...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Näytetään tekstit, joissa on tunniste 9 1/2. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 9 1/2. Näytä kaikki tekstit

The Wolf of Wall Street (The Wolf of Wall Street)

Martin Scorsesen ohjaama mustakomedia The Wolf of Wall Street, joka valmistui vuonna 2013, kertoo Jordan Belfortista (Leonardo DiCaprio), pörssimeklarista, joka rikastuu 90-luvulla itse perustamansa yrityksen Stratton Oakmont kanssa, jonka pääsääntöinen tehtävä on ottaa rahat pois tavallisilta sijoittajilta ja pistää ne omaan taskuun. Yhtiö saa kuuluisuutta listattuaan kenkäsuunnittelija Steve Maddenin pörssiin. Belfort kasaa miljoonaomaisuutensa ja samalla kun vastuuttomasti leveilee rahoillaan, huorien, huumeiden ja ökyjahtien muodossa, alkaa myös FBI kiinnostua miehestä. Margot Robbie esittää Belfortin toista vaimoa, Naomi Lapagliaa, Jonah Hill Belfort oikeaa kättä ja yhtiökumppania ja Matthew McConaughey Belfortin uran alkuaikojen opastajaa. Kyle Chandler on Belfortia jahtaava FBI agentti.
     Melkein kolmen tunnin elokuva, joka sekunti loppujen lopuksi käytetty hyödyksi. Ensimmäinen puolisko sujuu luontevasti yritystä luodessa ja rahoja tuhlatessa. Ensimmäisen osan lopussa voi saattaa, toivottavasti jo alkaa ihmetellä, että löytyykö tarinasta filosofista merkitystä ollenkaan. No loppuosaa elokuvaa Scorsese upeasti käyttääkin seurausten kohtaamiseen. Kuten elokuvan sitaatti kuuluu "someday the chickens will come home to roost". Scorsese rakentaa erittäin viisaasti siirtymän rikkauksista ryysyihin. Ensin hän vihjaa siitä hienovaraisesti ja hiljaa hän vaihe vaiheelta istuttaa loppuratkaisun juonikaareen. Käsikirjoitus on täyttä puhtautta. Vaikka aihe ei paperilla kaikkia kiinnostaisikaan, on juoni silti yksi parhaita pitkään aikaan. Tuntuu siltä, että oikeasti todistaa jotain tapahtuvan. Scorsese ohjaa käsikirjoituksen mestarin tavoin. Hän saa aikaan mielenkiintoista dynaamista ristiriitaa, jota tutkii avoimin mielin. Yleensä en ole kauhean suopea kertojan käyttämiseen, mutta Scorsese tekee sen paremmin kuin ehkä ketään muu. DiCaprio selostaa lähes joka kohtauksen kertojana, mutta siinä Scorsese tekeekin viisaan ratkaisun eli kuvaa elokuvan ikään kuin Belfortin silmin. Tekee siitä oikeasti elämänkerrallisen. Liioitellut tapahtumat ja räävit kohtaukset istuvat upeasti elokuvan tyyliin. Tunnelmasta on saatu irrationaalinen ja saa katsojan kyseenalaistamaan juonta. Elokuvasta löytyy ainakin loppua kohden motiivi ja merkitys. Koko kolme tuntia käytetään viisaimmin kuin ehkä koskaan, vaikkain tietyt suvantovaiheet ovat välttämättömiä, mutta tässä elokuvassa se ei juuri haittaa sillä katsoja saa silloinkin runsaasti mustaa huumoria ja ronskia energiaa. Thelma Schoonmakerin käsittämättömän aistillinen ohjaus saa jopa metarforisia merkityksiä ja rakentuu upeasti elokuvan kanssa yhteen.
     The Wolf of Wall Street on täynnä ikimuistoisia kohtauksia, joista on vaikea valita suosikkinsa. Kokonaisuus toimii. Elokuvan tyyli on ehkä näkyvimmässä osassa. Scorsese saavutta melkein jopa fantasianomaiset, henkeä salpaavat otokset New Yorkin maisemista ja sisällyttää joka kohtaukseen upeaa draamaa ja upeaa tunneskaalaa, jota tulkitsee virheettömästi Leonardo DiCaprio elokuvan pääosassa. DiCaprio on uransa parhaassa roolissa. Hän omii roolin aukottomasti ja sisällyttää hahmoon niin paljon inhimillisyyttä, että näinkin yliampuvaa hahmoa on pakko uskoa. DiCaprio suoranaisesti elävöittää roolin ja saa siitä realistisen ja uskottavan. Hän saa kohtaukseen kuin kohtaukseen tasapainoa ja