Jessica Chastain on Maya, lukiosta CIA:n värvätty analysoija, hän on määrätietoinen, viisas ja tarkka, hänen tehtävänään on saada kiinni Osama Bin Laden.
Vuodesta 2003 vuoteen 2011 asti Maya käyttää elämänsä Bin Ladenin metsästämiseen. Aluksi hän on arka Yhdysvaltain kidutuskeinoja kaihtava nuori nainen ja elokuvan lopussa vaikutusvaltainen, raivon ajama, epätoivon partaalla oleva nainen, jolla ei ole muuta elämää. Muuten tarina onkin tuttu; al-Qaeda järjesti Yhdysvaltojen ehkä karmeimman katarstrofin World Trade Centerin iskut, kun vuonna 2001 syyskuun 11. päivänä kaksi matkustajalentokonetta syöksyi molempia kaksoitornejä päin - ne romahtaen maan tasalle. Taustalla oli pyhä sota, Jihad, ja al-Qaedan johtajasta Osama Bin-Ladenista tuli maailman etsityin mies. Vuonna 2011, CIA oli paikantanut melko varmasti Bin-Ladenin olinpaikan ja hänet murhattiin. Vähemmän tunnettu on tarina tarinan taustalla. Ihmisistä, jotka tämän kaiken toteutti, elokuvan taiteellisessa vapaudessa henkilö: Chastainin upeasti tulkitsema Maya. Siinä elokuvan etu toimiikin, se pystyy yhdistämään nämä kaksi tarinaa niin sujuvasti, Mayan oman henkilökohtaisen kamppailun rinnastettuna Yhdysvaltain kamppailun terrorismia vastaan. Molemmat osapuolet toimii, toinen kiitos upean ohjauksen Oscar-palkitulta Katherine Bigelowlta ja toinen kiitos Jessica Chastainin. Hän kuvaa upeasti Mayan motivaation, psyyken ja mielenkiintoisesti yksi elokuvan keskeisimpiä osia on juuri Mayan määrätietoinen päämäärän tavoittelu ja sen pohtiminen, mihin se Mayan vie. Voin paljastaa, että elokuvan viimeiset sekunnit sitovat kaiken yhteen, kiitos Chastainin, kiitos käsikirjoittaja Mark Boalin ja ohjaaja Katherine Bigelown, Mayan silmistä vierähtävä kyynel on täydellinen piste iin päälle, se kuvaa niitä kahtatoistavuotta, jota Maya käytti elämästään pelkästään yhtä tarkoitusta varten. Chastain on yhtä aikaa hallittu ja samalla niin henkevä, syvällinen - täydellinen. Mayalla ei ole enää päämäärää ja siksi hän ei pysty vastaamaan lentokoneen kapteenille mihin viedä hänet, nyt kun hänen päämääränsä on saavutettu.
