Arvostelu: Denial

Badass-historoitsija Deborah Lipstadt (Rachel Weisz) lähtee taistelemaan vastaan, kun David Irving (Timothy Spall) kieltää holokaustin olemassaolon ja uhkaa tehdä historian uudelleenkirjoittamisen mahdolliseksi. Avukseen Deborah värvää kokonaisen armeijan lakimiehiä (ml. Tom Wilkinson).

Inspiroiduin paljon elokuvan mahtipääosanaisesta. En tiennytkään, että historiasta saisi tehtyä niin coolia, miltä Deborah vankkumattomalla kamppailullaan totuuden ja faktojen puolesta, saa sen näyttämään. Lisäksi elokuva vielä rakentaa hänestä monitahoisen ja kompleksisen hahmon, jolla on paljon eri ulottuvuuksia. Hän ei ole typistetty roolihahmo, mitä on aina yhtä virkistävää katsoa.

Ennen kaikkea elokuva onkin yhtä näyttelytaiteen veteraanien jylistelyä. Näyttelykaarti on varustettu toinen toistaan vaikuttavimmilla nimillä. Briteissä lukuisilla pysteillä - kuten Olivier-palkinnolla, BAFTA-palkinnolla ja BIFA-palkinnolla - palkittu Andrew Scott puhkoo oikein reikiä keuhkoihin, niin kompaktin roolisuorituksen hän nykäisee. Liekö maailmanmaine seuraava askel hänelle, kun kotimaan korkeimmat kunniat tuntuvat löytyvän jo takataskusta? Timothy Spall tietysti voisi vetää roolin kuin roolin vaikka unissaan ja tekee tasaisen varmaa työtä tässäkin. Rachel Weisz tulkitsee mielenkiintoista pääroolia sen ansaitsemalla intensiteetillä. Alex Jennings saa näyteltyä tällaiset ylimielisiltä vaikuttavat roolit vedettyä vähän liiankin helpon näköisesti.

Mutta en silti osannut varautua, että saisin kaiken kukkuraksi nauttia sellaisesta luonnonvoimasta, joka on Tom Wilkinson. Siinä on näyttelijä, joka osaa näytellä. Mikä karisma ja voima. Mikä arvovalta ja läsnäolo. Pois tieltä oksat ja männynkävyt. Hänen näyttelyään ei estele mikään.

Denial on todellla intensiivinen, mielenkiintoinen ja koskettava elokuva. Elokuvan aihe on äärettömän mielenkiintoinen ja elokuvan rakenne kumartaa sille tarvittavan huomion ja ajan, jotta se voidaan käsitellä sille kuuluvalla hartaudella. Elokuva myöskin pakostakin muodostuu syvälliseksi tulkinnaksi totuudesta ja historiasta ja merkityksestä. Sukupolvien välisestä kuilusta. Kunnioituksesta. Miesten ja naisten välisestä sodasta. Akateemisuudesta ja tiedon demokraattisuudesta. Sananvapaudesta ja oikeuslaitoksesta. Demokratiasta ja statuksesta. Sanomattakin lienee selvää, että todella hieno elokuva. Rakastan tällaisia draamoja ja voisin katsella niitä vaikka ajan loppuun asti, sillä näitä teemoja ei kukaan pysty niin kattavasti yhdelläkään elokuvalla kuluttamaan loppuun.

Ja siitä tuleekin ehkä valitettavasti pieni kriitikin aihe elokuvaa kohtaan. Se tuntuu jopa melkein liian virtaviivaiselta ja dynaamiselta elokuvalta. Jotain, mitä yleensä arvostaisi. Draama toimii parhaimmillaan, kun se kulkee hyvässä temmossa ja on iskevä. En voi siis liikaa syyllistää tekijöitä, että ovat tehneet moitteetonta jälkeä, mutta olisin kaivannut enemmänkin tilkettä ja törinää. Elokuvassa oli monia, monia hienoja aiheita ja teemoja, joita olisi jaksanut katsoa pidempäänkin. Myös hahmoihin olisi voinut sukeltaa monin kerroin syvemmälle. Nyt esimerkiksi Spallin esittämä antagonisti, Irving, jäi melko etäiseksi hahmoksi. Ehkä se oli tietoinenkin valinta elokuvantekijöiden taholta, että tälle halveksittavalle hahmolle ei haluttu omistaa liikaa kallisarvoista filmiä, mutta sitten taas haluaisin, että elokuvantekijöillä olisi enemmän luottoa katsojalle. Että hän osaisi kyllä jättää miehen omaan arvoonsa, vaikka häntä ymmärtäisimmekin enemmän.

