Youth (Youth)

Monesti kiitän onneani, kun olen unohtanut jotain. En haluaisikaan muistaa kaikkea. Elämä ei ole ollut minulle, kuten ei varmasti kenellekään, aina helpointa leikkiä. Joskus on joutunut tekemään erittäin vaikeita päätöksiä, tietäen, että mitä tahansa valitsee tehdä, joutuu kärsimään seurauksista. Joskus on vain huonoja vaihtoehtoja. Olen aina pitänyt ajatuksesta, että olemassaolo ja ikuisuus on nyt. Mitään muita hetkiä ei ole olemassa. Mennyt on mennyt ja tuleva on tuleva. Olemme siis olemassa vain nyt. Ei ole väliä, mitä oli olemassa, kuka oli olemassa tai mitä on tulossa. Se on lohdullinen ajatus, mutta myös erittäin vaikea. On tavallaan myös helppo elää muistoissa, kuvitella, että elämää on jo eletty ja sen varjolla saisi ratsastettua nykyhetkessä. Muistoihin on helppo paeta, on helpompi ajatella, että ennen oli paremmin. Se on helpompaa kuin hyväksyä nykyisyys ja elää hetkessä, sillä tässä hetkessä olemme itsemme, erittäin puhtaasti ja raa'asti, riisutusti ja pystymme vain katsomaan toisiamme silmiin ja näkemään toisemme siinä hetkessä kuin olemme. Joudumme kokemaan tunteen ja hyväksymään sen. Mitä ikinä se onkaan.

Paolo Sorrentino tutki vanhuuden ja nuoruuden teemaa jo edellisessä elokuvassaan Suuri kauneus (2013), josta voitti parhaan vieraankielisen elokuvan Oscar-palkinnon. Nyt hän on vaihtanut kielen englantiin ja värvännyt Michael Cainen ja Harvey Keitelin elokuvansa pääosaan kahdeksi vanhaksi mieheksi, jotka ovat elinikäisiä ystäviä. Caine on Fred Ballinger, eläköitynyt säveltäjä, jota Englannin kuningatar nyt kosiskelee palaamaan vielä kerran johtamaan orkesteria Prinssin syntymäpäiväjuhlille. Keitel on Mick Boyle, nuoruudessaan menestynyt elokuvaohjaaja, joka yrittää vielä kerran mestariteosta Jane Fondan iäkäs diiva Brenda Morel muusanaan. Fred ja Mick viettävät aikaansa Sveitsiläisessä tähtien lomaretriitissä, jossa seuranaan heillä on myös Fredin tytär ja assistentti Lena (Rachel Weisz) sekä Paul Danon esittämä näyttelijä, joka tuli kuuluisaksi esittäen robottia.

Youth on harmonisen yksinkertainen, kaunis ja hillitty elokuva, jossa on erittäin paljas ja intiimi tunnelma. Sorrentino on aina ollut rytmin mestari. Hänen elokuvansa sykkivät aivan omaan tahtiinsa. Youth on kuitenkin perustavanlaatuisesti erilainen elokuva kuin Suuri kauneus, joka oli villi, spektaakkelimainen sekä räväkkä. Suuri kauneus oli disko, Youth on hiljainen sinfonia vanhasta radiosta kuultuna. Tässä elokuvassa ei ole juuri ylimääräistä. Huomio on melko pitkälti Cainen ja Keitelin kahdessa vanhuksessa ja täten Sorrentino selvästi viittaa vanhuuden ja siis ajan eli nykyisyyden eli ikuisuuden dilemmaan. Mitä on ikä ja kokemus? Millainen on henkilö, jolla on elämää takanaan, jolla on muistoja, mutta valitsee elää tässä hetkessä, kokea tämän hetken päällimmäisen tunteen? Kumpi lopulta voittaa muistot vai tunteet?

Cainen hahmo selvästi on vanhus, jolla on ollut runsas, mielenkiintoinen elämä, jossa hän on joutunut tekemään valintoja, rankkoja valintoja esimerkiksi miten kasvattaa tyttärensä, miten lähestyä naista, jota suuresti ihaili, mutta silti halusi kunnioittaa ystäväänsä, joka myös ihaili tätä naista ja niin edelleen. Hän ei ikään kuin hyväksy sitä, että muistot ovat nyt muistoja, ja niiden vaaliminen ei tee niistä yhtään aidompia kuin niiden unohtaminen. Mennyt on mennyttä.