Käsikirjoittaja Mark Boal on taivaallinen. Harvoin olen ollut etuoikeutettu todistamaan yhtä täydellistä tarinankerrontaa. Hän täydentää juonen mielenkiintoisilla elementeillä - kuten Mayan loppujen lopuksi yksinäiseksi kamppailuksi käyvä polku päämääränsä, mitä ei välttämättä Bin-Ladenin nappaamista ajattelemisesta aluksi edes ymmärrä, "tietenkin USA:lla on tuhansia miehiä tavoittelemassa kostoa 9/11-iskuista", niinhän sitä luulisi, totuus luultavasti ei ole tämä. Hän on myös tarpeeksi älykäs kokoamaan elokuvasta filosofisesti tarkan - eli ei tuomitse suoranaisesti yhtäkään osapuolta, vaan pohtii mikä on oikein ja mikä väärin - mitä on oikeutettua USA:lta toimia? Mutta siitä päästäänkin elokuvan ehkä yhdestä muutamasta virheestä, siihen, että se tuntuu oikeuttavan Yhdysvaltain vankien kidustus-kuulustelu-menetelmät. Kun ne poistuvat käytöstä, katsojan oletetaan olevan tuohtunut, nyt Mayan ja muiden agenttien työ vaikeutuu, vaikkakin ihmisoikeudet ovat pelastettu. Siitä huolimatta ohjaaja Katherine Bigelow tekee huolellista työtä. Elokuva on yksityiskohtaisen tarkka, sen puutteesta sitä ei voi syyttää. Esimerkiksi jostain taiotut televisiolähetykset vuosilta 2002 tai moitteettomasti toteutettu lavastus Osama Bin-Ladenin asunnosta. Mitä se onkaan, se on täydellistä. Elokuva ei ole tylsä, se ei ole tyypillinen sotaelokuva, vaan pikemminkin dokumetaarinen taltiointi ja siksi elokuva varmasti jakaa mielipiteet. Toiset haluavat tyypillisen pimeässä tapahtuvat sotaelokuvan, jossa on paljon räiskintää ja toiset varmasti rakastuvat aidon oloiseen juonen kulkuun ja psykologiseen tulkintaa tiestä elokuvan loppua kohti. Itse kuulun ehdottomasti jälkimmäiseen kastiin. Sen sijaan, että Bin-Ladenin tappo olisi sivutettu vain veripatruunoiden räiske-kohtauksella, Bigelow upeasti lisäsi siihen Bin-Ladenin läheisten trauman, kärsimyksen.
Kun uutinen Bin-Ladenin taposta tuli uutisista, muistan sen tunteen. Kuin vuosikymmen olisi paketoitu, kuin se olisi ohi. Sittemmin olen pohtinut Yhdysvaltain metodeja terrorismin vastaisessa sodassa, kidutuskeinot ohi sysäten, sehän on täysin vastuutonta tunkeutua vieraaseen maahan, tappaamaan mies omassa kodissaan, ilman oikeudenkäyntiä - ilman mitään - vaikkakin kyseessä on Osama Bin Laden. Siksi olenkin niin kiitollinen Bigelow:lle ja Boalille, he ovat tarpeeksi rohkeita lisäämään tämän kyseenalaisettavuuden kliimaksikohtaukseen Bin-Ladenin taposta, he sisällyttävät siihen Bin-Ladenin puolen, ei vain patrioottisesti Yhdysvaltain. Mikä tämän ratkaisevan piirteen lisäksi erottaa Zero Dark Thirtyn muista huonommista sotaelokuvista, on yksityiskohtainen hahmojen tutkiminen.
"Vain muutama näyttelijä koko elokuvan historiassa on pystynyt tähän."
Jessica Chastain on täydellinen. Haluan korostaa tätä täydellisyyttä niin voimakkaasti kuin pystyn, sillä hänen henkeäsalpaava hahmonsa on moitteettomasti näytelty. Hän luo virheettömän hahmokaaren, antaa hahmonsa hengittää, sen kasvaa, tehden siitä kuitenkin aidon, oikean ja realistisen persoonan, ei vain hahmon, vaan persoonan. Samalla aikaa hän tuo katsojan todella lähelle, hän vie tunteensa vereslihalle ja silti pysyy yhteinäisenä hahmolle, ei missään vaiheessa antaudu ylinäyttelemiselle ja silti tuo dramaattista henkevyyttä, elokuvan vähemän toiminallisiin kohtauksiin, tehden koko elokuvasta sykähdyttävän mielenkiintoisen matkan. Hänen nyanssit, joita harvoin näkee näin sulavina, näin hienostettuina, ovat jostain toisesta maailmasta. Hän on sisällä hahmossaan. Elokuvan lopussa, jolloin hänen hahmonsa on saavuttanut päämääränsä, hänen aistillisuutensa on herkkää ja koskettavaa. Chastain on kuitenkin niin älykäs näyttelijä, että syvällisten kohtauksien lisäksi hän saa niitä tasapainottamaan kevyemmät kohtaukset, joissa hän kuvaa meille hahmonsa persoonallisuutta ja tapoja, yksilöllisyyttä. Mikä tekee Chastainista hyvän näyttelijän, on, että hän uskaltaa tuoda hahmoonsa itseään. Hän uskaltaa heittää itsensä hahmonsa hyväksi ja se tekee siitä niin läsnäolevan, niin... täydellisen. Toisin kuin monet muut näyttelijät, Chastain ei ole niin heikko, että antaisi painottaa hahmonsa vain tunnepitoisiin kohtauksiin, vaan luo niihin tiettyä harkittua voimaa, mikä kertoo hänen hahmon tarkoituksista, mutta antaa myös tilaa hahmon kehityksen yhtenäistymiselle. Vain muutama näyttelijä koko elokuvan historiassa on pystynyt tähän.
