...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paolo Sorrentino. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paolo Sorrentino. Näytä kaikki tekstit

Youth (Youth)

Monesti kiitän onneani, kun olen unohtanut jotain. En haluaisikaan muistaa kaikkea. Elämä ei ole ollut minulle, kuten ei varmasti kenellekään, aina helpointa leikkiä. Joskus on joutunut tekemään erittäin vaikeita päätöksiä, tietäen, että mitä tahansa valitsee tehdä, joutuu kärsimään seurauksista. Joskus on vain huonoja vaihtoehtoja. Olen aina pitänyt ajatuksesta, että olemassaolo ja ikuisuus on nyt. Mitään muita hetkiä ei ole olemassa. Mennyt on mennyt ja tuleva on tuleva. Olemme siis olemassa vain nyt. Ei ole väliä, mitä oli olemassa, kuka oli olemassa tai mitä on tulossa. Se on lohdullinen ajatus, mutta myös erittäin vaikea. On tavallaan myös helppo elää muistoissa, kuvitella, että elämää on jo eletty ja sen varjolla saisi ratsastettua nykyhetkessä. Muistoihin on helppo paeta, on helpompi ajatella, että ennen oli paremmin. Se on helpompaa kuin hyväksyä nykyisyys ja elää hetkessä, sillä tässä hetkessä olemme itsemme, erittäin puhtaasti ja raa'asti, riisutusti ja pystymme vain katsomaan toisiamme silmiin ja näkemään toisemme siinä hetkessä kuin olemme. Joudumme kokemaan tunteen ja hyväksymään sen. Mitä ikinä se onkaan.

Paolo Sorrentino tutki vanhuuden ja nuoruuden teemaa jo edellisessä elokuvassaan Suuri kauneus (2013), josta voitti parhaan vieraankielisen elokuvan Oscar-palkinnon. Nyt hän on vaihtanut kielen englantiin ja värvännyt Michael Cainen ja Harvey Keitelin elokuvansa pääosaan kahdeksi vanhaksi mieheksi, jotka ovat elinikäisiä ystäviä. Caine on Fred Ballinger, eläköitynyt säveltäjä, jota Englannin kuningatar nyt kosiskelee palaamaan vielä kerran johtamaan orkesteria Prinssin syntymäpäiväjuhlille. Keitel on Mick Boyle, nuoruudessaan menestynyt elokuvaohjaaja, joka yrittää vielä kerran mestariteosta Jane Fondan iäkäs diiva Brenda Morel muusanaan. Fred ja Mick viettävät aikaansa Sveitsiläisessä tähtien lomaretriitissä, jossa seuranaan heillä on myös Fredin tytär ja assistentti Lena (Rachel Weisz) sekä Paul Danon esittämä näyttelijä, joka tuli kuuluisaksi esittäen robottia.

Youth on harmonisen yksinkertainen, kaunis ja hillitty elokuva, jossa on erittäin paljas ja intiimi tunnelma. Sorrentino on aina ollut rytmin mestari. Hänen elokuvansa sykkivät aivan omaan tahtiinsa. Youth on kuitenkin perustavanlaatuisesti erilainen elokuva kuin Suuri kauneus, joka oli villi, spektaakkelimainen sekä räväkkä. Suuri kauneus oli disko, Youth on hiljainen sinfonia vanhasta radiosta kuultuna. Tässä elokuvassa ei ole juuri ylimääräistä. Huomio on melko pitkälti Cainen ja Keitelin kahdessa vanhuksessa ja täten Sorrentino selvästi viittaa vanhuuden ja siis ajan eli nykyisyyden eli ikuisuuden dilemmaan. Mitä on ikä ja kokemus? Millainen on henkilö, jolla on elämää takanaan, jolla on muistoja, mutta valitsee elää tässä hetkessä, kokea tämän hetken päällimmäisen tunteen? Kumpi lopulta voittaa muistot vai tunteet?

Cainen hahmo selvästi on vanhus, jolla on ollut runsas, mielenkiintoinen elämä, jossa hän on joutunut tekemään valintoja, rankkoja valintoja esimerkiksi miten kasvattaa tyttärensä, miten lähestyä naista, jota suuresti ihaili, mutta silti halusi kunnioittaa ystäväänsä, joka myös ihaili tätä naista ja niin edelleen. Hän ei ikään kuin hyväksy sitä, että muistot ovat nyt muistoja, ja niiden vaaliminen ei tee niistä yhtään aidompia kuin niiden unohtaminen. Mennyt on mennyttä.

Keitelin hahmo on selvästi elänyt elämää päivästä päivään. Hän elää tunteella ja katsoo tulevaisuuteen. Hän ei edes myönnä Cainen hahmolle muistavansa naista, jota Caine niin haikailee. On myös mielenkiintoinen vastakkainasetelma, kun elokuva pistää Cainen hyväksymään paluun vielä kerran johtamaan orkesteria ja samaan aikaan katkaisee vielä viimeisen yhteyden jonkinlaiseen tulevaisuuteen tai vielä kerran tuhkista nousemiseen Keitelin elokuvaohjaajalta ja täten pakottaa tämän vain olemaan entinen hyvä ohjaaja.

Syvällisimmin elokuvan olemus tulee mielestäni ilmi näiden kahden hahmon ystävyydessä ja siinä, että heidän omin sanoin; "he kertoivat toisilleen vain ne hyvät jutut". Aika lailla viisaasti vangittu koko elokuvan sanoma iästä, menneisyydestä, muistoista, tunteista, ihmissuhteista ja siitä, miten ihmiset muistavat eri asioita ja miten eri ihmiset kokevat myöskin eri ihmiset - eikö tässä makaa ihmisyyden perusta, että kaksi elinikäistä ystävää, jotka eivät puhu keskenään muusta kuin niistä hyvistä asioista.