Keitelin hahmo on selvästi elänyt elämää päivästä päivään. Hän elää tunteella ja katsoo tulevaisuuteen. Hän ei edes myönnä Cainen hahmolle muistavansa naista, jota Caine niin haikailee. On myös mielenkiintoinen vastakkainasetelma, kun elokuva pistää Cainen hyväksymään paluun vielä kerran johtamaan orkesteria ja samaan aikaan katkaisee vielä viimeisen yhteyden jonkinlaiseen tulevaisuuteen tai vielä kerran tuhkista nousemiseen Keitelin elokuvaohjaajalta ja täten pakottaa tämän vain olemaan entinen hyvä ohjaaja.

Syvällisimmin elokuvan olemus tulee mielestäni ilmi näiden kahden hahmon ystävyydessä ja siinä, että heidän omin sanoin; "he kertoivat toisilleen vain ne hyvät jutut". Aika lailla viisaasti vangittu koko elokuvan sanoma iästä, menneisyydestä, muistoista, tunteista, ihmissuhteista ja siitä, miten ihmiset muistavat eri asioita ja miten eri ihmiset kokevat myöskin eri ihmiset - eikö tässä makaa ihmisyyden perusta, että kaksi elinikäistä ystävää, jotka eivät puhu keskenään muusta kuin niistä hyvistä asioista.

On hienoa nähdä näin monen legendaarisen näyttelijän todistavan taitonsa mestereiden lailla. Caine on täydessä iskussa ironian sävyttämässä roolissaan, jossa muistelee menneitä aidon englantilaisen tavoin. Keitel on rempseä amerikkalainen, joka jumaloi muusaansa ja haluaisi vain poikansa kunnioittavan omaa elämänsä naista samalla palolla. Rachel Weisz on luonnollisesti jumalainen, tyttärenä, joka oppii, että myös omaa isäänsä voi katsoa monella eri tapaa sekä Jane Fonda ehkä porukan huomion varastajana, kuin pienessä cameo-roolissa suurena, dramaattisena diivana, joka kanavoi puheessaan kaikkia tunteita aina kaihosta, selviytymiseen.

Elokuvan kaavaa rikkoo varsin elävöittävästi viittaukset nykyaikaan muun muassa pop-tähti Paloma Faithin elokuvansisäisellä musiikkivideo-painajais-kohtauksella tai polkupyörällä keulivan pienen pojan ohikiito Sveitisiläisellä vuoristotiellä, jonka ei muuten edes tunnistaisi siirtyneen uudelle vuosituhannelle muun maailman tapaa. Tämä Svetisin kylpylämaisema on muutenkin kuin askel menneeseen maailmaan, jossa ei ole kiire tai tietoa ei tulvi ovista ja ikkunoista sisään. Emme me edes liiku juuri elokuvan aikana pois tuosta alppimaisemasta ja kaikki tieto, joka ulkomaailmasta tulee, tulee usean välikäden kautta. Tämä luo illuusiota ajattomuudesta, jota ehkä Sorrentino kaiken aikaa meille halusikin viestittää. Elokuvan loppu kaikessa ironisuudessaan tiivistää hienon kokemuksen, joka on Youth. Kun Michael Cainen hahmo viimein saa lukuisien lääkärintutkintojen jälkeen tietää tuloksensa terveyden tilastaan, lääkäri toteaa hänen olevansa täysin terve.

...=)

Ihmisen pojat (Children of Men)

Psykologiassa on ilmiö, joka tunnetaan sivustakatsojaefektinä. Silloin hätäänjoutunutta ei auteta, erinäisistä tekosyistä johtuen. Saatetaan kuvitella, että itse ei osaa auttaa tai turvautua siihen ajatukseen, että joku toinen varmasti auttaa. Silti itse olen huomannut, että äärimmäisen kriisin, hädän tai katastrofin keskellä ihmiset toimivat päinvastoin, he auttavat oman henkensä uhalla vaikka täysin vierasta ihmistä.

