Arvostelu: She Said

 Journalismilla ja elokuvilla on pitkät suhteet. Jo 40-luvun noir-pätkissä luotiin pohjaa kollektiiviselle kuvanmuodostukselle journalismin arjesta (ehkä tunnetuimmin vuoden 1940 His Girl Friday). Viimeistään All the President’s Men 70-luvulla betonoi journalismielokuvan modernin mallin, jota nykyäänkin elokuvissa noudatetaan. 2010-luvun poliittiset epävarmuudet nostivat elokuvat journalismista taas uuteen kunniaan, kun kriisistä toiseen ryytyneet ihmiset kaipasivat selkeyttä kovin hektiseksi ja latautuneeksi muuttuneeseen aikaansa. Ja journalismi, tiedonvälittäjät ovat aina näytelleet oikeassakin elämässä sitä hahmoa, jonka tehtävänä on keskustelun herättämisen lisäksi myös tuudittaa ihmisiä, tehdä selkoa epäjärjestykseen ajautuneeseen maailmaan.

Nyt journalismielokuva on tehty vuoden 2017 #MeToo-kampanjasta ja sen käynnistäneestä pahamaineisesta elokuvatuottaja Harvey Weinsteinista. MeToo:ta on käsitelty journalismielokuvissa jo kuitenkin aiemminkin, eritoten tulee mieleen vuoden 2021 upea Bombshell, joka kertoi Roger Ailesin tapauksesta, joka vielä edelsi Weinsteinin julkisuutta osakseen saanutta kohua. She Said tuntuukin kuin alkavan suoraan siitä, mihin Bombshell jäi. Nopeasti näemme uutiskuvissa Roger Ailesin alasromahtamisen, jonka jälkeen legendaarisessa New York Timesin toimituksessa (Patricia Clarkson, Andre Braugher) käynnistetään omat toimitustyöt muista julkisuudenhahmoista – onko seksuaalisen häirinnän ilmeneminen universaalia? Nopeasti tutka kiinnittää huomiota Weinsteiniin ja sitä lähtee tutkimaan journalistikaksikko Megan Twohey (Carey Mulligan) ja Jodi Cantor (Zoe Kazan). 

Elokuva perustuu Cantorin ja Twoheyn samannimiseen kirjaan, jonka he ovat paljastusartikkelinsa pohjalta ja taustatöistään koonneet. Tämähän oli se artikkeli, Ronan ”Woody Allenin poika” Farrowin puolestaan The New Yorkerille kirjoittaman artikkelin lisäksi, joka #MeToo-liikkeen ikään kuin koko maailman tietoisuuteen räjäytti. Näyttelijät Gwyneth Paltrow ja Ashley Judd tekevät elokuvassa cameo-roolisuoritukset, näytellen itseään. He olivat avainasemassa Weinsteinin hirmutekojen paljastamisessa.

Ehkä ensimmäinen ajatus tästä elokuvasta on se, että se on tehty liian nopeasti. Vuodesta 2017 ei ole hirveästi aikaa. Tekisi mieli sanoa, että historia on vielä tulvillaan kertomisen arvoisia tarinoita, että ei tarvitsisi ihan lähimenneisyyttä sentään alkaa jo tonkimaan, mutta taiteentekijällä on tietysti vapaus pureskella ajankohtaisiakin aiheita. Ongelmaksi tässä tapauksessa vain muodostuu, että kun kyseessä on #MeToo-liikkeen ytimestä (siis nimenomaan Harvey Weinsteinista) kertova elokuva (ei esimerkiksi Roger Ailesista, josta Bombshell -tekijät sentään tajusivat aloittaa), ei tässä oikein kerrota mitään uutta katsojalle. Ailes ehkä vielä olikin jäänyt joiltain varjoon ja se rooli, jota hän tässä näytelmässä näytteli, mutta jos Weinsteinin tapaus on joltain jäänyt seuraamatta, on kyllä totisesti elänyt kiven alla. Se tuntuu vähän samalta kuin joku nyt julkaisisi elokuvan energiakriisistä. Tai Ukrainan sodasta. Tai jopa edes pandemiasta, joka sekin on juuri ja juuri ehditty painaa historian kirjoihin. 