Ymmärrän myös sen, että holokausti aiheena on voimakas, joten sen kanssa ei voi liikaa rueta kikkailemaan, ettei homma mene paksuksi. Siksi elokuvantekijät ovat eittämättä kuvanneet elokuvan tunnepainoitteiset kohtaukset mahdollisimman suorasti. Eli heittäneet kamerat konkreettisesti Auschwitziin eli holokaustin keskiöön ja antaneet sen puhua puolestaan, sen enempää koruilematta ja koristelematta tätä elokuvallista aspektia. Mutta minusta se oli liian ilmeinen valinta. Tuntui kuin katsojalle puhuttaisiin kuin tämä olisi tyhmäkin. Kuin tämä ei ymmärtäisi holokaustia ja sen emotionaalista perintöä, ilman, että se konkreettisesti tungetaan päin näköä. Toisin sanoen, tarpeetonta ekspositiota.

Tämän ongelmallisuuden vieritän ohjaajan syyksi, sillä niissä kohtauksissa ei ole vuorosanoja. Ne ovat kuin montaasipätkiä tai musiikkivideotyylisiä täyteotoksia, joita ohjaaja on pakosta tunkenut ylimääräisksi otoksiksi käsikirjoitettujen kohtauksien päälle. Siltä ne ainakin tuntuivat. Nimittäin elokuvan käsikirjoitus onkin sitten jo hatunnoston arvoinen asia. David Hare on ennenkin todistanut huomattavan lahjakkuutensa käsikirjoitustaiteen alalla, eikä hän petä taaskaan. Erityisesti haluan nostaa viimeisellä nuotilla sen käsikirjoituksesta esille, kuinka hienosti hän on kirjoittanut jokaisen hahmon puhumaan omalla suullaan. Jokainen hahmo tuntui omalta persoonaltaan, omalla yksilöllisellä näkökulmallaan ja olemuksellaan. Todella harvinaista saada näin hienosti kirjoitettua elokuvaa.

Arvostelu: The Favourite

Ylistetyn kreikkalaisohjaaja Yorgon Lanthimoksen uusimman, The Favouriten Suomen ensi-ilta on 8.2.2019. Jostain syystä se kuitenkin oli ohjelmistossa tänään, 24.1.2019. No, en jäänyt asiaa sen suuremmin ihmettelemään, vaan lähdin katsastamaan pätkän.

Se kertoo Kuningatar Annan brittihovista 1700-luvun Englannissa. Englanti on sodassa Ranskaa vastaan ja Kuningatar Annan (Olivia Colman) tulee päättää hyväksyäkö rauhansopimus. Kuningatar Annan neuvonantaja (Rachel Weisz) on juuri saamassa Kuningatar Annaa jatkamaan sotaa ja hylkäämään rauhansopimuksen, kun hoviin pulmahtaa viattomalta vaikuttava pikkupulmunen (Emma Stone), joka sotkeekin kuviot.

The Favourite oli Oscar-ehdokkuuksien suurrohmijoita, Roman lisäksi. Molemmat saivat yhteensä kymmenen ehdokkuutta. Saa nähdä kumpi kävelee gaalasta ulos enemmän Oscareita kainalossaan. Mikä on sinänsä virkistävää, että molempien elokuvien pääosassa on useampi naisnäyttelijä ja nimenomaan he ovat myös rooleistaan ehdolla. 

Kaikki Yorgos Lanthimoksen elokuvat tuntuvat kertovan jollain lailla normeista. Ihmisten sosiaalisista säännöistä ja koodistosta. Hierarkiasta ja asemasta. Näistä jälkimmäiseen etenkin The Favourite tarrautuu kiinni vimmaisella voimalla. Brittihovin kautta heijastellaan aseman merkitystä ihmisyksilön elämässä. 