karismaa. Mikä on ehkä vaikuttavinta, jos yhtä vaikuttavinta osa-aluetta edes tästä henkeäsalpaavasta roolisuorituksesta pystyy nimeämään, on DiCaprion tulkitsema uskomattoman laaja tunneskaala. Elokuvan aikana hän vie Belfortin vaatimattomasta Wall Streetin keltanokasta kovan luokan liikemieheksi, jolle räjähtävät juhlat täynnä huumeita ja kovaa musiikkia eivät ole mikään uutinen. Ja kaikkeen tähän hän saa luotua yhtenäisyyttä. Katsoja ymmärtää, että elokuvan lopussa on sama mies kuin elokuvan alussa, vaikkakin DiCaprio luo myös kehitystarinaa hahmolleen. Elokuvan lopussa on oikeasti henkisesti kasvanut Jordan Belfort. Tämä on niin mestarillista näyttelemistä, että DiCaprio on unohtumaton. Hän tekee roolista aidon. Niin syvällinen on hänen tulkitsema hahmo, että sitä on liian vaikea arvioida. Jopa DiCaprion tapa sanoa hahmon nimi kuulostaa niin uskottavalta, että jo se vakuuttaa. Hienovaraiset sävyt, joita DiCaprio hahmoonsa on tuonut ovat jo itsessään täyttä mestarillista luokkaa. Virheistä ei ole tietoakaan ja hän saa lukuisiin kohtauksiin tuotua niin psykologista tarkkuutta, että jokaisesta vuorosanasta tulee lisää kerroksia upeasti rakennettuun hahmoon. En osaa kehua roolisuoritusta tarpeeksi, turha edes sanoakaan, että DiCaprio on kuin toinen ihminen, aivan kuten jokaikisessä roolisuorituksessaan.
      Jonah Hill on sivuroolissa kyltymätön. Hän saa aikaan valkokankaalla todella mielenkiintoista tulkintaa ja räjäyttävää energiaa. Silti hän onnistuu löytämään kohtaukset, jossa viedä katsoja syvemmälle hahmonsa mielenmaailmaan. Kohtaus, jossa hän huutaa akvaariota siivoavalle miehelle on sekä koomisesti täydellinen että draamallisesti syvällinen. Se kiteyttää hahmon olemuksen täydellisesti. Vähän alemmalla tasolla näyttelee Margot Robbie, vaikkakaan surkeammasta roolisuorituksesta kuin kiitettävä ei tästä elokuvasta voi puhuakaan. Robbie istuu luontevasti hahmonsa taakse, mutta loppua kohden häneltä odottaisi vähän enemmän kuin kaksiulotteista esittämistä. Jean Dujardin ei tuo paljoa roolinsa, mutta sen minkä pystyy ja siksi onkin hyvin roolitettu, koska tuo juuri sen rooliin, minkä se vaatii. Kyle Chandler saa rooliinsa yllättävää vastavuoroisuutta ja oikeaa tulkintaa. Kohtaus, jossa hän istuu metron penkillä, matkalla kotiin vaimonsa luo, aivan kuten Belfort elokuvassa hänelle naljaili, Chandler näyttelee liikuttavasti. Siinä, missä DiCaprio sisäistää Scorsesen näkemyksen elokuvasta, muut näyttelijät ovat hieman hakoteillä, ei se sinänsä haittaa, sillä DiCaprion taidonnäyte elokuva lopulta onkin. Lukuun ottamatta Matthew McConaugheyn upeaa pientä sivuroolia, johon hän saa ammennettua todella paljon energiaa, läsnäoloa ja karismaa. McConaughey tekee yllättävästi yhden parhaimmista roolisuorituksistaan. Hän on ajaton. Kuitenkin se on Scorsese ja DiCaprio, jotka ovat ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaimmista yhteistyökumppaneista.
      The Wolf of Wall Street on spektaakkeli. Scorsese on ohjannut elokuvan sujuvaksi, luontevaksi, tunnelmaltaan dynaamiseksi ja samalla ajattoman puhuttelevaksi. DiCaprio tekee pääroolissa puhtaan, henkeäsalpaavan roolisuorituksen ja kokonaisuutena elokuva on aito. Scorsese onnistuu käyttämään koko elokuvan ajan hienovaraiseen tulkintaan ja luo upean tyylin elokuvalle, jonka kaikkia kerroksia, ei syvällisinkään pysty tulkitsemaan. Tämä on upeaa elokuvantekoa. Tietty ristiriitaisuus on elokuvan suola ja kiinnostava tunnelma vie katsojan mukanaan. Elokuvan ehdottomasti kulkee mukana seuraavat päivät katsomisesta. Ja sitä on elokuva parhaimmillaan