Ensinnäkin, emme vielä tiedä tai näe koko kuvaa näiden ilmiöiden ympärillä. Elokuva siis pakostakin jää ontoksi. Toiseksi se tuntuu kuorolle saarnaamiselta. Niin vaikuttavaa kuin Cantorin ja Twoheyn työ on ollutkin, tomu ei ole minusta laskeutunut. Emme vielä ymmärrä sen todellista merkitystä. Käykö tässä siis kuin liian nopeasti annetuille aplodeille – ne kuivuvat kasaan ennen kuin ehtivät alkaakaan?

Kolmanneksi ajattelisin, että se on myös vähän laiskaa tehdä elokuva juuri sellaisesta aiheesta, joka juuri nyt puhuttelee. Silloin elokuva ei ikään kuin kerro mistään mitään, mutta tulee asettaneeksi itse itsensä osaksi ilmiötä. Kuin huutaen, että mekin olemme täällä ja haluamme osallistua keskusteluun, vaikka emme tuo siihen mitään lisää. Se tuntuu egomaaniselta. 

She Said ei myöskään ole hirveän hyvin tehty elokuva. Sen rytmitys on pielessä - asia, jota sen sijaan ihailin Bombshellissa. Jälkimmäisessä elokuvan rytmi on hyvin tiheää ja journalismielokuvaan se sopii. She Said tuntuu liikkuvan tahdin jäljessä, mutta kuitenkin niin nopeasti, ettei aikaa syventymiselle tai tunnelman tihentämiselle jää. 

Hahmoihin ei syvennytä, aiheesta ei käydä keskustelua eri näkökulmista, elokuva asennoi itsensä selvästi tietylle kannalle ja käyttää lopun elokuvaa sen julistamiseen. En tietenkään sano, että tästä aiheesta löytyisi muita oikeutettuja näkökantoja, mutta elokuvissa mielenkiintoisinta onkin myös antagonistin monitahoisuus. Varjoissa lymyilevät möröt kuuluvat lastenelokuviin. 

Sen sijaan elokuva haaskaa valtavasti aikaa ikään kuin mehustellessaan Weinsteinin uhrien kokemilla hirveyksillä. Mutta yllättäen niihinkään ei päästä käsiksi. Niitä ei näytetä, vaikka niiden jälkivaikutuksia kyllä päivitellään. Mikä minusta rikkoo tarinankerronnan pyhintä sääntöä ("show, don't tell"). 

Elokuvan pääkaksikolle kehitellään aika kokoonkyhätyt taustatarinat lapsiperhearjen kuormittavuudesta ja jälleen kerran naisen rooliksi - jopa sellaisessa, jossa he ovat elokuvan päähenkilöt, ja jossa koko elokuvan keskeinen teema on patriarkaatin murtaminen - typistyy uran ja perheen välillä jojoiluun ja siitä tuskailuun. 

Ainoa pelastava voima elokuvassa tuntuu olevan Carey Mulligan, roolisuorituksensa kanssa. Hän näyttelee hahmonsa määrätietoisesti, muttei koppavasti - päättäväisesti, muttei kyynisesti - kovapäisesti, muttei tylysti. Tasapainottelee hienosti siis haastavan hahmon kanssa.

Mutta valitettavasti elokuva ei anna hänelle ansaitsemiaan puitteita. Elokuva hajoaa kasaan, nyt siihen valtavaksi kasvaneeseen journalismielokuvien ryteikköön, joka ei vie tyylilajiaan eteenpäin vaan hajoaa sen kliseiksi ja maneereiksi muodostuneihin kaavoihin. 

Arvostelu: Mudbound

Kertoo kahden perheen tarinan noin 1940-luvun paikkeilla Amerikan syvässä etelässä. Valkoihoinen perhe (Jason Clarke, Carey Mulligan, Garrett Hedlund) marssivat paikalle ja käyttäytyvät omistajan elkein tummaihoisen perheen (Mary J. Blige, Jason Mitchell) mailla. Toinen maailmansota vie molempien perheen pojat Eurooppaan ja sieltä palattuaan mitkään asiat eivät ole ennallaan kummankaan perheen välillä.