Lanthimoksella tuntuu olevan todella myrkyllinen inho kaikkea normaalia kohtaan. Hän haluaa haastaa katsojat miettimään, mitä normalius edes tarkoittaa ja miksi siitä pitäisi pitää kiinni. The Favouritessa hän tekee sen riisumalla etiketin taakse piiloutuneet hovineidot paljaiksi. Kun ihmisiltä poistaa heidän asemansa, mitä jää jäljelle? Ja onko se ihmisen asema, mikä tekee hänet normaaliksi? Eikö se silloin ole vain teennäistä alun alkaenkin? Yhtä teennäistä, kuin Lanthimos pakottaa elokuvansa ilmaisun olemaan.

Toivoisin vielä jonain päivänä saavani tietää syyn Lanthimoksen syvälle inholle ihmisiä ja ihmisluontoa kohtaan. Siihen kohdistuukin suurin ongelmani hänen kanssaan. Hän ei saa kakaistua ulos, vielä kolmen elokuvan jälkeenkään - The Lobster, Sacred Deer ja The Favourite - jotka kertovat kaikki samasta teemasta - että mitä hän haluaa. Mikä se on se juttu, mitä hän jahtaa. Mikä on hänen johtopäätöksensä? Miksi hän kritisoi ihmisiä niin ankaralla kädellä? Mitä hän haluaa meidän tietävän?

Elokuvan teennäisyyden voisi antaa anteeksi, jos tietäisin, mitä sillä paetaan. Mikä on se elokuvallinen ilmaisutyyli, jota Lanthimos haluaa välttää? Aitous?  Nämä yliteatraaliset hahmot vain menettävät sen shokki-iskun tehon ensimmäisten minuuttien aikana ja lopun aikaa jäin kaipaamaan syvällisempää otetta. Jotain pohjavirtaa, mistä napata kiinni. Minulle se ei riitä, että osaa kivoja temppuja. Niillä pitää olla joku tarkoituskin. Elokuvassa on ihan näppäriä elementtejä ja showkohtauksia, mutta ongelmaksi jää vain se, että Lanthimos ei halua kääntää nuppeja kaakkoon. Elokuva ei ole tarpeeksi rohkea. Tarpeeksi paljas. Tarpeeksi yliampuva. Edes tarpeeksi teennäinen. Aitoudesta, syvällisyydestä tai tunteellisesta puhumattakaan. 

Mitä sitten haluaisin, että Lanthimos tekisi? Yksi ajatus olisi, että tekisi jotain ennaltaodottamatonta. Lanthimoksen tehokeinot toimivat ensimmäisen kerran, kun saa nähtäväksi hänen teoksensa, mutta jo seuraavan pätkän kanssa jää raapimaan päätään, että onko hän vain yhden tempun poni. Ennaltaodottamattomastakin tulee ennalta-arvattavaa, jos jatkaa samalla kaavalla kaiken aikaa.

Siitä annan elokuvalle kuitenkin huimasti krediittiä, että se kätkee sisäänsä maagisen roolityön Rachel Weiszilta, joka yksin taistelee elokuvan yliteatraalista ilmaisua vastaan ja hämmästyttääkin hienovaraisuudellaan. Hänen viimeiset kohtauksensa ovat elokuvan parasta antia.