9 1/2













...=)

Inside Llewyn Davis (Inside Llewyn Davis)

Mies ja mikrofoni. Anteeksi, siis kitara. Mies ja kitara. Ja kissa. Joel ja Ethan Coenin vuoden 2013 elokuva kertoo 1960-luvun folk-laulajasta Llewyn Davisista. Llewyn Davis on yrittänyt jo pidemmän aikaa saada läpimurtoaan. Takanaan hänellä on duo-yhtyeen ura itsemurhan tehneen Miken kanssa. Llewyn on köyhä ja nukkuu ystäviensä ja siskonsa sohvilla. Llewynia näyttelevä Oscar Isaac on upeassa läpimurtoroolissa. Hän ottaa katsojan haltuunsa heti ensimmäisistä sekunneista lähtien. Näytteleminen on sen luokan kaliiberia, että arvosteleminen on turhaa, roolisuoritus puhuu itsensä puolesta. Isaac saa Davisiin hiottua todella hienovaraisia nyansseja ja katoaa rooliinsa. Jokainen repliikki liikkuu hänen suussaan sulavasti ja hän saa vedettyä yhtenäisen viivan koskettavien laulusoolojen ja niiden ulkopuolisen näyttelemisen välille.
     Joel ja Ethan Coen osoittavat huomattavan loistavaa makua elokuvallaan. Valojen ja varjojen käyttö on mestarillista. Lavastus ja tunnelma ovat sympaattisia, New York on ehdottomasti upeassa roolissa. Mikä tekee vielä suuren vaikutuksen, kaiken päälle on taivaallinen kuvaus. Se on ihastuttavan yksinkertainen ja siinä sen nerous piileekin, miten Coenit ovatkin osanneet tuoda omaa lisäänsä niin klassiseen tapaan kuvata. Se on koskettavaa. Käsikirjoitus on upea. En tiedä miten ylistää sitä tarpeeksi. Pidän elokuvan rakenteesta ja jokaikinen dialogi on nerokasta. Se on nerokasta. Repliikit sopivat toistensa päälle kuin valettu ja toivomisen varaa ei kerta kaikkiaan jätetä. Ainoa miinus tulee ehkä käsikirjoituksen ohjaamisesta. Coenit tuntuvat ehkä liikaa luottavan itsensä tekemään käsikirjoitukseen ja eivät tajua ohjata siitä toimivampaa. Se lukuun ottamatta elokuva on lähellä täydellisyyttä. Ohjaus itsessään on hämmästyttävää, jopa kaikki lauluosuudet on tehty niin dramaattisiksi, että katsoja imautuu elokuvaan suoranaisesti niiden kautta. Ääniraita on tietenkin elokuvan yksi vahvuuksista.
    Carey Mulligan esittää Llewynin ystävää ja entistä rakastajaa. Heidän viha-rakkaus-suhteensa on elokuvan keskeisimpiä osia ja Coenit saavat siihen harkittua tunnelmaa. Mulligan itse yrittää ehkä liikaa tehdä hahmosta mustavalkoista, eikä hän hallitse hahmon aikaan liittämistä. Eli näyttelee hahmoaan kuin hän olisi nykyajan ihminen. Justin Timberlake esittää Mulliganin tulkitseman Jeanin avopuolisoa Jimiä ja on pienemmässä roolissa. Kaikki kolme ovat folk-laulajia ja onkin hyvä, että Timberlake roolitettiin elokuvaan ensinnäkin musiikkitaustansa vuoksi; hän saa lauluosuudet elokuvasta toimimaan. Hän näyttelee äänellään. Vaikuttavan roolisuorituksen tekee myös F. Murray Abraham. Abraham näyttelee levy-yhtiön johtajahahmoa ja saa siihen dynaamista voimaa, mielenkiintoista energiaa ja syvällistä komiikkaa.
     Coenin veljesten nerokas 1960-luvn folk-draama on ehdottomasti antaumuksella tehty. Se on ajaton, klassisen yksinkertaisesti ja silti mestarillisesti kuvattu teos, joka osoittaa ohjaajien poikkeuksellisen loistavan maun. Oscar Isaac katoaa rooliinsa ja koskettaa syvällisellä lauluntulkinnallaan. Elokuvan tunnelma on rakastettava. Ironian käyttö elokuvassa on harvinaisen hallittua, kuten myös elokuvan äänimaailma. Elokuvan teema ja sen käsittelemä apaattinen surullisuus on toteutettu harkitusti. Elokuvaa ei juuri voi kehua liikaa, mutta sitä pitää kunnioittaa.