Mudbound sai neljä Oscar-ehdokkuutta; naissivuosa ja laulu (Blige), kässäri ja kuvaus. Ja siinä olikin neljä ainoaa syytä, miksi katsoin tämän elokuvan. Jo pelkkä nimi on tarpeeksi aiheuttaakseen minussa välittömän negaation. Inhoan sellaisia kitumisessa rypeviä elokuvia, että koko maailma on pelkkää mutaa ja kuraa. Ja tässä suhteessa Mudbound täyttää odotukset.

En pitänyt elokuvaa kovinkaan hyvin tehtynä. En haluaisi moittia kuvausta, sillä Rachel Morrison on ensimmäinen ehdokkuuden saanut nainen, mutta melko sääli, että tämä kunnia tuli näin huolimattomasta työstä, kun vuosien varrella olisi ollut monta, paljon parempaakin ehdokasta. Eniten kuitenkin harmittaa Oscar-ehdokkuus käsikirjoituksesta. Tänä vuonna kilpailu ei ollut kovaa siinä kategoriassa, joten sen varjolla ihan ansaittu ehdokkuus - eikä Oscareiden kässäriosasto nyt muutenkaan mikään kunniagalleria ole (puhun sinusta Boyhood).

Mutta tässä kässäri on suoraan sanottuna huono. Itse olen aina pitänyt kertojaratkaisua laiskuutena. Kätevästi torjuu tarpeen oikeasti kirjoittaa jotain - kuten dialogia. Tässä elokuvassa ei ole pelkkää kertojaa, vaan jopa useampi. Siinä vaiheessa kun kertojat kuorona rupeavat toistensa päälle pälättämään, niin homma meni jopa vähän tragikomedian puolelle. Elokuva etsii pointtiaan pidemmän aikaa ja vasta viimeiset kymmenen minuuttia hutiloidaan sitomaan kaikkia avoimia langanpätkiä. En ymmärtänyt elokuvan rakennetta yhtään. Tässä, jos jossain, on tarina, jota ei todellakaan tarvitse aloittaa lopusta ja käydä takaumien kautta läpi. Se elokuvan aloituskohtaus oli täysin turha johdanto elokuvaan.

Roolisuoritukset eivät todellakaan olleet mitään Oscareiden arvoisia. Mary J. Bligen ehdokkuutta ihmettelen suuresti. Eihänhän näyttänyt tunteen tunnetta elokuvassa, vaikka hänen hahmolleen annettiin siihen mahdollisuuksia mahdollisuuksien perään, kun tämä äiti suri, murehti ja huolehti pojastaan. Carey Mulligan tekee todellisen rimanalituksen. Ei pelkästään tyydy kliseiseen vaimorooliin, vaan tekee siitä nalkuttavan ämmän myöskin. Jason Clarken en tajunnut olevan aivan yhtä mitäänsanomaton, kuin tässä vaikuttaa olevan. Garrett Hedlund on kuin kesäteatterin lavalta revitty vetämään tyypillistä juopporoolia.

Lisäksi koko elokuva on samanlaista kierrätettyä huttua. On keskenmenoa ja on sodasta kotiinpalaavaa alkoholistia ja on polvilumpion ulos jalastaan singauttavaa kärsivää isäukkoa, joka silti ryntää pellolle kyntämään ja on salasuhteita ja on äpäräksi jääviä poikia ja on sitä sun tätä ja tota. Ja siinä vaiheessa kun viidessadas yliteatraalinen draamaklisee lennähtää katsojan naamaan, niin on reaktio vähintäänkin puistatus.  Ei draamaa kuulu veistää niin ilmiselvistä palasista. Todella alhaista elokuvantekemistä.

Elokuvassa on yksi todella häiriintynyt kohtaus Klu Klux Klaanista, mutta siinä vaiheessa se tuntuu päälleliimatulta. Kuin joltain, mikä heitetään mukaan jo valmiiksi paksuun puuroon, ihan vain siksi, että katsojassa heräisi joku tunnereaktio ja täten nyhdetään se pakollinen "no, olihan se ihan hyvä" tämän yhden kohtauksen takia. Halpaa käyttää niin vavisuttavaa aihetta niin kertakäyttöisesti.