Alfonso Cuaronin vuonna 2006 valmistuneen sci-fi-trillerin ensimmäisinä hetkinä Lontoon keskustassa räjähtää kahvila. Vain sekunteja aikaisemmin sieltä on kävellyt ulos Clive Owenin esittämä entinen aktivisti Theo Faron. Hän elää lähitulevaisuuden maailmassa, jossa jonkinlaiset sodat,, pakolaisvirrat ja ilmastonmuutos on aiheuttanut tuhoa ympäriinsä ja vain Lontoo näyttäisi olevan jonkinlaisessa valtiollisessa hallinnassa ja näin ollen lähes ainoa paikka maailmassa, jossa ihmiset pystyvät elämään normaalia elämää. Ainoana puutoksena lapset. Nimittäin tässä dystopiassa viimeisin lapsi syntyi kahdeksantoista vuotta sitten. Elokuvan tapahtumat lähtevät käyntiin, kun Faron kohtaa raskaana olevan naisen.

Mitä ohjaaja Alfonso Cuaron saavuttaa tällä elokuvalla, on täydellisyyden. Tässä meillä on upeasti kerrostettu, syvällinen, pohtiva draama, joka toimii myös erittäin klaustrofobisena ja ahdistavana jännityselokuvana. Elokuva ikään kuin puristuu loppua kohti, jolloin Cuaron todella pääsee leikittelemään kuvaustekniikoilla, tyylillä sekä temmolla. Olemme kirjaimellisesti sodan jalkoihin heitettynä, käsissämme ihmiskunnan tulevaisuus ja tämä taakka - sen joutuu jokainen katsoja elokuvateatterin penkissä kantamaan.

"Hengästyttävän täydellinen"

Vaikka koen, että avoin loppu olisi ollut vielä täydellinen silaus upean realistiselle ja pelottavan uhkaavalle tulevaisuuskuvalle, niin en paljosta pysty valittamaan. Tematiikka, jota Cuaron käyttää on ajatuksia herättävää. Miksi päähenkilö Faronille paljastuu tieto vauvasta keskellä heinien täyttämää latoa, aivan kuten eräät henkilöt kuten Maria, Joosef ja Jeesus joku 2027 vuotta sitten? Ja miksi elokuvan viimeinen kohtaus tapahtuu soutuveneessä ulapalla, muistuttaen aivan yhtä kertomusta arkista ja miehestä nimeltä Nooa?

Eikä tässä vielä kaikki. Cuaron ei tosiaankaan tyydy vain historiallisiin, raamatullisiin, tarunomaisiin viittauksiin, vaan heijastaa elokuvassa jatkuvasti nykypäivän politiikkaa, ongelmia ja niiden suhdetta niin mediaan, taiteeseen kuin ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Aina välillä Cuaronin kamera zoomaa pois päähenkilöstämme ja välittää meille tietoa hänen selkänsä takana tapahtuvista asioista, kuten pakolaisten häkittämisistä, nälkiinnyttämisestä ja loppujen lopuksi jopa teurastamisista. Irrottaessaan otteensa päähenkilöstä, tekee Cuaron katsojalle selväksi, että nämä ovat elokuvasta ja siis päähenkilöstä riippumattomia asioita, eli voisivat aivan hyvin olla tosia - kuten totta puhuen ovatkin - myös elokuvan ulkopuolisessa maailmassa. Elokuva siis kulkee koko ajan omalla metatasollaan ajankohtaisuudellaan.

Tämä tietenkin tuo myös lisäpaineensa elokuvaan. Katsojan on helpompi samaistua elokuvan maailmaan, kun se muistuttaa niin kovin paljon omaamme. Siksi vastoinkäymiset näinkin yksityiskohtaisessa tulevaisuuskuvassa iskoistuvat katsojaan kovin henkilökohtaisesti ja siten elokuvan ote, jännityselokuvan ote saa hallun.