9 1/2













...=)

Geishan muistelmat (Memoirs of a Geisha)

Geishan muistelmat valmistui vuonna 2005. Sen ohjasi Rob Marshall ja tuotti muun muassa Steven Spielberg. Elokuvan käsikirjoitti Robin Swicord Arhur Goldenin samannimiseen romaaniin perustuen. Elokuva oli ehdolla kuuteen Oscar-palkintoon, voittaen ansaitusti kolme; paras kuvaus, paras lavastus ja paras puvustus. Elokuva tuotti yli 160 miljoonaa dollaria tehden pääosan esittäjästä Zhang Ziyistä kansainvälisen supertähden. Ziyin lisäksi elokuvassa näyttelee Ken Watanabe, Gong Li ja Michelle Yeoh.
      Geishan muistelmat kertoo Chiyosta, nuoresta maalaistytöstä, jonka perhe myy hänet ja hänen siskonsa geisha-taloon. Chiyon sisarta ei kuitenkaan hyväksytä tähän Okiyaan, vaan hänet myydään toiseen taloon "Pleasure-districtille", Hanamachissa. Ensin sisarukset eivät löydä toisiaan, mutta vaivalla Chiyo tavoittaa sisarensa ja he suunnittelevat pakenevansa. Vain Chiyon sisar kuitenkin onnistuu pakenemaan. Chiyo aiheuttaa pakosuunnitelmallaan velkaa itselleen, joka hänen täytyy maksaa pois työnteolla. Hänen Okiyansa omistaja, Mother, on niin pettynyt Chiyoon, että päättää ettei koulututa häntä Geishaksi vaan hän toimisi hänen henkilökohtaisena orjanaan. Surullisena pakosuunnitelman epäonnistumisesta, Chiyo murjottaa sillalla, jonne ei ehtinyt ajoissa tavatakseen sisarensa ja päästäkseen pakoon. Sillalla hän tutustuu ystävälliseen liikemieheen, The Chairmaniin. Tämän ystävällisyyden inspiroimana Chiyo päättää elvyyttää unelmansa päästä Geishaksi, vaikka joutuukin palvelemaan vielä kauan aikaa Motherin orjana. Minkä Chiyo vasta myöhemmin oppii on tultuaan geishaksi, muutettuaan nimensä Sayuriksi, että geishana oleminen ei välttämättä olekaan niin helppoa, mitä hän alunperin Hanamachiin tultuaan luuli. Myös The Chairmanille rakkauden tunnustaminen tuntuu olevan mahdotonta.
        Elokuva luo aivan oman maailmansa. Siksi juoni saattaa vaikuttaa monimutkaiselta, mutta loppujen lopuksi se on varsin selkeä. Suoraan sanottuna elokuva antaa kokonaisvaltaisen kuvan koko geisha-kulttuurista, vaikka jollekulle, joka ei ole siitä kuullutkaan. Elokuva käsittelee todella syvällisesti aiheena, sitä, mitä on olla geisha. Samalla se on myös nuoren naisen kasvutarina ja kuvaus rakkaudesta ja ihmisyydestä itsessään. Se