisuorituksen itsetuhoisena ja sekavana naisena. Sekä kirja että elokuva ovat mielestäni molemmat mukaansavieviä jännitysnäytelmiä.

Olin sattumoisin Tukholmassa elokuvan julkaisun aikoihin. Muistan menneeni metroon ja nähneeni siellä ison julisteen Nainen junassa-elokuvasta. Oli vain jotenkin hauska yhteensattumien kohta, kun katsoin julistetta, jossa luki isoimmalla nimellä Rebecca Ferguson (elokuvan sivuosan ruotsalainen näyttelijä), vaikka Blunt tekee elokuvassa pääroolin. Ja sitten astuin junaan.

...=)

The Way, Way Back (The Way, Way Back)

En yleensä katso tälläisiä elokuvia. En pidä siitä, millaiseksi teini-ikäiset kuvataan aina elokuvissa. Toki uskottavasti, mutta ei lainkaan samaistuttaviksi. En usko, että edes teini-ikäisenä samaistuin teini-ikäiseksi. Lisäksi kun astutaan coming-of-age-territorioon on vaikea välttyä ennalta-arvattavuudelta sekä imelyydeltä. Elämänmakuinen on ihan hyvä sana kuvaamaan koko genreä.

Liam James on Duncan, joka perheensä kanssa joutuu kesäksi matkustamaan rannikolle, jossa kokee itsensä ulkopuoliseksi. Turvaa tuo läheinen vesipuisto. Rooleissa voi nähdä, jos pitää silmänsä auki, Toni Colletten, Sam Rockwellin, Maya Rudolphin, Amanda Peetin, Allison Janneyn, AnnaSophia Robbin sekä Steve Carellin suurimpana kusipäänä, jota olen valkokankaalla vähän aikaan nähnyt.

Koska päähenkilön puolella elokuvissa yleensä ollaan, jonkin asteinen kanssaeläminen on pakonomainen reaktio, kun katsomme hänen sanalla sanoen noloja teini-iän kohtaamisia suosittujen tyttöjen kanssa tai mulkeron isäpuolen kynsissä kitumista. En lähtökohtaisesti etsi elokuviltani tälläistä - kävi se sitten viihteestä tai draamasta - en ole ainakaan koskaan pystynyt erittelemään kumpaa. Lopussa kuitenkin kiitos seisoo, sillä pojan kloppi saa jonkinlaisen katharsis-kasvukokemuksen, samalla kun oppii seisomaan omilla jaloillaan. En tiedä, voiko hyväksi elokuvaksi laskea näin geneeristä tai ärsyttävää elokuvaa. Tylsäks homma ei sentään latistu, mutta kun niin hyvät näyttelijät kuten Toni Collette (joka on kyllä pistetty niin säälittävään, uhri-hiirulaisrooliin) tai Allison Janney eivät saa hommaa toimimaan, niin ei tässä kauhean kaukana sieltä kuuluisasta metsästä olla, jonne joillakin on vain niin pakonomainen tarve mennä.

...=)

Spy - vakoojan asussa (Spy)

Paul Feig on tuttu mies sellaisten menestyskomedioiden takaa kuten Morsiusneidot ja The Heat. Nyt hän on räjäyttänyt potin taas, uusimmallaan, toimintakomedialla Spy, pääosissa Feigin ilmeisesti luottonäyttelijä Melissa McCarthy, Jude Law, Jason Statham, Rose Byrne ja Miranda Hart. Melissa McCarthy on CIA:lle työskentelevä agentti, joka on jumiutunut lähinnä konttorihommiin. Kun kaikki muut järjestön kenttäagentit paljastuvat, lähetetään McCarthy kentälle ja hän pääsee vihdoin näyttämään taitonsa maailmalle.

Idea on siis käytännössä todella tuttu toisesta, hulvattomasta komediasta Get Smart / Salainen Agentti 86 (2008), jonka pääosassa oli Steve Carell. Vaikka näiden kahden komedian lähtötilanne, perusidea, on täysin sama, se ei suinkaan toimi elokuvia vastaan. Loppujen lopuksi kun ajattelee, ei näitä tälläisiä kevyitä, oikeasti hauskoja, aivot narikkaan-tyylisiä komedioita kasva missään puissa. Niitä on todella harvassa ja luojan kiitos siis Paul Feigistä, miehestä, joka on kerta toisensa jälkeen onnistuu naurattamaan ja viihdyttämään. Hän onkin nopeasti noussut yhdeksi lempiohjaajistani. Miksi ei? Komedia on niin vaikeaa ja hän onnistuu siinä jatkuvasti. Hän on upea nero!