 ...=)

Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride & Prejudice)

Keira Knightley sai Oscar-ehdokkuuden vuonna 2005 osastaan tässä Jane Austen-filmatisoinnissa, esittäen Elizabeth Bennettiä, 1800-luvun Englannin seurapiirineitoa, jonka omalaatuiset sisaret (Rosamund Pike, Jena Malone, Carey Mulligan etc.) kaikki etsivät itselleen puolisoa temperamenttisen äitinsä (Brenda Blethyn) huohottaessa niskaan.

Ajoittain tämä Joe Wright-ohjaus lipuu melodraaman puolelle ja huokuu vähän liikaa vanhanaikaisia kliseitä, mutta varsin yltiöromanttisesta aihepiiristään huolimatta, paketti pysyy kasassa. Liekö se Knightleyn vahvan pääosan ansiota tai hyvin kirjoitetun juoniarkin ja sivuhahmojen - en tiedä. Tai sitten vain tykkään seurata ihmisten romanttista rakkautta ja elämäniloa tulevaisuuden toiveita kohtaan. Toki kuvaus on vahvasti aikaansa sidottu ja tiettyjä asioita katsoo ihan vain silmät pyöreinä nykypäivän lasien takaa vain ihmetelläkseen tuon ajan menoa. En tiedä, mitä itse tekisin, jos olisin sidottu tuollaisiin yhteiskuntanormeihin. Kaikkeen tietysti tottuu.

On sinänsä ihan virkistävääkin katsella 1800-luvun romanssia eikä tarvitse koko ajan vahdata, että missä kohtaa romantiikkaelementti ampuu yli. Kun nykyajan kyynisyys poistetaan kuvasta, on helpompi antautua romanttisen tarinan vietäväksi.

Through the Wormhole with Morgan Freeman-dokumenttisarjassa Morgan Freeman haastattelee tutkijoita, joiden mukaan on todennäköisempää, että universumimme on oikeasti virtuaalisimulaatio kuin biologinen olemassaolo. Toisin sanoen, olisimme tulevaisuuden ihmisten luomassa virutaalisimulaatiossa heidän esi-isistään todennäköisemmin kuin eläisimme "oikeasti".

Miksi kerroin tämän? No, Ylpeys ja ennakkoluulo, vaikka varsin viihdyttävää ja hyvin kirjoitettua tarinaa, niin ei ole kauhean syvällinen. Mutta siinäpä jotain pureskeltavaa ainakin...

...=)

Inside Llewyn Davis (Inside Llewyn Davis)

