Badass-historoitsija Deborah Lipstadt (Rachel Weisz) lähtee taistelemaan vastaan, kun David Irving (Timothy Spall) kieltää holokaustin olemassaolon ja uhkaa tehdä historian uudelleenkirjoittamisen mahdolliseksi. Avukseen Deborah värvää kokonaisen armeijan lakimiehiä (ml. Tom Wilkinson).Inspiroiduin paljon elokuvan mahtipääosanaisesta. En tiennytkään, että historiasta saisi tehtyä niin coolia, miltä Deborah vankkumattomalla kamppailullaan totuuden ja faktojen puolesta, saa sen näyttämään. Lisäksi elokuva vielä rakentaa hänestä monitahoisen ja kompleksisen hahmon, jolla on paljon eri ulottuvuuksia. Hän ei ole typistetty roolihahmo, mitä on aina yhtä virkistävää katsoa.
Ennen kaikkea elokuva onkin yhtä näyttelytaiteen veteraanien jylistelyä. Näyttelykaarti on varustettu toinen toistaan vaikuttavimmilla nimillä. Briteissä lukuisilla pysteillä - kuten Olivier-palkinnolla, BAFTA-palkinnolla ja BIFA-palkinnolla - palkittu Andrew Scott puhkoo oikein reikiä keuhkoihin, niin kompaktin roolisuorituksen hän nykäisee. Liekö maailmanmaine seuraava askel hänelle, kun kotimaan korkeimmat kunniat tuntuvat löytyvän jo takataskusta? Timothy Spall tietysti voisi vetää roolin kuin roolin vaikka unissaan ja tekee tasaisen varmaa työtä tässäkin. Rachel Weisz tulkitsee mielenkiintoista pääroolia sen ansaitsemalla intensiteetillä. Alex Jennings saa näyteltyä tällaiset ylimielisiltä vaikuttavat roolit vedettyä vähän liiankin helpon näköisesti.
Mutta en silti osannut varautua, että saisin kaiken kukkuraksi nauttia sellaisesta luonnonvoimasta, joka on Tom Wilkinson. Siinä on näyttelijä, joka osaa näytellä. Mikä karisma ja voima. Mikä arvovalta ja läsnäolo. Pois tieltä oksat ja männynkävyt. Hänen näyttelyään ei estele mikään.
Denial on todellla intensiivinen, mielenkiintoinen ja koskettava elokuva. Elokuvan aihe on äärettömän mielenkiintoinen ja elokuvan rakenne kumartaa sille tarvittavan huomion ja ajan, jotta se voidaan käsitellä sille kuuluvalla hartaudella. Elokuva myöskin pakostakin muodostuu syvälliseksi tulkinnaksi totuudesta ja historiasta ja merkityksestä. Sukupolvien välisestä kuilusta. Kunnioituksesta. Miesten ja naisten välisestä sodasta. Akateemisuudesta ja tiedon demokraattisuudesta. Sananvapaudesta ja oikeuslaitoksesta. Demokratiasta ja statuksesta. Sanomattakin lienee selvää, että todella hieno elokuva. Rakastan tällaisia draamoja ja voisin katsella niitä vaikka ajan loppuun asti, sillä näitä teemoja ei kukaan pysty niin kattavasti yhdelläkään elokuvalla kuluttamaan loppuun.
Ja siitä tuleekin ehkä valitettavasti pieni kriitikin aihe elokuvaa kohtaan. Se tuntuu jopa melkein liian virtaviivaiselta ja dynaamiselta elokuvalta. Jotain, mitä yleensä arvostaisi. Draama toimii parhaimmillaan, kun se kulkee hyvässä temmossa ja on iskevä. En voi siis liikaa syyllistää tekijöitä, että ovat tehneet moitteetonta jälkeä, mutta olisin kaivannut enemmänkin tilkettä ja törinää. Elokuvassa oli monia, monia hienoja aiheita ja teemoja, joita olisi jaksanut katsoa pidempäänkin. Myös hahmoihin olisi voinut sukeltaa monin kerroin syvemmälle. Nyt esimerkiksi Spallin esittämä antagonisti, Irving, jäi melko etäiseksi hahmoksi. Ehkä se oli tietoinenkin valinta elokuvantekijöiden taholta, että tälle halveksittavalle hahmolle ei haluttu omistaa liikaa kallisarvoista filmiä, mutta sitten taas haluaisin, että elokuvantekijöillä olisi enemmän luottoa katsojalle. Että hän osaisi kyllä jättää miehen omaan arvoonsa, vaikka häntä ymmärtäisimmekin enemmän.
Ymmärrän myös sen, että holokausti aiheena on voimakas, joten sen kanssa ei voi liikaa rueta kikkailemaan, ettei homma mene paksuksi. Siksi elokuvantekijät ovat eittämättä kuvanneet elokuvan tunnepainoitteiset kohtaukset mahdollisimman suorasti. Eli heittäneet kamerat konkreettisesti Auschwitziin eli holokaustin keskiöön ja antaneet sen puhua puolestaan, sen enempää koruilematta ja koristelematta tätä elokuvallista aspektia. Mutta minusta se oli liian ilmeinen valinta. Tuntui kuin katsojalle puhuttaisiin kuin tämä olisi tyhmäkin. Kuin tämä ei ymmärtäisi holokaustia ja sen emotionaalista perintöä, ilman, että se konkreettisesti tungetaan päin näköä. Toisin sanoen, tarpeetonta ekspositiota.
Tämän ongelmallisuuden vieritän ohjaajan syyksi, sillä niissä kohtauksissa ei ole vuorosanoja. Ne ovat kuin montaasipätkiä tai musiikkivideotyylisiä täyteotoksia, joita ohjaaja on pakosta tunkenut ylimääräisksi otoksiksi käsikirjoitettujen kohtauksien päälle. Siltä ne ainakin tuntuivat. Nimittäin elokuvan käsikirjoitus onkin sitten jo hatunnoston arvoinen asia. David Hare on ennenkin todistanut huomattavan lahjakkuutensa käsikirjoitustaiteen alalla, eikä hän petä taaskaan. Erityisesti haluan nostaa viimeisellä nuotilla sen käsikirjoituksesta esille, kuinka hienosti hän on kirjoittanut jokaisen hahmon puhumaan omalla suullaan. Jokainen hahmo tuntui omalta persoonaltaan, omalla yksilöllisellä näkökulmallaan ja olemuksellaan. Todella harvinaista saada näin hienosti kirjoitettua elokuvaa.