myös tuo esiin loistavasti feministisyyden. Se on rankka tarina, mutta ei juonen käänteiden takia, vaan sen mitä se kuvastaa; geishan syvimmän olemuksen. Samalla kaunista, mutta kuitenkin traagista ja jopa alentuvaa. Tunteellisesti raskas ja brutaali, on elokuva kuitenkin saavutus tunnelman ja ilmapiirin suhteen. Geishan muistelmat antaa myös uskottavan kuvan naisen asemasta. Kuinka nuoria tyttöjä myytiin Hanamacheihin ja kasvatettiin vuosia, vain voidakseen miellyttää miestä kaatessaan teetä. Vain palvellakseen miestä. Eikä virheitä tullut, jos tuli niin -kärsi.
     Rob Marshall kuvaa kauniisti. Hän rinnastaa täten geishan koko olemuksen. Antaa vain vilahduksia kauneudesta. Antaa kulissin kauneudesta. Virheetön tai tyylipuhdas ohjaus ei aivan ole, mutta on silti ihailtavaa, että sama mies, joka ohjasi Chicagon, ohjasi Geishan muistelmat. Niissä on paljon yhteneväisyyttä, monta samanlaista piirrettä, mutta maailmat ovat täysin erit. Käsikirjoitus on ehkä paras, mitä feministisyys on lahjaksi elokuvateollisuudelta saanut. Ainakin minun silmissäni. On inhottavaa ajatella sitä nöyryyksen ja alentuvuuden määrää, jota geishan on täytynyt tuntea. Raaten miehen eteen. Joka tapauksessa elokuva on emotionaalisesti hyvin koskettava ja upeasti rakennettu. Se antaa tunnelman katsojalle. Tunnelman, joka elokuvan loppuvaiheilla muuttuu, vapautuneemmaksi ja oudolla tapaa jäin sitä ihmettelemään. En ollut edes huomannut kuin ahdistavalta ja piinaavalta Hanamachin maailma oli tuntunut. Tämä on todellinen saavutus. Vielä täytyy tietenkin kehua kaunista puvustusta, henkeäsalpaavaa kuvausta ja taidokkaasti luotuja lavasteita. Lisäpisteet myös elokuvan pysäyttävästä musiikista.
     Zhang Ziyi on vakuuttava pääosassa. Hän saa luotua harmonisen ja herkän roolisuorituksen. Hän tavoittaa geishan olemuksen ja on realisitinen ja luonteva. Michelle Yeoh on sympaattinen. Hän on kosketuksessa käsikirjoitukseen ja hahmoonsa ja nauttii luodessaan hahmosta omanlaistaan. Hän on omistautunut ja vireä, koko ajan hereillä ja roolisuoritus on todella mieleenpainuva.
      Suosittelen todellakin elokuvaa kaikille, jotka haluavat hemmotella itseään, sillä se on aistien juhlaa. Koko näyttelijäkaartin omistautuminen ja syvä uskollisuus elokuvaa kohtaan, herättää geishakulttuurin eloon.