Arvostelu: The Lobster

En pitänyt tästä yhtä paljon kuin The Killing of A Sacred Deerista. Minua alkaa huolestuttaa, että ohjaaja Yorgos Lanthimoksella on vain tämä yksi kortti hihassaan. Nimittäin The Lobster ja The Killing of A Sacred Deer ovat melko samanlaisia elokuvia ja liekö jos olisin nähnyt The Lobsterin ensiksi, olisin ihan sen pauloissa ja The Killing of A Sacred Deer tuntuisi vain sen jatkeelta. Lanthimoksen fiktiivinen maailma on mielenkiintoinen. Se on kuin autistien valloittama maailma, joka on samalla satiiri meidän nyky-yhteiskunnastamme, mutta tavalla, joka ei täysin aukea. Musta huumori on pääosassa ja näyttelijöistä ei voi juuri sanoa kahta sanaa enempää, sillä joko heidän tyylinsä on täysin puista tai täysin nerokasta. En pysty nyt puhumaan koko Lanthimoksen elokuvallisesta ilmaisuvoimasta, sillä kaksi elokuvaa on kuitenkin vielä liian kattamaton otos, mutta jos puhun vain The Lobsterista, niin minulle se hajosi siihen, että en välittänyt yhdestäkään hahmosta. Siinä missä Sacred Deer oli tarkoituksella häiriintyneen psykologinen kauhutrilleri, The Lobster kuitenkin yrittää ainakin ajoittain leikkiä jonkinlaista romanttista elokuvaa. Ja silloin se tarkoittaa sitä, että katsojan tulisi välittää edes yhdestä hahmosta, jotta voisi kiinnostua elokuvastakin.

Youth (Youth)

Monesti kiitän onneani, kun olen unohtanut jotain. En haluaisikaan muistaa kaikkea. Elämä ei ole ollut minulle, kuten ei varmasti kenellekään, aina helpointa leikkiä. Joskus on joutunut tekemään erittäin vaikeita päätöksiä, tietäen, että mitä tahansa valitsee tehdä, joutuu kärsimään seurauksista. Joskus on vain huonoja vaihtoehtoja. Olen aina pitänyt ajatuksesta, että olemassaolo ja ikuisuus on nyt. Mitään muita hetkiä ei ole olemassa. Mennyt on mennyt ja tuleva on tuleva. Olemme siis olemassa vain nyt. Ei ole väliä, mitä oli olemassa, kuka oli olemassa tai mitä on tulossa. Se on lohdullinen ajatus, mutta myös erittäin vaikea. On tavallaan myös helppo elää muistoissa, kuvitella, että elämää on jo eletty ja sen varjolla saisi ratsastettua nykyhetkessä. Muistoihin on helppo paeta, on helpompi ajatella, että ennen oli paremmin. Se on helpompaa kuin hyväksyä nykyisyys ja elää hetkessä, sillä tässä hetkessä olemme itsemme, erittäin puhtaasti ja raa'asti, riisutusti ja pystymme vain katsomaan toisiamme silmiin ja näkemään toisemme siinä hetkessä kuin olemme. Joudumme kokemaan tunteen ja hyväksymään sen. Mitä ikinä se onkaan.

Paolo Sorrentino tutki vanhuuden ja nuoruuden teemaa jo edellisessä elokuvassaan Suuri kauneus (2013), josta voitti parhaan vieraankielisen elokuvan Oscar-palkinnon. Nyt hän on vaihtanut kielen englantiin ja värvännyt Michael Cainen ja Harvey Keitelin elokuvansa pääosaan kahdeksi vanhaksi mieheksi, jotka ovat elinikäisiä ystäviä. Caine on Fred Ballinger, eläköitynyt säveltäjä, jota Englannin kuningatar nyt kosiskelee palaamaan vielä kerran johtamaan orkesteria Prinssin syntymäpäiväjuhlille. Keitel on Mick Boyle, nuoruudessaan menestynyt elokuvaohjaaja, joka yrittää vielä kerran mestariteosta Jane Fondan iäkäs diiva Brenda Morel muusanaan. Fred ja Mick viettävät aikaansa Sveitsiläisessä tähtien lomaretriitissä, jossa seuranaan heillä on myös Fredin tytär ja assistentti Lena (Rachel Weisz) sekä Paul Danon esittämä näyttelijä, joka tuli kuuluisaksi esittäen robottia.

