Arvostelu: Thor: Love and Thunder

Kaikista näistä Marvel-rainoista nämä Thor-leffat ovat kaikkein surkuhupaisinpia. Minkä takia oli positiivinen yllätys, että ohjaaja Taika Waititi - jonka makuun olen tykästynyt aiemminkin, eritoten erinomaisen Jojo Rabbit-elokuvan ansiosta - tuntuu nimenomaan nojanneen kohti kaikkea sitä, mikä tekee näistä supersankaripätkistä niin typeriä.

Mitä tämä siis tarkoittaa? Sen sijaan, että elokuva yrittäisi ottaa itsensä liian vakavasti, tässä tunnutaan tunnustettavan se, että tekijät itsekin tietävät, etteivät ole tekemässä mitään mestariteosta. Joten elokuvan kanssa voi leikkiä, sen kanssa voi pitää hauskaa, eikä itseään tarvitse ottaa niin vakavasti.

Jotkut saattavat pitää Waititin huumoria lapsellisena, minkä ymmärrän enemmän kuin hyvin. Mutta kun hänen tyyliinsä pääsee sisään, sitä voi alkaa arvostaa kaikkia niitä pieniä yksityiskohtia, mitä hän käyttää hyväkseen. Hänen elokuviinsa ei tule suhtautua liian vakavasti, päin vastoin. 

Chris Hemsworthista Waititi tuntuu löytäneen oikein muusansa. Ehkä australialainen huumori yhdistää heitä, koska he täydentävät toinen toisiaan aina niin sujuvasti. Ainoastaan jäin ihmettelemään, miksi - kuitenkin huumorintajustaan suhteellisen tunnettu - Natalie Portman on tässä niin kankea. Tietysti hänelle annettu elokuvan vakavin roolikin, mutta hän ei minusta tähän elokuvaan sopinut lainkaan. 

Mutta oli tietysti hienoa nähdä, että naisetkin alkavat nousta näiden miessupersankarien rinnalle, Portman tässä siis naispuolisena Thorina. 

Suurin miinus elokuvalle tulee kuitenkin Christian Balesta. Olen pahoillani, mutta olen oppinut inhoamaan häntä näyttelijänä. Hänellä on joka elokuvassa samat maneerit, vaikka ulkoisesti erilaiselta näyttäisikin. 

Sitten on taas sanottava, että shown puolestaan varasti ne vuohet! En olekaan nauranut pitkään aikaan elokuvateatterissa yhtä makeasti, kun tajusin, että ne vuohet olivat valkokankaalle tulleet jäädäkseen. Ja joka kohtaus, jossa ne eivät olleet, kaipasin niitä takaisin ja odotin vain, että kuulisin taas niiden huudot. En pystynyt ottamaan elokuvan vakaviakaan kohtauksia enää vakavasti näiden vuohien jälkeen ja hyvä niin. Ensi vuoden Oscarit näille vuohille!

Poikkeuksellisesti toinen tähti Marvel-tuotteelle puhtaasti niiden vuohien takia.

Arvostelu: Päämääränä Cold Mountain

Pastorintytär Ada Monroe (Nicole Kidman) ja puuseppä W. P. Inman (Jude Law) rakastuvat 1800-luvun Amerikassa. Heidän yhdessäolonsa loppuu lyhyeen, kun maata kahtia jakava sisällissota riistää heidät toisiltaan. Inman päätyy taistelutantereelle ja Ada joutuu pärjäämään yksin kotona, nähden nälkää. Vuodet kuluvat ja tuska rakkaasta erossaolosta ajaa Inmanin sotakarkuriksi ja matkalle takaisin rakkautensa luo.

Olen nähnyt ylistetyn Anthony Minghellan ohjaaman sotaeepoksen niin monta kertaa, etten jaksa edes laskea. Se valmistui vuonna 2003 ja sai liudan Oscar-ehdokkuuksia. Minulle elokuva on hyvin rakas ja mielestäni yksi parhaista, mutta en taida pystyä perustelemaan sitä kovin hyvin, sillä syyt taitavat olla varsin subjektiiviset.

Ensinnäkin elokuva on todella hieno. 1800-luvun maailma on hyytävästi tuotu valkokankaalle. Sotakohtaukset ovat realistiset ja kylmäävät. Miljöö muistuttaa tuon ajan karuudesta ja näyttelijät antavat kaikkensa omistautuakseen ajalle. Esimerkiksi Nicole Kidman joutui menettämään paljon painostaan kuvatakseen uskottavasti nälkää näkevän sisällissodan uhrin kamppailua. Katsaus on kuitenkin hyvin elokuvallinen. Minghellan ohjaus luo kärsimyksen keskelle kauniita, lämpimiä hetkiä, jotka muistuttavat ihmisyydestä, toivosta ja riemusta. Tämä tunnelma korostuu etenkin ajan yhteisöllisyydessä - jotain mikä tulee parhaiten ehkä esille Nicole Kidmanin ja Renee Zellwegerin roolihahmojen kautta.