9 1/2















...=)



Black Swan (Black Swan)

Elokuva kuvaa hyvän ja pahan teemaa. Se kuvaa täydellisyyden epätoivoista saavuttamista sekä psykologisesti mielenkiintoista, pahasti henkisesti kärsivää hahmoa. Elokuva, Black Swan, valmistui vuonna 2010. Natalie Portman esittää Nina Sayersia, New Yorkissa asuvaa balleriinaa. Nina, joka asuu äitinsä, entisen tanssijan, kanssa, palkataan uuden tuotannon, Joutsenlammen, päätähdeksi. Ohjaaja haluaa saman näyttelijän kuvaavan sekä valkoista, viatonta joutsenta, että hänen kaksostaan mustaa, aistillista joutsenta. Elokuva tuotti yli 300 miljoonaa dollaria. Ninan kilpailijaa, Lilyä esittää Mila Kunis. Siinä missä, Nina hallitsee täydellisesti valkoisen joutsenen tulkinnan, Lily olisi hyvä valinta mustan joutsenen rooliin. Natalie Portman voitti roolisuorituksestaan monta arvostettua elokuvapalkintoa, mukaan lukien parhaan naispääosan Oscarin. Elokuvan ohjasi visionäärinen ohjaaja Darren Aronofsky. Vincent Cassel näyttelee ohjaajaa ja Winona Ryder syrjäytettyä balleriinaa. Elokuvan tyylilaji kulkee psykologisen trillerin ja kauhuelokuvan välimaastossa.
       Black Swan on yksi häiriintyneimpiä elokuvia, joita olen nähnyt. Ja tarkoitan sen hyvällä tavalla. Aronofsky painii ihan omassa sarjassaan elokuviensa kanssa. Hyvin yksilöllinen ja havainnollistava tyyli varmasti jää katsojan mieleen ja siitä ei voi antaa kuin plussaa. Hän hallitsee täydellisesti koko elokuvan ja pystyy viemään sitä mihin suuntaan haluaa. Hän selvästi nauttii työstään ja on likimain täydellinen ohjaaja. Black Swan on mielenkiintoinen elokuva. Sitä ensi kertaa katsoessaan ei todellakaan voi tietää minne elokuva katsojan vie. Black Swan on uskollinen todiste juuri elokuvan upeudesta, tätä se voi parhaimmillaan olla. Elokuva tuottaa katsojalle kokemuksen ihan uudella tavalla. Se käsittelee upeasti abstrakteja teemoja, että ottaa hienosti käsittelyyn ihmisen psyyken. Psykologisesti hyvin mielenkiintoinen elokuva on myös virheetön ja mielikuvituksellinen. Mitä on täydellisyys? Miksi se pitää saavuttaa? Ja kuka?
     Black Swan on niitä elokuvia, jotka ovat kerrostettu täydellisesti. Elokuva pitää katsojaa otteessaan aivan viime sekunteihin asti ja hikipisarat valuvat pitkin katsojan otsaa. Black Swan saattaa hyvinkin jopa edustaa elokuvateollisuuden tulevaisuutta. Juoni ja elokuva muutenkin on hieman ylidramaattinen ja ylifokusoitu, kuitenkin Black Swan hallitsee rajansa ja pysyy lujana. Upea kameratyöskentely, visuaalisuus sekä tarkkuus ovat ennennäkemättömiä ja elokuvasta tulee vahva.
        Natalie Portman tekee pelkästään kunniaa elokuvalle. Ilman häntä koko elokuva ei toimisi. Hän on kertakaikkiaan upea näyttelijä, upeassa roolisuorituksessa. Hän tuo hahmon motiivit ja tunteet aivan katsojan tarkasteltaviksi ja hän on yhtä aikaa teatraalinen että hallittu. Portmanin roolisuoritus on vahva ja voimakas. Hän hallitsee jo pelkästään hahmon fyysisyyden haasteet ja sen lisäksi hän kuvaa laajan skaalan tunnetta ja on jo pelottavan inhimillinen. Hahmo on henkisesti sairas eikä Portman jätä sitä arvailun varaan, vaan hän kuvaa sen sellaisella tarkkuudella ja palolla, että ketään ei sitä voi kyseenalaistaa. Natalie Portmanin roolisuoritus Nina Sayersina on vangitseva, virheetön ja antaa uuden merkityksen sanalle täydellisyys. Hän saa niin monet elokuvan eri puolet sidottua kiinni roolisuoritukseensa ja hän ei tyydy vähään. On jopa hieman ironista, että hän tekee niin täydellisen roolisuorituksen täydellisyyttä etsivänä balleriinana. Vain oikein lahjakas näyttelijä pystyy tälläiseen roolisuoritukseen. Harva roolisuoritus erottuu joukosta niin vahvasti pelkän täydellisyytensä avulla. Portman yltää sellaisiin sfääreihin, että niistä ei löydy ihan helpolla mitään kritisoitavaa. Hän omaksuu roolin ja antaa katsojille oman, syvällisen, tarkan tulkintansa hahmosta. Se on jo niin henkilökohtainen.
       Black Swan on intensiivinen, pelottava kuvaus täydellisyyttä tavoittavasta balleriinasta, joka joutuu kamppailemaan hyvän ja pahan välissä. Natalie Portman on ainoa oikea valinta päärooliin ja julistaa taitonsa ja vangitsee teatraalisella, mutta hallitulla roolisuorituksella. Aronofskyn henkeä salpaava ohjaus tekee elokuvasta vahvan.