Youth on harmonisen yksinkertainen, kaunis ja hillitty elokuva, jossa on erittäin paljas ja intiimi tunnelma. Sorrentino on aina ollut rytmin mestari. Hänen elokuvansa sykkivät aivan omaan tahtiinsa. Youth on kuitenkin perustavanlaatuisesti erilainen elokuva kuin Suuri kauneus, joka oli villi, spektaakkelimainen sekä räväkkä. Suuri kauneus oli disko, Youth on hiljainen sinfonia vanhasta radiosta kuultuna. Tässä elokuvassa ei ole juuri ylimääräistä. Huomio on melko pitkälti Cainen ja Keitelin kahdessa vanhuksessa ja täten Sorrentino selvästi viittaa vanhuuden ja siis ajan eli nykyisyyden eli ikuisuuden dilemmaan. Mitä on ikä ja kokemus? Millainen on henkilö, jolla on elämää takanaan, jolla on muistoja, mutta valitsee elää tässä hetkessä, kokea tämän hetken päällimmäisen tunteen? Kumpi lopulta voittaa muistot vai tunteet?

Cainen hahmo selvästi on vanhus, jolla on ollut runsas, mielenkiintoinen elämä, jossa hän on joutunut tekemään valintoja, rankkoja valintoja esimerkiksi miten kasvattaa tyttärensä, miten lähestyä naista, jota suuresti ihaili, mutta silti halusi kunnioittaa ystäväänsä, joka myös ihaili tätä naista ja niin edelleen. Hän ei ikään kuin hyväksy sitä, että muistot ovat nyt muistoja, ja niiden vaaliminen ei tee niistä yhtään aidompia kuin niiden unohtaminen. Mennyt on mennyttä.

Keitelin hahmo on selvästi elänyt elämää päivästä päivään. Hän elää tunteella ja katsoo tulevaisuuteen. Hän ei edes myönnä Cainen hahmolle muistavansa naista, jota Caine niin haikailee. On myös mielenkiintoinen vastakkainasetelma, kun elokuva pistää Cainen hyväksymään paluun vielä kerran johtamaan orkesteria ja samaan aikaan katkaisee vielä viimeisen yhteyden jonkinlaiseen tulevaisuuteen tai vielä kerran tuhkista nousemiseen Keitelin elokuvaohjaajalta ja täten pakottaa tämän vain olemaan entinen hyvä ohjaaja.

Syvällisimmin elokuvan olemus tulee mielestäni ilmi näiden kahden hahmon ystävyydessä ja siinä, että heidän omin sanoin; "he kertoivat toisilleen vain ne hyvät jutut". Aika lailla viisaasti vangittu koko elokuvan sanoma iästä, menneisyydestä, muistoista, tunteista, ihmissuhteista ja siitä, miten ihmiset muistavat eri asioita ja miten eri ihmiset kokevat myöskin eri ihmiset - eikö tässä makaa ihmisyyden perusta, että kaksi elinikäistä ystävää, jotka eivät puhu keskenään muusta kuin niistä hyvistä asioista.

On hienoa nähdä näin monen legendaarisen näyttelijän todistavan taitonsa mestereiden lailla. Caine on täydessä iskussa ironian sävyttämässä roolissaan, jossa muistelee menneitä aidon englantilaisen tavoin. Keitel on rempseä amerikkalainen, joka jumaloi muusaansa ja haluaisi vain poikansa kunnioittavan omaa elämänsä naista samalla palolla. Rachel Weisz on luonnollisesti jumalainen, tyttärenä, joka oppii, että myös omaa isäänsä voi katsoa monella eri tapaa sekä Jane Fonda ehkä porukan huomion varastajana, kuin pienessä cameo-roolissa suurena, dramaattisena diivana, joka kanavoi puheessaan kaikkia tunteita aina kaihosta, selviytymiseen.

Elokuvan kaavaa rikkoo varsin elävöittävästi viittaukset nykyaikaan muun muassa pop-tähti Paloma Faithin elokuvansisäisellä musiikkivideo-painajais-kohtauksella tai polkupyörällä keulivan pienen pojan ohikiito Sveitisiläisellä vuoristotiellä, jonka ei muuten edes tunnistaisi siirtyneen uudelle vuosituhannelle muun maailman tapaa. Tämä Svetisin kylpylämaisema on muutenkin kuin askel menneeseen maailmaan, jossa ei ole kiire tai tietoa ei tulvi ovista ja ikkunoista sisään. Emme me edes liiku juuri elokuvan aikana pois tuosta alppimaisemasta ja kaikki tieto, joka ulkomaailmasta tulee, tulee usean välikäden kautta. Tämä luo illuusiota ajattomuudesta, jota ehkä Sorrentino kaiken aikaa meille halusikin viestittää. Elokuvan loppu kaikessa ironisuudessaan tiivistää hienon kokemuksen, joka on Youth. Kun Michael Cainen hahmo viimein saa lukuisien lääkärintutkintojen jälkeen tietää tuloksensa terveyden tilastaan, lääkäri toteaa hänen olevansa täysin terve.

