En ollut koskaan nähnyt tätä klassikkoelokuvaa, pääosissa Barbra Streisand ja Robert Redford, kohtalokkaina rakastajina. Streisand lauloi myös elokuvan tunnuskappaleen, The Way We Were, joka nousi suureksi hitiksi ja voitti Oscarin. Streisand oli myös itse ehdolla parhaasta naispääosasta, mitä en ihmettele yhtään. Hän on samaan aikaan intohimoinen että koskettava. Mielestäni elokuva nappasi hyvin kiinni siitä, millaisista syistä täydelliseltäkin tuntuvat suhteet loppuvat. Kuinka huonoilta syyt lopettaa tuntuvat verrattuna syihin jatkaa - mutta kysymys onkin siitä, että pitäisikö syitä lopettaa olla edes olemassa?Olen alkanut todella arvostaa 1960-luvun ja 1970-luvun alun elokuvia juuri johtuen niiden sopivasta vanhanaikaisuudesta. Siitä muodostuu kuin kolmas päähenkilö tarinaan. Vaikka fanfaarinen Big Band -musiikki ei kaikkien kohtauksien päälle sovikaan, kaikkein vähiten surullisten, luo se silti aivan oman tunnelmansa elokuvaan. Teeskentelemättömän, jopa spontaanin ja maanläheisen. Tälläisessä perinteisessä elokuvantekemisessä on myös jotain miellyttävää, kun ei yritetä tavoitella kuuta taivaalta. Kohtaukset ovat huomattavasti paljon pidempiä kuin nykyajan elokuvissa, mikä voi tehdä joistain elokuvista vähän pitkäveteisiä (riski, jota nykyään ei todellakaan olla valmiita ottamaan), mutta se mahdollistaa totuutta tavoittelevan tarinankerronnan, jossa huomio pidetään henkilöhahmoissa. Elokuva ei yritä kulkea heidän ohitseen, nopeilla leikkauksilla, vaan nimenomaan kertoo juuri heistä.
Pieniä virheitä johdonmukaisuudesta löytyy, mutta elokuvalle antaa paljon anteeksi, sillä niin hurmaava on sen esittelemä maailma. Elokuva on totta kai myös surullinen ja tunteisiin vetoava, erityisesti loppukohtaus on kaihoisa päätös kohtalokkaalle matkalle. Mutta lohdutonta on se, että tälläistä elokuvaa ei varmaan koskaan enää tehdä. Oodi menneen ajan elokuvantekemisen loistolle.
...=)