Olin positiivisesti vaikuttunut Julianne Mooren virkistävästä roolityöstä. Hän on itselleen melko poikkeuksellisessa roolissa. Moore, joka on tottunut näyttelemään kireitä, pinnallisia ja yläluokkaisia naisia, onkin tässä kapinallinen, rento, salaperäinen, mutta kuitenkin älykäs ja mielenkiintoinen. Clive Owen on aina vaikuttava. Hän näyttelee roolinsa hyvin, jossa hän yleensä joutuu jonkinlaiseen peliin, josta ei aluksi ota selvää, mutta lopulta nousee voittajaksi. Michael Caine on aina yhtä vakuuttava älykkäänä, joskin tässä myöskin älyttömän miehenä. Chiwetel Ejiofor ja Charlie Hunnam komppaavat loistavasti, lyhyillä kohtauksillaan.

Eritoten haluan korostaa elokuvan kuvuasta, nerokkaan, nerokkaan Emmanuel Lubezkin toimesta. Tämä elokuva elää ja hengittää visuaalisuutta. Itse asiassa dialogia ei juuri edes käytetä, tosin sekin käytetään nerokkaasti, mutta lavasteet, kamerakulmat, miljöö ja se, mitä elokuva näyttää ruudussa ja jättää sen ulkopuolelle luovat raskaasti hengittävän, kokonaisvaltaisest syvällisen teoksen, jonka eri tasoja voisi tulkita ajan loppuun asti. Hengästyttävän täydellinen.

...=)

Kingsman: Salainen palvelu (Kingsman: The Secret Service)

Ööööhm... Hyvä, tykkäsin... Kai...

Wikipedialla on hyvä termi elokuvan tyylilajille: spy-fi. Eli siis vähän niinku sci-fin ja vakoojaviihteen yhdistelmä - hieman ylitseampuva, muotoaan hakeva, törkeän räävitön vakoojakohelluspläjäys. Pääosissa Taron Egerton (pääsen häneen kohta, monelle varmaan tuntematon nimi), Michael Caine, Colin Firth, Samuel L. Jackson ja Mark Strong. Elokuvan ohjasi Matthew Vaughn ja käsikirjoitti miehelle ennenkin käsikirjoituksia rustannut Jane Goldman. Elokuvasta tuli aika moinen hitti, tuottaen yli 400 miljoonaa dollaria.

Colin Firth kuuluu Kingsman-nimiseen vakoojajärjestöön, joka on itsenäinen kaikista maailman poliittisista kytköksistä. Sen perusti rikkaat räätälit aikoinaan. Järjestöä jokseenkin luotsaa Michael Cainen rikas herrasmiesaristokraatti ja järjestön Q-tyyppinen (James Bond-refeeraus) oikea käsi-mies on Mark Strongin esittämä Merlin. Kun yksi järjestön agenteista kuolee, saa jokainen järjestön agentti ehdottaa hänen tilalleen uutta ehdokasta. Sitten ehdokkaat pistetään tälläiseen bootcamp-treenijakso-testiin, jossa kilpailvat paikasta. Firthin ehdokas on Egertonin esittämä Eggsy.

Minulla on aina epäilykseni, kun elokuvan pääroolin pestataan joku tuntematon nuori mies. Usein he ovat aika noloja ja kokemattomia, mutta tässä Egertonissa on karismaa. Toivon, että hänestä tulee tulvaisuudessa suurikin tähti, sillä hän on ehkä tärkein syy, miksi elokuva pysyy niinkin hyvin kasassa.

Matthew Vaughn on mies sellaisten elokuvien takaa kuten Tähtisumua, Kick-Ass ja X-Men: First Class. X-Menista pidin hirveästi, Tähtisumua oli positiivinen yllätys ja Kick-Ass muistuttaa ehkä eniten tätä Kingsmania. Molemmissa väkivalta muuttuu niin Tarantinomaiseksi räävittelevän törkeäksi, että ei voi muuta kuin nauraa. Pidän kuitenkin Vaughnin elokuvissa siitä, että hän osaa kuvata toimintakohtauksen ja kohtauksen kuin kohtauksenkin, turvautumatta pimeisiin otoksiin tai niin sekavaan kameratekniikkaan, että siitä ei saa mitään selvää ja ikään kuin katsoja saisi vain illuusion jostain mätkintäkohtauksesta (efekti, jota monet, monet, monet toimintaleffat valitettavasti käyttävät). Eli siitä ei tarvi murehtia, etteikö näkisi kunnolla kaikkea sitä toimintaa, jonka elokuva tarjoaa.