...=)

My Blueberry Nights (My Blueberry Nights)

Pistin tämän leffan päälle, koska siinä oli Jude Law ja Rachel Weisz. Ilmeisesti Wong Kar-wai on aasialaista elokuvateollisuutta vähän intohimoisemmin seuraaville jonkinlainen jumala, jonka omalaatuinen, esteettinen ja erilaisilla tunnelmilla leikkivä tyyli on syvällisempää, kuin voi edes sanoin kuvailla.

Täytyy kyllä myöntää, että olihan se elokuvan kuvaus ihan virkistävää vaihtelua tavalliseen Hollywoodilaiseen visuaalisuuteen ja siten ehkä nostaa elokuvaakin vähän seuraavalle tasolle, vaikka elokuvaan saattaa olla vaikea ajoittain keskittyä.

Ei siinä, ihan sympaattinen elokuva on kyseessä. Pidin elokuvan melankolisesta haikeudesta ja samanaikaisesta kypsyydestä, joka löytyi kuvauksesta; miten näimme tapahtumat useasti ikkunan takaa tai kuinka saatoimme saapua tilaan, jossa kohtaus on jo käynnissä. Koen myös, että elokuvan rakenne - tauotus, kuinka se hengittää, oli toteutettu mielenkiintoisesti. Elokuva ei etene klassisen juoniarkin mukaan, vaan yhdessä hetkessä olemme seuraamassa toisten ihmisten maailmaa ja seuraavassa toisten. Hieno kokonaisuus, joka on valitettavasti jätetty sellaiseksi. Nimittäin kun elokuva pyrkii olemaan niin hauras ja syvällinen ja kaikkea maan ja taivaan väliltä, unohdetaan ajatella katsojaa ja kuinka mielenkiintoista hänen on elokuvaa seurata.

Tosin, ehkä se ei ole tarkoituskaan. Koen, että elokuva piti otteessaan ihan vain heittämällä katsojalle erilaisia tunnelmia, aina öisestä New Yorkilaisesta kahvilasta, pölyiseen Teksasilaiseen baariin. Kaiken kaikkiaan virkistävä tuulahdus erilaista elokuvantekemistä.

...=)

Syvänsininen meri (The Deep Blue Sea)

Todellisen älykkään elokuvanteon erottaa henkilöhahmoista. Ne ovat avain tarinaan ja itse elokuvaan. The Deep Blue Sean henkilöhahmot ovat todella viisaan näytelmäkirjailijan kynästä, sen pystyy kertomaan. Ihmiset eivät ole koskaan samanlaisia. Ei tietenkään keskenään, mutta ihmiset ovat erilaisia myös oman itsensä kanssa. Emme ole samanlaisia esimerkiksi töissä ja kotona, yksin ja seurassa. Usein henkilöhahmot kirjoitetaan varsin mustavalkoisesti. Tämä henkilöhahmon on esimerkiksi räikeä luonteeltaan, joten hän on räikeä vaikka hautajaisissa. Tämä ei kuitenkaan vastaan realistisuutta kovinkaan hyvin. Rakastuin The Deep Blue Sean henkilöhahmoihin, koska he ovat erilaisia ollessaan yksin, ollessaan entisen puolisonsa kanssa, ollessaan nykyisen puolisonsa kanssa ja niin edespäin.