91/2










...=)



     

Doubt-epäilys (Doubt)

Oscar-voittaja Meryl Streepin, Oscar-ehdokas Amy Adamsin, Oscar-ehdokas Viola Davisin ja Oscar-voittaja Philip Seymour Hoffmanin tähdittämä amerikkalainen draamaelokuva valmistui vuonna 2008. John Patrick Shanley käsikirjoitti ja ohjasi elokuvan omasta, Pulitzer-palkitusta näytelmästäänn ja elokuva tuli tuottamaan yli 50 miljoonaa dollaria. Se oli ehdolla viiteen Oscariin; Steep (naispääosa), Hoffman (miessivuosa), Adams ja Davis (naissivuosa) ja Shanley (sovitettu käsikirjoitus), voittamatta yhtään.
     Doubt kertoo 1960-luvun luostarista, jossa Sisar Aloysius Beauvier (Streep) johtaa luostariin liitettyä koulua. Hän on määrätietoinen, tiukka ja perinteinen. 60-luvun muutoksen tuulet uhkaavat vallata myös Sisar Aloysiouksen tiukkakurista koulua etenkin kun sitä kohtaa skandaali. Skandaali osapuolet ovat isä Brendan Flynn (Hoffman) sekä koulun ainoa tummaihoinen poika Donald Miller (Joseph Foster). Koulussa työskentelevä nunna, hyväntahtoinen ja naiivi Sisar James (Amy Adams) huomaa Donaldin ja isä Flynnin välien olevan läheisiä ja ilmoittaa havainnoistaan Sisar Aloysioukselle, joka heti tuomitsee suhteen epäsopivaksi, tietämättä ikinä mistä suhteessa on kyse. Hän ottaa Isä Flynnin kohteekseen ja pyrkiin häätämään hänet luostarista, ikään kuin kaikki voisi pysyä normaalina ja muuttumattoman tämän jälkeen. Isä Flynn on kohtelias, kiltti. viisas ja lähimmäisiään rakastava ja saarnaa erityisesti epäilyksestä, jonka Sisar Aloysius kiistää vaivatta. Kun Sisar Aloysiuksen tarve saada luostari taas kuriin ja saada Isä Flynn pois hänen reviiriltään etenee, hän itse alkaa tuntea epävarmuutta.
     Doubt on nerokas elokuva. Se on todella voimakasvirtainen sekä vaikuttava. Se antaa katsojalle älykästä katseltavaa ja herättää varmasti ajatuksia. Draama on upeasti luotua, puhdasta ja vaikuttavaa. Elokuvan juoni on upeasti hiottu ja sen teemat tulevat harkitusti esille. Doubt on suoraan sanottuna yksi parhaista draamaelokuvista, joita olen nähnyt. Käsikirjoitus omaa viihdyttävää, uskottavaa dialogia ja sen tapahtumat ovat auttamattoman realistisa, uskottavia, dramaattisia, harkittuja, mielenkiintoisia sekä syvällisiä. Henkilöhahmot ovat käsittämättömän omalaatuisia ja upeasti käsikirjoitettuja että näyteltyjä. Shenleyn ohjauksesta puuttuu tietty varmuus ja omalaatuisuus sekä intohimo, mutta hänen käsikirjoituksensa korvaa ohjauksen puutteet.