Mies ja mikrofoni. Anteeksi, siis kitara. Mies ja kitara. Ja kissa. Joel ja Ethan Coenin vuoden 2013 elokuva kertoo 1960-luvun folk-laulajasta Llewyn Davisista. Llewyn Davis on yrittänyt jo pidemmän aikaa saada läpimurtoaan. Takanaan hänellä on duo-yhtyeen ura itsemurhan tehneen Miken kanssa. Llewyn on köyhä ja nukkuu ystäviensä ja siskonsa sohvilla. Llewynia näyttelevä Oscar Isaac on upeassa läpimurtoroolissa. Hän ottaa katsojan haltuunsa heti ensimmäisistä sekunneista lähtien. Näytteleminen on sen luokan kaliiberia, että arvosteleminen on turhaa, roolisuoritus puhuu itsensä puolesta. Isaac saa Davisiin hiottua todella hienovaraisia nyansseja ja katoaa rooliinsa. Jokainen repliikki liikkuu hänen suussaan sulavasti ja hän saa vedettyä yhtenäisen viivan koskettavien laulusoolojen ja niiden ulkopuolisen näyttelemisen välille.
     Joel ja Ethan Coen osoittavat huomattavan loistavaa makua elokuvallaan. Valojen ja varjojen käyttö on mestarillista. Lavastus ja tunnelma ovat sympaattisia, New York on ehdottomasti upeassa roolissa. Mikä tekee vielä suuren vaikutuksen, kaiken päälle on taivaallinen kuvaus. Se on ihastuttavan yksinkertainen ja siinä sen nerous piileekin, miten Coenit ovatkin osanneet tuoda omaa lisäänsä niin klassiseen tapaan kuvata. Se on koskettavaa. Käsikirjoitus on upea. En tiedä miten ylistää sitä tarpeeksi. Pidän elokuvan rakenteesta ja jokaikinen dialogi on nerokasta. Se on nerokasta. Repliikit sopivat toistensa päälle kuin valettu ja toivomisen varaa ei kerta kaikkiaan jätetä. Ainoa miinus tulee ehkä käsikirjoituksen ohjaamisesta. Coenit tuntuvat ehkä liikaa luottavan itsensä tekemään käsikirjoitukseen ja eivät tajua ohjata siitä toimivampaa. Se lukuun ottamatta elokuva on lähellä täydellisyyttä. Ohjaus itsessään on hämmästyttävää, jopa kaikki lauluosuudet on tehty niin dramaattisiksi, että katsoja imautuu elokuvaan suoranaisesti niiden kautta. Ääniraita on tietenkin elokuvan yksi vahvuuksista.
    Carey Mulligan esittää Llewynin ystävää ja entistä rakastajaa. Heidän viha-rakkaus-suhteensa on elokuvan keskeisimpiä osia ja Coenit saavat siihen harkittua tunnelmaa. Mulligan itse yrittää ehkä liikaa tehdä hahmosta mustavalkoista, eikä hän hallitse hahmon aikaan liittämistä. Eli näyttelee hahmoaan kuin hän olisi nykyajan ihminen. Justin Timberlake esittää Mulliganin tulkitseman Jeanin avopuolisoa Jimiä ja on pienemmässä roolissa. Kaikki kolme ovat folk-laulajia ja onkin hyvä, että Timberlake roolitettiin elokuvaan ensinnäkin musiikkitaustansa vuoksi; hän saa lauluosuudet elokuvasta toimimaan. Hän näyttelee äänellään. Vaikuttavan roolisuorituksen tekee myös F. Murray Abraham. Abraham näyttelee levy-yhtiön johtajahahmoa ja saa siihen dynaamista voimaa, mielenkiintoista energiaa ja syvällistä komiikkaa.
     Coenin veljesten nerokas 1960-luvn folk-draama on ehdottomasti antaumuksella tehty. Se on ajaton, klassisen yksinkertaisesti ja silti mestarillisesti kuvattu teos, joka osoittaa ohjaajien poikkeuksellisen loistavan maun. Oscar Isaac katoaa rooliinsa ja koskettaa syvällisellä lauluntulkinnallaan. Elokuvan tunnelma on rakastettava. Ironian käyttö elokuvassa on harvinaisen hallittua, kuten myös elokuvan äänimaailma. Elokuvan teema ja sen käsittelemä apaattinen surullisuus on toteutettu harkitusti. Elokuvaa ei juuri voi kehua liikaa, mutta sitä pitää kunnioittaa.

9 1/2

...=)

Drive (Drive)

Kuulin elokuvasta jo vuonna 2011. Ensin tietenkin luulin sen olevan tylsä toimintaelokuva autoista. Sitten luin muutaman arvostelun elokuvasta ja yllätyin. Viisi tähteä. En silti uskonut elokuvaan. Sitten katsoin sen ja en olisi voinut olla enempää väärässä elokuvasta. Olin juurtunut omaan kyynisyyteeni ja ennakkoluuloihini. Monta kertaa odotukseni täyttyvät, elokuva on juuri sellainen, kuin sen kuvittelin olevan. Se on hyvä temppu välttyä huonolta elokuvakokemukselta. Nyt se tietenkin tuntuu typerältä, kuinka en edes antanut elokuvalle mahdollisuutta.
     Nicholas Winding Refn, elokuvan ohjaaja, on ohjaajan täydellinen ruumiillistuma. Elokuva on vakaa, hänen ansiostaan. Hänellä on varmaa tarkkuutta, visionäärillistä näkemystä sekä silmää hyvälle elokuvalle. Drive antaa katsojalle upean olotilan. Kuin leijuisi. Tätä on elokuva parhaimmillaan. Upeat kohtaukset toisensa perään vakuuttavat katsojan. Drive on taideteos. Se on poikkeuksellinen, mutta virheetön. Kaiken lisäksi ennennäkemätön tyyli kruunaa elokuvan. Harvoin olen saanut ihmetellä elokuvan upeaa jälkeä ensi sekunneista aina lopputeksteihin ja mitä niiden välissä tapahtuu, tapahtuu vain kerran liian harvoin. Drive karistaa mitä ikinä tunsit elokuvaa lähtiessäsi katsomaan ja antaa elämyksen kuin ei olisi huomista. Ehkä siksi Drive on niin hyvä, koska se ei yritä tippaakaan liikaa, vaan luo.