Muutenkin pidän toimintakomedioista ja tälläisestä Bond-tyyppisestä vakoojaviihteestä, mm. Spy - Vakooja oli erittäin, erittäin viihdyttävä. Kingsman tosin ampuu ajoittain niin kovin ja niin täysillä, että ei oikein jaksa enää katsoja luottaa elokuvaan tietyssä vaiheessa. Onnistuu leffa naurattamaankin kyllä, ne koirat oli hulvattomia, Egertonin koominen ajoitus on täydellistä, mutta sitten sitä on myös vähän sellaista "omg-tapahtuiko tuo juuri"-tyylistä turvautumisnaurua, kun ei tiedä, miten muutenkaan reagoida.

Eli niin, hmmm.... Ihan hyvä. Voisin katsoa uudelleenkin, pidin elokuvan juonenkulusta ja kaikista elementeistä, jättää ainakin sanattomaksi jos ei muuta.

...=)

Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises)

Yön ritarin paluu on Chritopher Nolanin supersankarielokuva. Hän kirjoitti käsikirjoituksen yhdessä veljensä Jonathanin kanssa. Se on Nolanin Yön ritari-trilogian viimeinen osa. Se tuotti yhteensä yli miljardi dollaria. Sen pääosissa on aikaisemmista elokuvista palaavat Oscar-voittajat Christian Bale, Michael Caine, Morgan Freeman ja Oscar-ehdokas Gary Oldman. Uusia lisiä näyttelijäkaartiin on Oscar-voittajat Anne Hathaway, Marion Cotillard ja Joseph Gordon-Levitt ja Tom Hardy.
    Yön ritarin paluu kertoo Bruce Waynesta/Batmanista (Christian Bale), joka on erakoitunut omaan kartanoonsa puhuen vain hovimestarinsa Alfredin (Michael Caine) kanssa. Elokuva alkaa kartanossa pidettävistä hyväntekeväisyysjuhlista, joissa mm. Wayne-säätiön hallituksessa istuva Miranda Tate (Marion Cotillard) kyselee Brucen perään. Yhdeksi työntekijöiksi tekeytynyt Selina Kyle (Anne Hathaway) murtautuu kartanon kassakaappiin ja herättää Brucen huomion. Kun Gotham Cityn (kuvitteellinen kaupunki, jossa he elävät) alamaailmassa alkaa kuhista terroristi Banen (Tom Hardy) luotua kauhua, Wayne uskoo, että on hänen aikansa palata maailmaan niin miljonäärihyväntekijänä kuin supersankarina, Batmaninakin.

    Yön ritarin paluu on paras supersankarielokuva, jonka olen nähnyt. Se kilpailee kunniasta edeltäjänsä Yön ritarin (2008) kanssa. Christopher Nolan on yksinkertaisesti nero. Hän luo omalaatuisia elokuvia, joiden jokseenkin synkkä maailma on mielenkiintoinen, nerokkaasti rakennettu ja tiivistunnelmainen. Hänen upeat tulkintansa ovat aitoja ja viihdyttäviä. Ne ovat kliseettömiä, yllätyksellisiä ja taiteellisesti ainutlaatuisia. Yön ritarin paluu keskittyy nimenomaan supersankarin omaan identiteettiin. Kaikilla muilla on selkeä kuva Batmanista, mutta miten löytää itsensä, mistä tietää mitä itse haluaa? Ja ennen kaikkea kehen voi luottaa? Nolan käsittelee näinkin viihteellisessä elokuvassa niinkin synkkiä teemoja ja onnistuu vakuuttamaan sekä viihteen osalta, että syvällisen draaman. Hän tuo siis esiin molempien maailmojen parhaat puolet ja tekee mahdottomaksi kenenkään seurata hänen jalanjälissään. Yksi avain onnistuneeseen elokuvaan on mielenkiintoiset henkilöhahmot, niitä on tässä elokuvassa enemmän kuin tarpeeksi.
     Christian Balen ankara tulkinta Bruce Waynestä on elokuvan yksi monista hienoista puolista. Hän tulkitsee hahmon upeasti fyysisellä täydellisyydellä, uskottavuudella sekä omistautumisella. Hän on täysin hahmon sisässä ja käsittelee hahmoa kuin taideteosta. Kuin upeaa avantgarde-taideteosta. Intohimolla, antaumuksella ja puhtaasti täydellisellä näyttelemisellä. Hän on aito.
      Michael Caine tekee elokuvassa mieleenapainuvan sivuroolin. Vähillä kohtauksillaan hän tuo elokuvaan tunnetta ja syvällistä draamaan ja tulkintaa. Hän omaksuu Alfredin roolin ja luo upean kuvauksen ihmisestä, joka ei enää jaksa. Caine on näyttelijöiden aatelia ja saa sen tuntumaan lastenleikiltä.
     Morgan Freeman on elokuvan viihdepuolen näyttelijä. Hän tietää olevansa sivuroolissa ja leikittele sen kanssa ja luo hahmoon omaa mustaa huumoria, tunnepitoista karismaa ja vuosien kokemuksella hankittua säteilyä ja huomion viemistä. Hän on nappivalinta Lucius Foxin rooliin.