On hienoa nähdä näin monen legendaarisen näyttelijän todistavan taitonsa mestereiden lailla. Caine on täydessä iskussa ironian sävyttämässä roolissaan, jossa muistelee menneitä aidon englantilaisen tavoin. Keitel on rempseä amerikkalainen, joka jumaloi muusaansa ja haluaisi vain poikansa kunnioittavan omaa elämänsä naista samalla palolla. Rachel Weisz on luonnollisesti jumalainen, tyttärenä, joka oppii, että myös omaa isäänsä voi katsoa monella eri tapaa sekä Jane Fonda ehkä porukan huomion varastajana, kuin pienessä cameo-roolissa suurena, dramaattisena diivana, joka kanavoi puheessaan kaikkia tunteita aina kaihosta, selviytymiseen.

Elokuvan kaavaa rikkoo varsin elävöittävästi viittaukset nykyaikaan muun muassa pop-tähti Paloma Faithin elokuvansisäisellä musiikkivideo-painajais-kohtauksella tai polkupyörällä keulivan pienen pojan ohikiito Sveitisiläisellä vuoristotiellä, jonka ei muuten edes tunnistaisi siirtyneen uudelle vuosituhannelle muun maailman tapaa. Tämä Svetisin kylpylämaisema on muutenkin kuin askel menneeseen maailmaan, jossa ei ole kiire tai tietoa ei tulvi ovista ja ikkunoista sisään. Emme me edes liiku juuri elokuvan aikana pois tuosta alppimaisemasta ja kaikki tieto, joka ulkomaailmasta tulee, tulee usean välikäden kautta. Tämä luo illuusiota ajattomuudesta, jota ehkä Sorrentino kaiken aikaa meille halusikin viestittää. Elokuvan loppu kaikessa ironisuudessaan tiivistää hienon kokemuksen, joka on Youth. Kun Michael Cainen hahmo viimein saa lukuisien lääkärintutkintojen jälkeen tietää tuloksensa terveyden tilastaan, lääkäri toteaa hänen olevansa täysin terve.



...=)

Suuri kauneus (The Great Beauty // La grande bellezza)
















Haluaisin väittää Paolo Sorrentinon parhaan vieraankielisen elokuvan Oscar-palkinnon voittanutta Suurta kauneutta ylipitkäksi, tekotaiteelliseksi sekamelskaksi, mutta jollain oudolla, kierolla tavalla elokuvassa on jotain lumoavaa.

Elokuva käytännössä kertoo Jep Gambardella (Toni Servillo) -nimisestä kirjailijasta, toimittajasta sekä seurapiirikuninkaasta, Rooman ylhäistössä. Hän kokee jonkinlaisen kriisin täytettyään 65-vuotta ja etsii elämässään seuraavaa askelta.

Melkein meinasi hermo mennä elokuvan 13-minuuttisessa aloitusjaksossa, jossa kuvataan musiikkivideoissa enemmän käytetyllä katkonaisella tyylillä satunnaisia ihmisiä siellä täällä: turisteja aukiolla; vieraita juhlissa ja sanaakaan dialogia ei kuulu eikä elokuva liiku suuntaan tai toiseen narratiivisesti. Tuskastuin, koska pelästyin koko elokuvan olevan samanlaista. Mutta silti jäin elokuvan pariin, kuin tuijottamaan sitä ihmetyksissäni, että näinkin voi tehdä elokuvaa!?

Minua kiehtoo elokuvan epäsovinnainen huumori. Minua kiehtoo elokuvan rytmi. Minkä otoksen on ohjaaja valinnut seuraavan edellistä. Luulenpa, että juuri sillä, että katsoja joutuu arvaamaan, mitä tulee seuraavaksi ja jatkuvasti nostamaan kulmakarvojaan kohtauksen järjettömyydelle (tai järjellisyydelle!) elokuva toimii kokonaisuutena niinkin hyvin kuin se toimii. Viittaukset niin italialaisen elokuvan mestareille kuin italialaisen muotokuvataiteen tai kirjallisuuden tai filosofian mestareille ovat ilmeisiä. Aivan kuten hienoimmat taideteokset; kaikki ei ole niin suoraviivaista - paljon jätetään katsojan tulkittavaksi.

Elokuvan visuaalisuus on toki ihailtavan kaunista ja se kuvaakin Roomaa kuin menneenä maailmana. Rohkenisin epäillä, että jos nyt matkustaisin kyseiseen kaupungiin, se olisi pölyinen, likainen, täynnä meteliä ja turisteja - melkein päinvastainen kuvaus Jep Gambardellin rauhallisesta idyllistä, jota kai voi Roomaksi kutsua. Mutta visuaalisuus on tässä elokuvassa muutakin. Jo heti alussa katsoja tutustutetaan uhkaavalle kuolemalle; turisti saa sydänkohtauksen nähtävyyspaikalla. Vähän väliä nunnia ilmestyy nurkan takaa pitkin elokuvaa. Näillä vihjataan siihen, että myös Jep Gambardelli on alkanut tuntea elämänsä ehtoopuolella kuoleman läsnäolon ja tämä osaltaan ajaa häntä eksistentiaaliseen kriisiin tai kuten Erikson sitä nimittäisi: kehityskriisi. Jep Gambardelli joutuu pohtimaan onko hänen elämänsä ollut elämisen arvoista.

Jos ei ehkä mikään miellyttävin kokemus, ainakin yksi muistettavimmista. Suuri kauneus voittaa rakenteellaan, joka sykkii kaikkea sitä vastaan, mitä elokuvantekemisestä tiedämme. Rohkeaa, ajatonta, kaunista, haastavaa, vaikeaa, mielenkiintoista. ...elämä ja elokuva.




...=)