Todella anteeksipyytelemätön elokuva, joka saavuttaa päämääränsä ja raivaa kaikki esteet tieltään. En edes tiedä miten ylistää elokuvaa tarpeeksi. Ensinnäkin sen dialogi on aivan huippua! Se ei ole täynnä draamaa ja turhanpäiväisyyksiä. Se on puhdas, koruton ja näyttelijöiden armoilla. Se on upea saavutus, riskinottoa parhaimmillaan. Elokuvan tunnelma on koskettava. Esteettinen. Winding Refn kuvaa näyttelijöitä paremmin kuin kukaan ennen. Heidän tunteensa ovat todella läsnä. Käsinkosketeltavissa. Omistautumista ja rohkeutta.
     Ryan Gosling, elokuvan pääosassa, Driverin roolissa, on hiottu kokonaisuus. Gosling on täydellinen valinta päärooliin sillä kameleontin tavoin hän mukautuu. Hän mukautuu elokuvan tyyliin, sen tasoon ja sen karuun hiljaisuuteen. Roolisuoritus on yhtenäinen ja samalla salaperäinen. Hän ei tyydy vähään vaan pakottaa itsensä täydellisyyteen. Gosling käsittelee hahmoaan tarkkuudella. Hän hallitsee itsensä sataprosenttisesti ja vakuuttaa kenet tahansa. Hänen poikkeuksellisen upea yhteistyökyky Winding Refinin kanssa toimii. Gosling luo jotain syvää hahmoonsa. Hän on veitsenterävä ja kykenevä aitoon draamaan. Hän suorastaan uudistaa näyttelemistä. Luo jotain omaa ja kulkee omaa tietään. Upea. Sanoinkuvaamaton ja monipuolinen. Ei tietoakaan maneerisuudesta tai ennalta-arvattavuudesta.
      Carey Mulligan on sukupolvensa ehkä syvällisimmistä näyttelijöistä. Hän pystyy löytämään hahmon sydämen ja paljastamaan sen yleisölle. Hän luo oman tunnelmansa ja hänen silmiinsä eksyy. Hän vastaa hyvin Goslingin näyttelijäntyötä. Mulliganista loistaa ahkeruus, päättäväisyys ja luontevuus. Hän antaa itsevarman vaikutelman ja vakiinnutta itseään monitaitoisena näyttelijänä. Hän näyttelee täydellisen elokuvanäyttelijän elkein. Paljastaa kohtaus kohtaukselta hahmosta jotain uutta, jotain ominaista ja jotain mielenkiintoista. Roolisuoritus on varma.

        Albert Brooks on lupaava näyttelijä. Hän ei pelkää. Hän pystyy luomaan uskollisen henkilökuvan ja täydentämään käsikirjoitusta ainutlaatuisella tavalla. Hän, jos kuka, on hieno näyttelijä. Jatkuvassa vuorovaikutuksessa vastanäyttelijöiden, miljöön ja ohjaajan kanssa. Hän on omistautunut roolissaan, pysyy siinä ja tekee sivuroolista uskottavan, realistisen. Hän täyttää hahmon, hän luo sille persoonaa, yksilöllisyyttä ja ihmisyyttä.
     Drive on saavutus. Se on elämys. Se on elokuva. Elokuva parhaimmillaan. Se luo tunnelman. Uudistaa käsitettä elokuva. Winding Refn on vakaa ohjaaja, jolla on visionääristä näkemystä. Elokuva on uraauudistava, vaikuttava, näynomainen sekä ainutlaatuinen. Gosling ja Mulligan ovat elokuvan sävylle uskollisia ja ennen kaikkea Drive on täydellinen kokonaisuus.
    Ajoittain jopa liian vulgaaristi kuvatut raakuudet vain täydentävät elokuvan arkaa tunnelmaa. Se, tunnelma, on elokuvan vahvuus. Drive on luotu armottomalla palolla. Olen itse aivan elokuvan lumoissa. Elokuvan upea soundtrack on vielä upea plussa kokonaisuuteen. Minun täytyy myöntää, että Drive on yksi parhaimmista elokuvista, joita olen nähnyt. Ei pelkästään se ole teknisesti huipputasoa, se myös antaa katsojalle motiivin, tunnelman ja elämyksen. Kuinka en voisi olla pitämättä elokuvasta? Kun virheettömyys ja aito syvällisyys, tunnelma yhdistetään, syntyy tuloksena täydellinen elokuva. Voin vain toivoa, että vastaisuudessakin ennakkoluuloni kumotaan näin täysin.

