Arvostelu: Mudbound

Kertoo kahden perheen tarinan noin 1940-luvun paikkeilla Amerikan syvässä etelässä. Valkoihoinen perhe (Jason Clarke, Carey Mulligan, Garrett Hedlund) marssivat paikalle ja käyttäytyvät omistajan elkein tummaihoisen perheen (Mary J. Blige, Jason Mitchell) mailla. Toinen maailmansota vie molempien perheen pojat Eurooppaan ja sieltä palattuaan mitkään asiat eivät ole ennallaan kummankaan perheen välillä.

Mudbound sai neljä Oscar-ehdokkuutta; naissivuosa ja laulu (Blige), kässäri ja kuvaus. Ja siinä olikin neljä ainoaa syytä, miksi katsoin tämän elokuvan. Jo pelkkä nimi on tarpeeksi aiheuttaakseen minussa välittömän negaation. Inhoan sellaisia kitumisessa rypeviä elokuvia, että koko maailma on pelkkää mutaa ja kuraa. Ja tässä suhteessa Mudbound täyttää odotukset.

En pitänyt elokuvaa kovinkaan hyvin tehtynä. En haluaisi moittia kuvausta, sillä Rachel Morrison on ensimmäinen ehdokkuuden saanut nainen, mutta melko sääli, että tämä kunnia tuli näin huolimattomasta työstä, kun vuosien varrella olisi ollut monta, paljon parempaakin ehdokasta. Eniten kuitenkin harmittaa Oscar-ehdokkuus käsikirjoituksesta. Tänä vuonna kilpailu ei ollut kovaa siinä kategoriassa, joten sen varjolla ihan ansaittu ehdokkuus - eikä Oscareiden kässäriosasto nyt muutenkaan mikään kunniagalleria ole (puhun sinusta Boyhood).

Mutta tässä kässäri on suoraan sanottuna huono. Itse olen aina pitänyt kertojaratkaisua laiskuutena. Kätevästi torjuu tarpeen oikeasti kirjoittaa jotain - kuten dialogia. Tässä elokuvassa ei ole pelkkää kertojaa, vaan jopa useampi. Siinä vaiheessa kun kertojat kuorona rupeavat toistensa päälle pälättämään, niin homma meni jopa vähän tragikomedian puolelle. Elokuva etsii pointtiaan pidemmän aikaa ja vasta viimeiset kymmenen minuuttia hutiloidaan sitomaan kaikkia avoimia langanpätkiä. En ymmärtänyt elokuvan rakennetta yhtään. Tässä, jos jossain, on tarina, jota ei todellakaan tarvitse aloittaa lopusta ja käydä takaumien kautta läpi. Se elokuvan aloituskohtaus oli täysin turha johdanto elokuvaan.

Roolisuoritukset eivät todellakaan olleet mitään Oscareiden arvoisia. Mary J. Bligen ehdokkuutta ihmettelen suuresti. Eihänhän näyttänyt tunteen tunnetta elokuvassa, vaikka hänen hahmolleen annettiin siihen mahdollisuuksia mahdollisuuksien perään, kun tämä äiti suri, murehti ja huolehti pojastaan. Carey Mulligan tekee todellisen rimanalituksen. Ei pelkästään tyydy kliseiseen vaimorooliin, vaan tekee siitä nalkuttavan ämmän myöskin. Jason Clarken en tajunnut olevan aivan yhtä mitäänsanomaton, kuin tässä vaikuttaa olevan. Garrett Hedlund on kuin kesäteatterin lavalta revitty vetämään tyypillistä juopporoolia.

Lisäksi koko elokuva on samanlaista kierrätettyä huttua. On keskenmenoa ja on sodasta kotiinpalaavaa alkoholistia ja on polvilumpion ulos jalastaan singauttavaa kärsivää isäukkoa, joka silti ryntää pellolle kyntämään ja on salasuhteita ja on äpäräksi jääviä poikia ja on sitä sun tätä ja tota. Ja siinä vaiheessa kun viidessadas yliteatraalinen draamaklisee lennähtää katsojan naamaan, niin on reaktio vähintäänkin puistatus.  Ei draamaa kuulu veistää niin ilmiselvistä palasista. Todella alhaista elokuvantekemistä.

Elokuvassa on yksi todella häiriintynyt kohtaus Klu Klux Klaanista, mutta siinä vaiheessa se tuntuu päälleliimatulta. Kuin joltain, mikä heitetään mukaan jo valmiiksi paksuun puuroon, ihan vain siksi, että katsojassa heräisi joku tunnereaktio ja täten nyhdetään se pakollinen "no, olihan se ihan hyvä" tämän yhden kohtauksen takia. Halpaa käyttää niin vavisuttavaa aihetta niin kertakäyttöisesti.