Itse kyllä pidin enemmän Get Smartista ja Feigin edellisestä elokuvasta The Heatista, mutta se saattaa johtua myös siitä, että olen nähnyt näitä elokuvia enemmän kuin tätä Spy:ta, jonka olen nyt sitten nähnyt vasta kerran. Siitä huolimatta nauroin ääneen läpi koko tämän elokuvan.

En voi myöskään olla kuvittelematta, kuinka paremmin elokuva VIELÄ toimisi, jos McCarthyn roolissa olisi vaikka The Heatissa loistanut Sandra Bullock, jonka koominen ajoitus on vielä osuvampi kuin McCarthyn. Ei tule taaskaan kuitenkaan ymmärtää väärin, sillä rakastin McCarthya roolissaan ja hän nauratti minua kauttaaltaan.

Vertaukset James Bond-teemaan ovat oleelliset. Elokuva on tehty kuin suoraksi James Bond-parodiaksi. Mutta leffa toimii kuitenkin myös itsenäisenä komediana, eikä katsojan ole tarvinnut nähdä yhtäkään James Bond-elokuvaa ymmärtääkseen, miksi tämä leffa on hauska. Koska kyseessä on toimintakomedia, saa eniten tietenkin nauraa niissä toimintakohtauksissa, koska ne eivät sitten menekään "niin kuin elokuvissa". Myös monta muuta kuolemattoman hauskaa hetkeä elokuvasta löytyy. Tiedän, että toimintakomediat eivät ole kaikkien makuun, mutta suosittelen silti tätä leffaa. McCarthy on toimintaleffan pääosassa niin virkistävää, sillä yleensä pääosassa on joku mies, oli se sitten joku James Bond tai Johnny English.

En tiedä, mitä tässä enää sanoa. Tekisi mieli analysoida kaikkia elokuvan hauskoja hetkiä, mutta minulla ei yleensä ole ollut tapana spoilata elokuvaa liialti. Komedioissa on vielä se, että niistä ei halua tietää liikaa ennen kuin ne näkee. Tässä voisinkin varoittaa, että älkää missään nimessä katsoko tämän leffan traileria, ennen kuin näette itse elokuvan. Valitettavasti tämänkin leffan kohdalla, monet parhaista vitseistä on sinne traileriin spoilattu ja siksi ne eivät elokuvan kohdalla enää niin naurata, kun tietää, että ne ovat tulossa. Ylipäätänsäkin komedioiden kohdalla ei kannata trailereita juuri katsoa... tai arvosteluita lukea. Joten tämä riittää, menkää katsomaan se leffa! Oikeasti. Vaikka mieleni tekisi tässä vielä jäädä rupattelemaan kappale kaupalla, kuinka nerokas leffa on, niin annan sen puhua itse puolestaan. Hauska se on. On.

...=)

Tunnit (The Hours)

Mrs. Dalloway sanoi ostavansa kukkaset itse.

Nicole Kidmanin Oscarin arvoisesti tulkitseman Virginia Woolfin, Julianne Mooren näyttelemän Laura Brownin ja Meryl Streepin kuvaaman Clarissa Vaughnin tarinat saattavat vaikuttaa monimutkaisilta - liian syvällisiltä, niitä ymmärtääkseen. Stephen Daldryn hienovarainen ohjaus antaa katsojan melko pitkälti tulkita draaman tasoja itse. Nämä kolme hahmoa ovat kaikki eri aikakausilta; Virginia Woolf elää 1920-luvun Englannin maaseudulla, Laura Brown 1950-luvun Yhdysvaltain lähiössä ja Clarissa Vaughn 2000-luvun New Yorkissa. Kaikki kolme naista yrittävät opetella määrittämään elämäänsä ilman miehiä - elokuva on feministinen. Kaikki kolme tarinaa keskittyvät siihen, kuinka kolme naista elävät onnettomina, koska antavat itsensä tulla määritellyksi pelkästään elämänsä miehen kautta. Virginia Woolf, kuuluisa, muun muassa romaanin Rouva Dalloway, kirjailija on joutunut hylkäämään elämänsä Lontoossa ja muuttamaan maalle, miehensä Leonard Woolfin toiveesta, jotta hänen oma mielenterveytensä paranisi. Woolf tunnetusti kärsi pitkistä masennusjatkoista ja nykypsykologian määritelmin maanisdepressivisyydestä. Laura Brown on mennyt naimisiin miehensä Danin kanssa velvollisuudentunteesta, rakkauden sijaan ja pohtii, miten löytää oma elämänsä satuttamatta lapsiaan. Clarissa Vaughn rakastui nuorena Richard Brownin, joka kuitenkin valitsi elämänsä rakkaudeksi miehen, Louis Watersin, Clarissan sijaan. Richardin sairastuttua syöpään, Louis jätti tämän, jolloin Clarissa ryhtyi pitämään tästä huolta ja täytti omaa elämäänsä tai pikemminkin vältti sitä, Richardin huolehtimisen tekosyyn nojalla. Kaikki kolme tarinaa linkittyvät myös Woolfin kirjan Rouva Dalloway ympärille. Virginia itse kirjoittaa sitä. Laura lukee sitä. Ja Clarissa elää sitä. Elokuvan syvin filosofinen olemus ja teema löytyy Woolfin elämänasenteesta, jossa jokainen tunti on sinun elämäsi. Myös ne raskaat tunnit.