    Anne Hathaway tekee omalaatuisen, miellyttävän, sympaattisen sekä syvällisen tulkinnan kissanaisesta. Hän onnistuu upeasti hahmon fyysisyydessä ja heittäytyy rooliin täydellä antaumuksella. Hän saa luotua draamaa ja tunnetta sekä aitoa viihdettä ja karismaa. Hän omaksuu täysin roolin itselleen ja varastaa shown. Hahmo, mikä olisi helppo ylinäytellä Hathaway kuvaa hahmon juuri oikealla tasapainolla unohtamatta elokuvan tyylilajia.
     Marion Cotillard tekee armottoman sympaattisen tulkinnan hahmosta, jolle sitä ei välttämättä tarvitsisi myöntää. Hän hakee hahmon motiivit juuri oikein ja hänen kemiansa Balen kanssa on unohtumatonta. Hän on viehättävä, dramaattinen, viihdyttävä ja uskottava että traaginen juuri täydellinen Miranda Tate...
      Tom Hardy, Joseph Gordon-Levitt ja Gary Oldman ovat kaikki vakavasti otettavia näyttelijöitä ja kaikki antavat oman panostuksensa elokuvaan. Huolimatta roolinsa vakavuudesta Gordon-Levitt käsittelee hahmoaan sympatialla ja oikealla motiivilla. Hardy menee todella pitkälle vastatakseen hahmon vaatimuksia ja kukaan ei varmasti pysty kiistämään etteiko Hardy olisi uskomaton roolissaan. Oldman on jo sen verran kokenut näyttelijä, että pystyy leikittelemään hahmollaan, katsomaan kuinka pitkälle pystyy sen viemään ja hänen henkeäsalpaava tulkintansa on elokuvan hienoimpia.
    Yön ritarin paluu on jälleen yksi saavutus Christopher Nolanilta. Hirveän moni ei pystyisi yhdistämään kaikkia miellyttävää viihdettä että realistista draamaa ja syvällistä teemaa. Nolan on upea elokuvaohjaaja ja Yön ritarin paluu lajityyppinsä paras elokuva.

9 +

...=)

Inception (Inception)

Inception on Christopher Nolanin vuonna 2010 valmistunut sci-fi/draama-elokuva. Elokuvaa tähdittää iso näyttelijäkaarti johon kuuluu Oscar-voittaja Leonardo DiCaprio, Oscar-voittaja Marion Cotillard, Oscar-ehdokas Ellen Page, Oscar-voittaja Michael Caine, Oscar-ehdokas Ken Watanabe, Tom Hardy, Joseph Gordon-Levitt, Tom Berenger ja Cillian Murphy. Elokuva on yksi kaikkien aikojen menestyneimpiä yli 800 miljoonan dollarin tuotollaan. Se voitti neljä Oscaria tekniseltä puolelta.