10

...=)

Shame (Shame)

Shame on brittiläinen draamaelokuva vuodelta 2011. Ohjaajana toimi Steve McQueen. Pääosissa on Michael Fassbender ja Carey Mulligan. Elokuva sai suuret suosionosoitukset kriitikoilta. Se tuotti 17 miljoonaa dollaria.

   Shame kertoo Brandon Sullivanista, joka on mainostoimiston johtajistoa. Hän asuu yksin New Yorkissa. Hän kärsii salaisesta seksiaddiktiostaan. Elokuvan alussa näemme Brandonin metrossa ja hän katselee naista, jolla on sekä kihlajais-, että aviosormus. Brandonin elämä vaikeutuu kun hänen sisarensa Sissy majoittaa itsensä Brandonin asuntoon. Sissy on laulaja, jolla ei ole ollut vielä läpimurtoaan. Elokuva kuvaa Brandonin elämää ja sen mutkautumista Sissyn kanssa. He rakastavat toisiaan, mutta he eivät pärjää ongelmitta.
     Shamen juoni on melko yksinkertainen. Mikä on kaikin puolin ihailtavaa. Steve McQueen on saanut niin paljon syvyyttä niin vähään. Elokuva kuvaa seksiaddiktion haittoja, komplikaatioita hyvin realistisella otteella. Se tuo hyvin ilmi kaiken, ilman, että sitä täytyy korostaa dialogilla tai erillisellä kertojalla. Brandonin yksinäisyys ja se kuinka Sissy on ainut, joka pääsee sisälle Brandonin maailmaa on kauniisti kuvattu. Hyvin, hyvin monimutkaiset saadaan niinkin makaaberilla tavalla katsojan silmien eteen. Elokuvan kerrokset ja niiden hyväksikäyttäminen luovat siihen hyvin rakennetun tunnelman, johon näyttelijäsuoritukset istuvat myös sata prosenttisesti.
    Michael Fassbender on elämänsä roolissa. Hän ankaran realistinen. Hän ymmärtää paremmin hahmonsa kuin kukaan on koskaan ymmärtänyt. Hän tajuaa mitä hän voi alleviivata ja mitä jättää katsojan tulkittavaksi. Roolisuoritus on sulava, autenttinen, uskottava, kaiken kaikkiaan onnistunut. Fassbender on niin sisällä roolissaan, että se näyttää, että näyttelijä olisi itse hahmonsa. Hän ei esitä mitään, hän tulkitsee hahmon niin vahvasti, että katsoja automaattisesti yhdistää Fassbenderin luoman auttamattoman uskottavan hahmon Fassbenderiin itseensä. Hahmo on koruton yhdistelmä ihmisyyttä ja elokuvallista draamaa. Roolisuoritus istuu elokuvan tyyliin, sävyyn ja tunnelmaan paremmin kuin mikään muu näyttelijäsuoritus koskaan. Fassbender ottaa hahmon ja sen mukana koko elokuvan kuin olisi itse väsännyt kaiken käsikirjoituksesta valaistukseen. Fassbender luo hahmoon syvyyksiä luoden henkilöstä, sen tavallisuudessaan, nerokkaan. Näitä syvyyksiä tulee vastaan Carey Mulligan.
   Mulligan, joka on täydellinen roolissaan Fassbenderiä vastapäätä. Hän tuo elokuvaan täydellisen vastapainon Fassbenderin hahmolle ja kuitenkin paljastaa katsojalle hahmonsa sisimmät ajatukset ja katsoja yhdistää heti veljen sisareen.

     Shame on ankara elokuva. Sen käsittelemä teema on kuvattu niin autuaasti ja uskollisesti, että katsoja ei voi muuta kuin nostaa kätensä ja antaa kaikki kunnia elokuvalle ja erityisesti Fassbenderin lojaalille roolisuoritukselle.

10-

...=)