Jason Clarke on ainakin melkein niin hyvä kuin Chastain ja se on jo paljon sanottu. Hän tekee hahmostaan syvällisen ja samaan aikaan pelottavan aidon ja täsmällisen. Harmi vain, että elokuvaan on roolitettu Chris Pratt, joka pilaa muuten niin täydellisen roolikaartin. Prattin kyvyttömyys näytellä on jotain aivan järkyttävää, hän ei tunne yksinkertaisimpia asioita käyttäymisen muutoksesta tilanteesta riippuen, aina syvällisemmän hahmon luomiseen. Kuitenkin Chastain ja muut kaartista kaikki tekevät hahmoistaan kehittyviä, kasvavia, realistisia ja täsmällisiä, mikä on oleellista hyvin toimivaan trilleriin, kiitos tästä taas Bigelow:lle. Eritysesti hetki, jolloin sotilaat lähtevät toteuttamaan Bin-Ladenin murhaamisoperaatiota ja Chastainin Maya katsoo Yhdysvaltain liehuvaa lippua on kuin jälkiruoka seitsemän aiemman lajin illalliselle, se kertoo niin paljon, tämä vähäeleinen elementti. Trillerinä elokuva toimii varsin hyvin, muutaman kerran liiankin hyvin, niin, että sydän oikein pomppaa kurkkuun, mikä on tietenkin siis varsin hyvin, ellei täydellistä. Erityisesti mikä puhuu Bigelown upean ohjaustaidon puolesta on hänen lumoava tyyli käyttää hyväkseen ääntä. Kerta kaikkiaan täydellinen ääniraita, Bigelown tapa leikitellä sitä ja hiljaisuutta on käsinkosketeltavan inspiroivaa ja hypnotisoitavaa. Tästä selvin esimerkki on kun Maya avaa Bin-Ladenin ruumispussin, hetki on dramaattisesti tasapainoisin, puhtain kohtaus, jota olen ikinä nähnyt.
Kuten sanottu, en halua missään nimessä alikorostaa elokuva upeutta, sillä rakastin sitä. Vaikka minulla ei ole minkään näköistä suhdetta, mielenkiintoa Yhdysvaltain ulkopolitiikaa tai Lähi-Itää kohtaan, silti, vaikka elokuvan aihe on juuri se, rakastin sitä. Sillä elokuva on niin paljon. Parhaimmat elokuvat toimivat juuri täten, aihe ei ole hahmot, vaan juonellinen ratkaisu on jokin muu, mikä pitää katsojan mielenkiinnon yllä, ja siinä samassa katsoja voi rikastaa itseään kaivautumalla syvemmin tarkasti toteutettuihin henkilöihin, poistuaksemme hetkeksi omista henkilöllisyyksistämme - eikös se ole elokuvan perimmäinen tarkoitus. Voisi siis jopa sanoa, että Zero Dark Thirty on elokuva, joka saavuttaa elokuvallisuuden perimmäisen tarkoituksen ja eikö tämä silloin jo yksittäin puhu puolestaan. Se tai se fakta, että kyseessä on trilleri ja minuun ainakin trillerit monesti iskevät. En tiedä mikä siinä on, ehkä vasta kun kyse on trillerista pystymme pääsemään elokuvaan sisälle ja helpommin arvioimaan mistä siinä pidämme tai emme pidä. Elokuvan puolesta puhuu myös se, että joudun kuuntelemaan Mozartia sitä arvioidessani, mikä tarkoittaa sitä, että joudun todella keskittymään tähän, mitä kirjoitan. Joudun keskittymään kirjoittamaan, jotta saan korostettua kaikki elokuvan piirteet, joiden vuoksi