 "Elokuva elämästä ja kuolemasta, rankista hetkistä ja ilosta. Elokuva niin kaunis, niin surullinen. Täynnä dramatiikan, mitä hienoimpia elementtejä - aitoa syvällistä tulkintaa."

      Stephen Daldry ymmärtää juonen täysin hyvin. Hän käyttää nerokkaita keinoja ja hienovaraisia vivahteita, kuten kukkien symboliikkaa tuodakseen esiin elokuvan motiiveja. Kukat symboloivat perinteistä naisen asemaa; kaunis koriste. Myös harkitty kameratekniikka ja kuvaus- ja editointikieli puhuvat tarkasta hallinnasta elokuvaan. Elokuvan ehdottomasti upein kohtaus rautatieasemalla on kuvattu yksityiskohtaisella ja syvällisellä tyylillä, joka vaikuttaa katsojaan syvemmin kuin ehkä hän havaitseekaan. Myös loppupuolen kohtaus Clarissan asunnon olohuoneessa ja väliaikaisessa juhlatilassa on hallittu.
       Elokuva elämästä ja kuolemasta, rankista hetkistä ja ilosta. Elokuva niin kaunis, niin surullinen. Täynnä dramatiikan, mitä hienoimpia elementtejä - aitoa syvällistä tulkintaa. Siitä hieno esimerkki Nicole Kidmanin täydellisyyttä hipova roolisuoritus. Ei pelkästään, hän pysty vangitsemaan kirjailijan täydellistä ruumiintumaa, hän tuo rooliin syvää tulkintaa. Hän pystyy näyttelijäntyöllään vangitsemaan yksinäisyyden, masentuneisuuden, ahdistuneisuuden ja syvän palon tunteet uskottavimmin kuin kukaan koskaan häntä ennen tai hänen jälkeensä. Tämän lisäksi hänellä on roolisuorituksessaan jokin elementti - se tietty, mikä kruunaa vain parhaimmat roolisuoritukset ja mikä tekee niistä niin ajattomia; hän on elokuvatähti. Hän onnistuu varastamaan huomion jokaikisessä kohtauksessa ja tekee hahmosta omansa. Hän kuvaa täysin tämän naisen persoonan sekä pystyy sen lisäksi vielä tuomaan elokuvan merkitystä läpi omassa roolisuorituksessaan. Ehdottomasti yksi kaikkien aikojen maltillisimmista ja hallituimmista roolisuorituksista ja samalla eloisimmista. Vaikka hahmo on masentunut ja kamppailee syvien eksistentialistisien ongelmien parissa, saa Kidman näytettyä hahmosta vielä toisenkin puolen, mikä tekee hahmosta moniulotteisen ja siten uskottavan. Kidman tekee uransa parhaan roolisuorituksen, mikä ei ole helppo saavutus uralla, joka on täynnä kiitettävää työtä. Hän onnistuu pitämään hahmon realistisena, aitona ja samalla toteuttamaan siinä elokuvallista draamaa ja intohimoista puhdasta tunnetta jäljentävää paloa, mihin vain mestarillisimmat näyttelijät pystyvät.
      Tunnit on draamaelokuva puhtaimmillaan. Vaikka se ottaa kantaa todella huomattavastikin - onnistuu se tekemään syvällisen tulkinnan elämästä itsesään ja antamaan katsojalle mahdollisuuden aitoon elokuvalliseen elämykseen.