Rachel Weisz esittää elokuvan keskiössä Hester Collyeria, 1950-luvun lontoolaista naista, joka on jättänyt aviomiehensä Williamin, ollakseen rakastamansa miehen, Freddie Pagen kanssa. Freddiea näyttelee Tom Hiddleston. Elokuvan on ohjannnut ja käsikirjoittanut Terence Davies Terence Rattiganin näytelmän pohjalta.

Katsoin elokuvan Rachel Weiszin takia. Hän on jumalainen näyttelijä. Hänellä on kyky liittää dialogi, puhe, hetkiin jolloin hän ei puhu, maalauksellisesti. Hän osaa tauottaa näyttelemisensä. Hänen roolinsa Hesterina on laskelmoidun tarkka. Silti se on syvällinen ja hän saa loistavasti ilmennettyä sen emotionaalisen levottomuuden, jonka hänen hahmonsa käy läpi. Tom Hiddleston hukuttaa näyttelemiseensä. Hän katoaa roolinsa taakse ja omaksuu hahmon. Harvoin sitä unohtaa kuitenkaan katsovansa näyttelijää esittämässä roolia, mutta hänellä on se taito.

The Deep Blue Sea on veitsenterävä katsaus 1950-luvun hillittyyn sosiaaliseen konventioon. Hahmot kamppailevat sen kanssa, mitkä säännöt ovat oikeasti olemassa. Sosiaalisia normejahan on vaikea fyysisesti havaita. Ja varmasti 1950-luvulla tuntui kuin murenisi niiden alle, jos tänä päivänäkin on vaikeaa olla oma itsensä kaiken sen varautuneisuuden alla, joka täytyy jokapäiväisessä elämässä hallita. Sen lisäki The Deep Blue Sea on kertomus suhteen lopusta. 

Kyseessä on hyvin älykäs elokuva. Sen tempo ei ole suuri, joten se saattaa tuntua vähän hitaalta. Itse en kuitenkaan tylsistynyt elokuvaa katsoessa, päin vastoin. Herkistyin. Siinä oli jotain kaunista. Jotain universaalia. Pidin paljon käsikirjoituksesta. Dialogi on huippua. Se ei ole puista ja teennäistä. Se on kaunista ja sujuvaa. Se on purevaa ja hienostunutta. Erityisesti kohtaus, jossa Hester syö Williamin, tulevan entisen aviomiehensä ja Williamin äidin kanssa illallista. Elokuvan rakenne on mielenkiintoinen. Se liikkuu takaumissa ja vaikka elokuva periaatteessa kuvaa yhden vuoroakauden ajanjakson, näemme silti Hesterin siirtymävaiheen suhteesta toiseen. Elokuva ei myöskään ammu katsojan nenän eteen kaikkea. Se ei huuda täysillä ja osoita tikulla, mitä nyt tapahtuu. Se antaa sulavia vihjauksia hahmoista. Se kuljettaa henkilöitä arkisen mysteerisesti. Kyseessä on 1950-luvun henkilöhahmot. He ovat eläneet toisen maailmansodan. Heidän arkeensa kuuluu lapsien hankkiminen ja teen juominen. Avioero ei ollut niin yleistä kuin nykyään. Kaikki tämä on istutettu henkilöhahmoihin.

Myös elokuvan teema, sen kypsyys on käsinkosketeltavan realistista. Aina ei elämä kohtele reilusti. Aina ei elämässä kaikki palaset loksahda kohdalleen. Joskus ihminen tekee suuria uhrauksia jonkun asian eteen, jota ei tapahdukaan. Tämän elokuva kuvaa todella hienolla tavalla, joka etenkin kuvastuu elokuvan alku- ja loppukohtauksissa, jotka toimivat ikäänkuin jatkumoina. Sitähän elämä on, vaikka joskus tuntuisikin, että tästä ei elämä enää jatku. Jatkuu se.

...=)

Uskollinen puutarhuri (The Constant Gardener)

Rachel Weisz ja Ralph Fiennes uhmaavat perinteisiä elokuvallisia rakkaustarinoita tässä hidastempoisessa trillerissä.