elokuva minun mielestäni toimii ja ovat hyviä. Haluan välittää elokuvasta sen ansaitseman kuvan. Näin on tapahtunut vain harvoja kertoja elokuvia arvioidessani. Elokuvan nimi, joka on jo itsessään tyylikäs, viittaa militaarisanastoon - tarkoittaen puolta tuntia keskiyöstä, mutta nimi viittaa elokuvassa myös Bigelown sanoin pimeyteen, joka verhosi vuosikymmenen kestänyttä operaatiota ja tämä elokuvan ydin onkin ja sen päälle rakentuu kaikki kerrokset, Chastainin näyttelijäntyö, Bigelown ohjaus ja lavastus sekä ääniraita ja leikkaus. Tämä pimeys myös korostuu Boalin nerokkaassa käsikirjoituksessa, me emme tiedä mitään Mayasta ennen CIA:ta tai sen jälkeen, upea tyylillinen ja psykologisesti mielenkiintoa lisäävä ratkaisi. Elokuva on ottanut tiettyjä mielikuvituksellisia vapauksia, sillä kukaanhan ei vieläkään tiedä kuka tai ketkä oikea Maya on tai kuinka heidän työnsä operaation aikana sujui, mutta nämä mielikuvitukselliset vapaudet ovat, mitkä tekevät tästä mestariteoksesta vain dokumentin pastissin ja se on hyvä. Tämä elokuva on välitän klassikko - mestariteos, jossa jokainen ylimääräinenkin siveltimenveto on osa kokonaisuutta, mikä tekee siitä mestariteoksen.
Konservatiivinen elokuva, kaikin puolin. Suurimman vaikutuksen tekee ääniosasto; säveltäjä Justin Hurwitz, äänisuunnittelijat Ai-Ling Lee, Mildred Iatrou Morgan sekä äänimiksaajat Jon Taylor ja Frank Montaño. Ja se ei ole kehu elokuvan muita tekijöitä kohtaan, että ääniosasto varastaa shown. Minulla olisi paljonkin sanottavaa elokuvasta, mutta en halua omistaa sille enempää aikaa. Ehkä palaan joskus mietteisiini siitä, millaista on katsoa näin vanhanaikaista elokuvaa, ehkä en.
Kertoo kahden perheen tarinan noin 1940-luvun paikkeilla Amerikan syvässä etelässä. Valkoihoinen perhe (Jason Clarke, Carey Mulligan, Garrett Hedlund) marssivat paikalle ja käyttäytyvät omistajan elkein tummaihoisen perheen (Mary J. Blige, Jason Mitchell) mailla. Toinen maailmansota vie molempien perheen pojat Eurooppaan ja sieltä palattuaan mitkään asiat eivät ole ennallaan kummankaan perheen välillä.
Mutta tässä kässäri on suoraan sanottuna huono. Itse olen aina pitänyt kertojaratkaisua laiskuutena. Kätevästi torjuu tarpeen oikeasti kirjoittaa jotain - kuten dialogia. Tässä elokuvassa ei ole pelkkää kertojaa, vaan jopa useampi. Siinä vaiheessa kun kertojat kuorona rupeavat toistensa päälle pälättämään, niin homma meni jopa vähän tragikomedian puolelle. Elokuva etsii pointtiaan pidemmän aikaa ja vasta viimeiset kymmenen minuuttia hutiloidaan sitomaan kaikkia avoimia langanpätkiä. En ymmärtänyt elokuvan rakennetta yhtään. Tässä, jos jossain, on tarina, jota ei todellakaan tarvitse aloittaa lopusta ja käydä takaumien kautta läpi. Se elokuvan aloituskohtaus oli täysin turha johdanto elokuvaan.