     Meryl Streep on ehkä uransa parhaassa roolissa, lukuun ottamatta elokuvaa Paholainen pukeutuu Pradaan vuodelta 2006. Tietenkin hänen mittavasta ansioluettelostaan on vaikea valita vaikuttavinta roolisuorituksta, mutta Sisar Aloysiuksen rooli pääsee lähelle huippua. Streep on yhtäaikaa kylmä sekä voimakas, hän omaksuu roolin täysin ja antaa hahmosta käsikirjoituksen viitoittaman suunnan mukaisen kuvan. Hän käyttää ääntään kuin maailman arvokkainta instrumenttia ja luo valkokankaalle syvällisen, monitulkintaisen hahmon, joka edustaa vanhaa maailmaa, Hoffmanin uuden maailman edustamalle hahmolle. Streep sukeltaa draaman kerroksiin ja häviää hahmoonsa. Hän luo valkokankaalle niin vaikuttavan, syvällisen roolisuorituksen, että elokuvaa on vaikea kuvitella ilman häntä. Vaikka hahmo on etäinen ja epämiellyttävä, Streep onnistuu tuomaan sen lähelle katsojaa. Hän pitää hahmoa otteessaan, paljastamatta sen mahdollisia virheitä ja tekee varman roolisuorituksen. Hän ei ylinäyttele vaan pitää puheenvuoronsa juuri sopivassa tasapainossa, elokuvan sävyyn ja tunnelmaan mitoitettuna.
     Philip Seymour Hoffman tekee elokuvassa varsin kiitettävää roolityötä, tietenkin hän jää Streepin varjoon, mutta pärjää niin hyvin kuin vain pystyy tämän rinnalla. Hoffman on yhtäaikaa lämmin, turvallinen ja miellyttävä, että salaperäinen, mysteerinen ja tumma. Hän pitää katsojan arvuuttelemassa, että mitä hahmo oikein teki ja paljastaa hahmostaan juuri oikein sille ominaiset piirteet. Hän on uskottava sekä vankka ja tulkitsee hahmoaan luontevuudella, että tunteella.
     Amy Adams on oikein hyvässä roolissa ja kuvaa niin voimatonta hahmoa sellaisella voimakkuudella, että kokonaisuus on mieleenpainuva. Hän on hyvä näyttelijä ja ymmärtää tyylilajin, draaman. Hän pystyy liikkumaan näyttelemisessään kepeydellä ja vaivattomuudella, että melkein tuntuu kuin hän olisi syntynyt näyttelemään. Hän on uskottava ja mielenkiintoinen ja saa luotua hahmosta juuri oikean sopivuuden muiden hahmojen joukkoon.
    Viola Davis on dramaattinen näyttelijä. Hän pystyy hyväksi käyttämään eri tunteita kuin ne olisivat työkaluja ja saa kohtaukseen syvällistä energiaa, vaivatonta dramaattisutta että aitoa tunnetta. Hänen palonsa hänen työtä kohtaan saa valkokankaan loistamaan ja hän on Donald Millerin äitinä pienessä roolissaan varsin ikimuistoinen.
     Doubt on erittäin mielenkiintoinen, älykäs, ajaton kuvaus maailmasta, jossa perinteisyys ja nykyaikaisuus kohtaavat. Hieman hatara ohjaus ei haittaa elokuvassa yhtään sillä neljä todella vaikuttavaa näyttelijää luovat hienosta käsikirjoituksesta syvällisen, dramaattisen ja monitulkintaisen elokuvan, joka loistaa ainutlaatuisuudellaan sekä vertaansa vailla olevalla rakenteellaan.

9 1/2







...=)