Justin Quayle (Fiennes) on brittiläinen diplomaatti Nairobissa, Keniassa. Hänen vaimonsa Tessa Quayle (Weisz) on aktivisti ja hyväntekijä ja vaikka heidän agendansa ovat tyystin erilaisia; Justin on rauhallinen, puutarhassa viihtyvä diplomatiaa harrastava politiikko, kun taas Tessa on intohimoinen ja toisista ihmisistä välittävä ja itsensä heille uhraava aktivisti - he silti rakastavat toisiaan. Ja tämä rakkaus on, mikä saa palaset tässä trillerissä liikkeelle. Tessa kuolee. Tämä avaa Justinin silmät kokonaiselle salaliitolle ja siihen, mitä vastaan Tessa taisteli ja mistä hän ei tiennyt, vain koska tämä suojeli häntä.
    Ohjaaja Fernando Meirelles on älykäs, ei voi kieltää. Hän herättää eloon elokuvan kielen ja rytmin. Trillerinä Uskollinen puutarhuri on erittäin hidas, jopa. Sitä voi olla raskas seurata, sillä juoni liikkuu takaumissa ja sitä kautta katsojan täytyy hahmottaa elokuvan kokonaisuus, hahmojen motiivit ja päämäärät. Justin haluaa selvittää, miksi Tessa kuoli ja lopulta hän ymmärtää, että kysymys onkin siitä, että minkä vuoksi Tessa kuoli.

"Rachel Weisz on taitava, lahjakas, älykäs näyttelijä"

      Elokuva on korkeimmillaan vain keskiluokkainen trilleri. Mutta elokuvan hyveet löytyvät muualta. Rachel Weisz on taitava, lahjakas, älykäs näyttelijä. Hän on syy, miksi elokuva pitää otteessaan. Hän valaisee valkokankaan ja käyttää hyväkseen syvällisyyttä, valloitaakseen roolissaan ja saadakseen katsojat puolelleen. Rooli on vaikea. Ajoittain repliikit ovat niin itsestäänselviä ja välillä monimutkaisia, mutta Weisz pysyy loitolla stereotypiasta ja tekee hahmostaan elävän ja vapaan sekä liikkuu upealla kauneudella tehden hahmosta uskottavan. Hän saa katsojan ymmärtämään Tessaa ja tekee elokuvasta magneettisen, hengittävän kokonaisuuden. Weisz todistaa jokaiselle katsojalle aidon näyttelemisen voiman, sen henkevyyden ja vapauden. Hän yhdistää roolityöhönsä niin paljon tunnetta ja niin paljon maanläheisyyttä, että kokonaisuus on uskomaton. Hänen naurunsa ja välitön läsnäolevuus saa katsojan hänen valtaansa ja täten hänen työstään ja näyttelemisestään ei ole mitään kritisoitavaa. Kohtaukset, jossa hän häikäilemättömästi vaikuttaa vastanäyttelijäänsä ja heidän kemiaansa, ovat valovoimaisia, aitoja, upeita, näissä kohtauksissa Fiennesin kanssa, Weiszin todelliset voimavarat nousevat pintaan, hän saa näihin läheisiin kohtauksiin niin syvällistä omistautumista, että sitä ei edes tunnista näyttelemiseksi ja se jos mikä on täydellisen roolisuorituksen tunnusmerkki. Hänen roolityöstä voidaan löytää niin monta kerrosta, hän antaa katsojan tulla todella lähelle, mihin kuka tahansa ei pysty.
     Uskollinen puutarhuri on tarina rakkaudesta ja sen merkityksestä. Mikä on täysin poikkeuksellista tyypillisille rakkaustarinoille, sillä Uskollinen puutarhuri uskaltaa kyseenalaistaa sen. Myös muut erinäiset teemat ovat käsitelty uskomattomalla tyylillä ja mikä on ohjaajan vahvuus, että hän pystyy herättämään köyhyyden, kurjuuden ja Afrikan slummit niin näkyväksi, hän saa niihin mielenkiintoa ja herättää katsojan niihin samoihin kysymyksiin, mitä Tessa ja Justin. Tärkein kysymys kuitenkin on erittäin filosofinen, koska Tessan anarkia ei toimi ja Justinin diplomatia ei toimi, mikä on oikea vastaus?