 ...=)

Chelsea Does (Chelsea Does)

Netflixin uutuusdokumenttia tähdittää koomikko ja talk show-juontaja Chelsea Handler. Hän juonsi monta vuotta Chelsea Lately- nimistä keskusteluohjelmaa ja on tunnettu nimi Los Angelesin seurapiireissä. Hänen hyviä ystäviään on muun muassa Jennifer Aniston, Jason Biggs ja Gwyneth Paltrow. Hän on tunnettu räävikkäästä huumorintajustaan, valtavasta alkoholinkulutuksestaan ja vaikkapa hänen entisestä poikaystävästään, 50 Centistä.

Tässä neljäosaisessa dokumentissa hän keskittyy avioliittoon, teknologiaan, rasismiin ja huumeisiin. Jokaiselle aihe-alueelle on niin ikään oma jaksonsa. Vaikka jaksot ovat suhteellisen pitkiä (noin puolitoista tuntia) kuluu aika tätä voimakasta, rohkeaa naista katsellessa todella nopeasti. Kun hän haastattelee ihmisiä, joilla on eri mielipiteet kuin hänellä, ei hän pelkää ilmaista omaa suhtautumistaan asiaan, mikä on mielestäni virkistävää. Liian usein pelätään tuoda omat mielipiteet mukaan keskusteluun tai pelätään haastaa toinen ihminen mielipiteistään. Erityisesti toimittajat, joiden täytyy sitoutua olemaan puolueettomia, ovat usein siksi vähän tylsiä ja omasta mielestäni esimerkiksi uutisten katsojaluvut ehdottomasti nousisivat, jos toimittajille annettaisiin lupa vähän maustaa juttujaan ja poistaa turha objektiivisuuteen pyrkiminen. Ei siihen joka tapauksessa päästä.

Chelsea Handler ei ole toimittaja. Ei todellakaan. Hän on koomikko sieluun ja vereen. Siinä myös makaa dokumentin vahvuus. Olen aiemminkin tykästynyt muun maussa Joan Riversin dokumenttiin, sillä koen, että koomikoilla on niin paljon opetettavaa meille muille kuolevaisille, miten maailmaa oikeasti kuuluisi tarkkailla ja miten asioita ei todellakaan saisi ottaa niin hemskatin todesta. Handlerin dokkari on kuitenkin perinpohjaisesti erilainen kuin Riversin. Siinä missä Riversin dokkari keskittyi nimenomaan tämän koomisen legendan elämään ja henkilökohtaisiin haasteisiin menestyksen kanssa, Handlerin dokumentti keskittyy näihin neljään aihealueseen.

Nyt, on hyvä huomata, että kyseessä ei tod ole mikään tiededokumentti, eli jakson loputtua emme juuri ole saaneet selville mitään sen syvällisempää aiheesta kuin jaksoa aloittaessamme. Mutta se ei haittaa menoa yhtään. Handlerilla on kuitenkin mielenkiintoinen näkökulma, josta hän lähestyy esimerkiksi teknologia-teemaa ja tämä tekee näistä aiheista mielenkiintoisen. Eikä siinä vielä mitään, mutta dokumentti on loistavan voimaannuttava. Kun näemme miten mitä erikoisin, ehdottomin, suorasanaisin, hauskin ihminen suhtautuu näihin asioihin, ehkä osaamme itsekin tulevaisuudessa nähdä esimerkiksi teknologian kehityksen eri silmin, kuin miten olemme tottuneet sitä tarkastelemaan. Opimme myös suhtautumaan omaan elämäämme tietyn tulisuuden ja (juuri oikeanlaisen määrän) välinpitämättömyyden kera.

Onhan se tietenkin lohduttavaa nähdä tälläinen esimerkki loistavasta ihmisestä, joka rakastaa elämäänsä ja itseään, siltikin vaikka ei ole seurannut perinteisempiä polkuja elämässä. Hän ei ole kuten jokainen muu lukion luokkakokoukseen palaava perheenäiti - sairaanhoitaja - naimisissa 15-vuotta. Ja välillä on ihana nähdä mediassa henkilöitä, jotka vähät välittää poliittisesta korreuktiudesta tai siitä, mitä ihmiset hänestä ajattelevat.

#elokuvahaaste2016

...=)