Huuma (Mon Roi)

Kuulin ensimmäistä kertaa ranskalaisen 2000-luvun elokuvataiteen omalaatuisen ajattelijan Maïwennin rohkeasta kuvauksesta rakkaudesta, kun pääosanesittäjä Emmanuelle Bercot voitti Cannesin elokuvafestivaalin parhaan naispääosan palkinnon. Olin lumoutunut Bercot'n kasvoista. Ne ovat raikkaat ja ilmeikkäät. Hänessä yhdistyy lävistävä nykyaikaisuus ja jopa vanhanaikainen tunkkaisuus. Olin vakuuttunut, että minun täytyy nähdä elokuva, jossa hän puhuu tunteistaan.

Tony (Bercot) on juristi, joka tapaa yökerhon huumaavassa sykkeessä miehen, kuninkaansa, Georgion (Vincent Cassel). He näkevät itselleen elämän yhdessä. Mies saa naisen nauramaan. Samaan aikaan elokuvan toinen taso kuvaa naista muutaman vuoden päässä, itsemurhahaluisena, loukkaantuneena ja eksyneenä naisena, joka on kulunut rikki rakkaudestaan.

Rakastaa on olla olemassa. Rakastaminen on tekijä, joka luo meidät eloon. Ilman rakkautta, elämä olisi illuusiota. Ymmärrettyään, että suhteen päättyminen ei tarkoita rakkauden loppumista, Tony ja Georgio uskaltavat viimein elää. Ohjaaja-käsikirjoittaja Maïwenn kuvaa rakkautta tylysti - ilman värejä, ilman musiikkia - se on hänen tapansa sanoa elävänsä rakkauden kanssa ja sitä ilman.

Sen sijaan, että näkisimme Tonyn ja Georgion elämän objektiivisesti, hyppäämme suoraan Tonyn silmien taakse ja koemme hänen elämänsä ja rakkautensa kuin etäisinä muistoina, katkelmina ajasta, joka on kuin ei olisi ollutkaan. Voisi puhua myös sirpaleisesta rakenteesta, jossa kerronta katkoo poikki aikaa ja hetkiä varsin karulla tavalla. Emme näe koko kuvaa ja se on tarkoituskin. Ennen kaikkea meidän on tarkoitus saada kokea Tonyn kokema rakkaus ja sen määrittämä elämä.

Koska kuvaus keskittyy lähinnä Tonyn subjektiiviseen katsantaan omiin muistoihinsa, Vincent Casselilla on hahmonsa kanssa hyvin epäonninen asema jäädä yksipuoliseksi ja jopa häiritseväksi elementiksi tarinassa. Hänen läsnäolonsa ymmärtää kun puhutaan rakkaudesta, mutta elämän puolelle siirryttäessä hän toimii vastavoimana Tonyn elinvoimalle. Silti roolisuoritus on hiottu ja sen ymmärtää oikeastaan vasta viimeisessä kohtauksessa, jossa saamme intensiivistä lähikuvaa Casselin kasvoista - kohtaus, jossa ohjaaja näyttää todellisen taituruutensa lyödäkseen vahvan tarinanarkkinsa palaset kohdalleen. Loppu kuvastaa Tonyn ja Georgion rakkauden loppua, mutta elämän alkua.

Kaikki oikeastaan makaa Emmanuelle Bercot'n harteilla. Hän on vahva päähahmo, jonka valinnat, vaistot, tunteet ovat täysillä katsojan kasvoilla. Tämä on hyvin raakaa näyttelemistä, jossa näyttelijän täytyy irrottaa itsensä täysin itsestään ja sulautua hahmoonsa. Kuulemma rooli on käsikirjoitettukin Bercot mielessä ja sen kyllä näkee. Tonyn roolihahmossa ei ole oikeastaan yhtä erottavaa tekijä. Hän ei ole yksiselitteisesti arkkityyppi, vaan hänen täytyy uskottavasti käydä läpi kaikki elämän varrella prosessoitavat tunteet aina voimakkaimmista, hyvin näkymättömiin ja ahdistettuihinkin tunteisiin. Bercot on hyvin aistikas ohjatessaan katsojia Tonyn elämän vaikeista hetkistä hyviin. Ja koska meillä on suora yhteys häneen, koska hän on niin välitön, uskomme häntä.

Ranskankielinen lause Mon Roi tarkoittaa "kuninkaani". Mon Roi on hyvin hankala kuvaus rakkaudesta ja elämästä. Tässä puhutaan elämästä ja kuolemasta rakkauden koodilla. Eli toisin sanoen hahmot hakevat merkitystä elämälleen toisistaan. Tekemällä miehestään kuninkaan, Tony pakenee itseään, elämään, päätöksiään rakkauden huumaan. Hän kuvittelee elävänsä, mutta ei tajua, että se on illuusiota. Elämää ei ole olemassa sen enempää kuin mitään muitakaan ihmisen konsepteja olemassaolosta. Mutta rakkauden tuntee ja siksi sitä erehtyy luulemaan elämäksi.

Mutta olla olemassa, on rakastaa...