    Inception kertoo Dominick Cobbista (Leonardo DiCaprio), jonka yritys harrastaa teollisuusvakoilua hieman erilaisin menetelmin. Menetelmä on armeijan kokeellinen teknologia, jolla vallataan kohteiden alitajunta ja otetaan tietoa heidän unistaan. Heidän viimeisin kohteensa on japanilainen business-mies Saito (Ken Watanabe). Saito haluaa murtaa kilpailijan energiamonialayrityksen ujuttamalla ajatuksen kilpailijan pojan alitajuntaan. Jos Dom onnistuu Saito käyttäisi vaikutusvaltaansa murhasyytteiden poistamiseen Domilta, jotta tämä voi palata Yhdysvaltoihin lastensa luo. Domia syytetään vaimonsa Malin (Marion Cotillard) murhasta.
     Inceptionin juonta on luultavasti hieman vaikea rueta kirjoittamaan niin, ettei paljasta oleellista tietoa lopusta, joten se on nyt aika yksinkertaisessa muodossa. Juoni on, kuten monissa Nolanin elokuvissa sangen monimutkainen, mutta hätkähdyttävän kaunis ja koskettava. Ja elokuvan tapahtumapaikan tapaisesti on juonikin unenomainen. Christopher Nolan on upea ohjaaja. Yksi lempiohjaajistani. Ehdottomasti. Hänellä varsin omalaatuinen tapa kuvata elokuvia. Hän on hyvä siksi, että on persoonallinen ja luo elokuvista kuin pieniä taideteoksia, mutta varsin älykkäällä ja modernilla tavalla. Hän hallitsee upeasti elokuvan tunnelman luonnin ja synnyttää upeita elokuvia täynnä hienoja näyttelijäsuorituksia. Inception on ehkä hänen hienoin elokuvansa. Inception herättää paljon ajatuksia ja jää vainoamaan katsojaa päiväkausiksi. Nolan tekee sellaisia elokuvia, jotka eivät yksinkertaisesti toimisi kirjana tai edes kenenkään muun ohjaajan elokuvana. Hänen mielikuvituksensa on sanattomaksi pistävä. Hän on ohjannut elokuvan vakaalla kädellä ja vinoilla lavasteilla. Inception on ainutlaatuinen, upea teos, jonka pohjalla on rakkaus. Elokuva käsittelee myös elämää, sen pituutta ja tarkoitusta. Inception on täydellinen niin monessa suhteessa, niin sanoma kuin juoni kuin ohjaus kuin käsikirjoitus kuin lavasteet kuin erikoistehosteet kuin näyttelijätkin.
     Leonardo DiCaprio on luotu valkokankaalla. Hän on ehdottomasti sukupolvensa paras näyttelijä. Hän kantaa elokuvan vaivatta harteillaan ja näyttelee kuin tämä olisi hänen viimeinen elokuvansa. Hän saa rooliin määrätietoisuutta ja epätoivoa samaan aikaan, sen näyttämättä tyhmältä. Hänestä ei tule koppavaa eikä ylimielistä vaan hän on täydellinen, virheetön ja vahva.
      Ellen Page on hyvä Domin apurina, The Architectina, Ariadnena. Hän selvästi hakee DiCapriosta voimaa ja näyttelee häntä vasten. He ovat hyvä pari ja heidän keskinäinen energia toimii hyvin. Page todistaa olevansa kylmäpäinen, vankka, kypsä ja varsin hyvä näyttelijä.

      Marion Cotillard on vaikuttava kohtalokkaana Mal Cobbina. Hän särkee jokaisen elokuvan katsojan sydämen. Hänen energiansa on upeaa ja hän on hieno. Hän on harjoittanut upeat näyttelijäntaitonsa hiotuiksi ja todistaa olevansa monipuolinen, syvällinen näyttelijä.
     Inception on harvinainen elokuva. Se kertoo hyvin ainutlaatuisesta keksinnöstä ja hyvin ainutlaatuisista ihmisistä. Nolan on nero. Hän saa katsojan itkemään ja haukkomaan henkeään ja ihastelemaan elokuvaa kaikkea samaan aikaan. Inception on täydellinen elokuva, täydellisillä näyttelijöillä.

10-

...=)