...=)

Black Swan (Black Swan)

Elokuva kuvaa hyvän ja pahan teemaa. Se kuvaa täydellisyyden epätoivoista saavuttamista sekä psykologisesti mielenkiintoista, pahasti henkisesti kärsivää hahmoa. Elokuva, Black Swan, valmistui vuonna 2010. Natalie Portman esittää Nina Sayersia, New Yorkissa asuvaa balleriinaa. Nina, joka asuu äitinsä, entisen tanssijan, kanssa, palkataan uuden tuotannon, Joutsenlammen, päätähdeksi. Ohjaaja haluaa saman näyttelijän kuvaavan sekä valkoista, viatonta joutsenta, että hänen kaksostaan mustaa, aistillista joutsenta. Elokuva tuotti yli 300 miljoonaa dollaria. Ninan kilpailijaa, Lilyä esittää Mila Kunis. Siinä missä, Nina hallitsee täydellisesti valkoisen joutsenen tulkinnan, Lily olisi hyvä valinta mustan joutsenen rooliin. Natalie Portman voitti roolisuorituksestaan monta arvostettua elokuvapalkintoa, mukaan lukien parhaan naispääosan Oscarin. Elokuvan ohjasi visionäärinen ohjaaja Darren Aronofsky. Vincent Cassel näyttelee ohjaajaa ja Winona Ryder syrjäytettyä balleriinaa. Elokuvan tyylilaji kulkee psykologisen trillerin ja kauhuelokuvan välimaastossa.

       Black Swan on yksi häiriintyneimpiä elokuvia, joita olen nähnyt. Ja tarkoitan sen hyvällä tavalla. Aronofsky painii ihan omassa sarjassaan elokuviensa kanssa. Hyvin yksilöllinen ja havainnollistava tyyli varmasti jää katsojan mieleen ja siitä ei voi antaa kuin plussaa. Hän hallitsee täydellisesti koko elokuvan ja pystyy viemään sitä mihin suuntaan haluaa. Hän selvästi nauttii työstään ja on likimain täydellinen ohjaaja. Black Swan on mielenkiintoinen elokuva. Sitä ensi kertaa katsoessaan ei todellakaan voi tietää minne elokuva katsojan vie. Black Swan on uskollinen todiste juuri elokuvan upeudesta, tätä se voi parhaimmillaan olla. Elokuva tuottaa katsojalle kokemuksen ihan uudella tavalla. Se käsittelee upeasti abstrakteja teemoja, että ottaa hienosti käsittelyyn ihmisen psyyken. Psykologisesti hyvin mielenkiintoinen elokuva on myös virheetön ja mielikuvituksellinen. Mitä on täydellisyys? Miksi se pitää saavuttaa? Ja kuka?

     Black Swan on niitä elokuvia, jotka ovat kerrostettu täydellisesti. Elokuva pitää katsojaa otteessaan aivan viime sekunteihin asti ja hikipisarat valuvat pitkin katsojan otsaa. Black Swan saattaa hyvinkin jopa edustaa elokuvateollisuuden tulevaisuutta. Juoni ja elokuva muutenkin on hieman ylidramaattinen ja ylifokusoitu, kuitenkin Black Swan hallitsee rajansa ja pysyy lujana. Upea kameratyöskentely, visuaalisuus sekä tarkkuus ovat ennennäkemättömiä ja elokuvasta tulee vahva.
        Natalie Portman tekee pelkästään kunniaa elokuvalle. Ilman häntä koko elokuva ei toimisi. Hän on kertakaikkiaan upea näyttelijä, upeassa roolisuorituksessa. Hän tuo hahmon motiivit ja tunteet aivan katsojan tarkasteltaviksi ja hän on yhtä aikaa teatraalinen että hallittu. Portmanin roolisuoritus on vahva ja voimakas. Hän hallitsee jo pelkästään hahmon fyysisyyden haasteet ja sen lisäksi hän kuvaa laajan skaalan tunnetta ja on jo pelottavan inhimillinen. Hahmo on henkisesti sairas eikä Portman jätä sitä arvailun varaan, vaan hän kuvaa sen sellaisella tarkkuudella ja palolla, että ketään ei sitä voi kyseenalaistaa. Natalie Portmanin roolisuoritus Nina Sayersina on vangitseva, virheetön ja antaa uuden merkityksen sanalle täydellisyys. Hän saa niin monet elokuvan eri puolet sidottua kiinni roolisuoritukseensa ja hän ei tyydy vähään. On jopa hieman ironista, että hän tekee niin täydellisen roolisuorituksen täydellisyyttä etsivänä balleriinana. Vain oikein lahjakas näyttelijä pystyy tälläiseen roolisuoritukseen. Harva roolisuoritus erottuu joukosta niin vahvasti pelkän täydellisyytensä avulla. Portman yltää sellaisiin sfääreihin, että niistä ei löydy ihan helpolla mitään kritisoitavaa. Hän omaksuu roolin ja antaa katsojille oman, syvällisen, tarkan tulkintansa hahmosta. Se on jo niin henkilökohtainen.
       Black Swan on intensiivinen, pelottava kuvaus täydellisyyttä tavoittavasta balleriinasta, joka joutuu kamppailemaan hyvän ja pahan välissä. Natalie Portman on ainoa oikea valinta päärooliin ja julistaa taitonsa ja vangitsee teatraalisella, mutta hallitulla roolisuorituksella. Aronofskyn henkeä salpaava ohjaus tekee elokuvasta vahvan.

91/2

...=)