Kun miehet ovat rintamalla, on kotiin jääneet vain naiset ja lapset. He luonnollisesti joutuvat kamppailemaan oman selviytymisensä eteen myöskin, etenkin kun kaikesta on sota-aikana pulaa. Yksi elokuvan hienouksia onkin, miten Renee Zellwegerin Ruby Thewes ja Nicole Kidmanin Ada Monroe lyöttäytyvät yhteen ja vain yhdessä löytävät oman vahvuutensa todella synkkänä hetkenä historiassa. Yhdessä he selviytyvät.

Inhimillisiä hetkiä luodaan myös musiikin, juhlan ja yhteenkokoontumisen merkeissä. Nämä ovat kauniita ja autenttisia elokuvallisia kuvauksia ja minusta ainakin tuntuu siltä, kuin oppisin tuntemaan nämä hahmot todella syvästi. Välitän heistä, sillä heilläkin on niin paljon menetettävää.

Pohjimmiltaan tarinassa on kuitenkin mielestäni kyse vahvuudesta ja herkkyydestä. Se peilautuu tarinasta etenkin Jude Lawin henkilöhahmon kautta. Hän edustaa hahmona ehkä hieman epätyypillistä 1800-luvun sotilasta. Hän ei puhu paljon ja vaikuttaa hyvin herkältä ihmiseltä. Etenkin, kun hän valitsee karata pois sodasta, palatakseen kotiin. Tätä ei välttämättä odottaisi näkevän kertomuksessa 1800-luvun sisällisodasta. Ainakin itsellä on välillä taipumus mieltää ihmisen ennen tuhattayhdeksääsataalukua erilaiseksi - ehkä karskimmaksi, vahvemmaksi, tottuneemmaksi väkivaltaan. Mutta jokin ihmisyyden sydän meissä on aina asunut. Jokin, joka on kykeneväinen rakkauteen.

Roolisuoritukset ovat mielestäni niin sydäntähivelevät, että melkein pahaa tekee. Nicole Kidman saavuttaa aina tulkinnoissaan kiinni jostain koskettavasta. Jude Law on harmoninen, sielukas ja syvällinen. Mutta suurimman urakan kantaa Renee Zellwegerin uraa määrittävä roolityö. Hänen hahmonsa on aina kuulunut suosikkeihini näkemistäni elokuvista. Olen mennyt jopa niinkin pitkälle, että olen opetellut hänen sydäntävihlovia repliikkejä ulkoa. "They call this war a cloud over the land, but they made the weather and then they stand in the rain and say 'Shit, it's raining'". Ulkomuistista, kuulkaa. Ja sanat kaikuvat totuudellisina yhä tänä päivänäkin. Zellwegerille siis kaikki kunnia. En voi kuin istua ja katsoa kun hän kerta toisensa jälkeen muistuttaa, mihin näyttelijä parhaimmillaan pystyy. Armoton, raastava, koskettava, monitahoinen, mielenkiintoinen roolityö, josta en saa tarpeekseni.

Joka kerta kun katson Päämääränä Cold Mountainin, iskee se aina yhtä kovin sydämeen. Lopussa tietysti kyyneleet karkaavat silmäkulmistani, vaikka kuinka yritän pyristellä vastaan. Minusta tämä on vain niin hieno kokonaisuus. Tässä on kaikkea. Syvällistä draamaa, realistista sotatragediaa, sydämellisiä elokuvallisia hetkiä, romantiikkaa, kohtalokkuutta, 1800-luvun kuvausta ja vaikka kuinka paljon muuta kaikkea hienoa ja koskettavaa. Aito elokuvaelämys, joka on totuudellinen ja tunteikas. Haluaisin puhua tästä elokuvasta vielä tästä ikuisuuteen, mutta parempi, etten ylianalysoi, jotain, mikä on kuitenkin villiä ja sielukasta. Sitä elokuva parhaimmillaan on; jotain, mistä ei saa edes kiinni.

 ...=)

  

Arvostelu: Annihilation

Ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Garlandin edellinen, Ex Machina, teki lähtemättömän vaikutuksen. Hänen seuraava tekeleensä, Annihilation kiinnosti jo siis siitä asti, kun näyttelijäkaartiin luettiin kuuluvaksi Natalie Portman, Jennifer Jason Leigh, Gina Rodriguez ja Garlandin vakiokasvo Oscar Isaac. Jossain vaiheessa taisin kuitenkin räpyttää silmiäni ja sillä välin Netflix oli ehtinyt kaapata elokuvan omiin valikoimiinsa, tyypilliseen tapaansa ilman ennakkovaroitusta. Mutta ainakin se mahdollisti sen, että elokuva oli nyt helposti katsottavissa.

Leffa kertoo alien-hyökkäyksestä, joka jättää jälkeensä hitaasti leviävän energia-alueen, jonka sisällä tapahtuu omituisia asioita. Oscar Isaac esittää sotilasta, joka katoaa alueella ja perään lähtee vaimoke Natalie Portman mukanaan muita tutkijoita aina Jennifer Jason Leighista Tessa Thompsoniin.

Kuvaus oli todella kaunis. Liekö tässä ensi vuoden erikoistehoste-Oscarmatskua, en tiedä, mutta puolet elokuvan nautinnosta vähintään tulevat tästä scifimaailmasta, joka leikittelee katsojan aisteilla. Joku sanoo maailmaa myös pelottavaksi, mutta pyh plääh se mitään pelottava ollut. Olisin kaivannut jopa enemmän raakuutta tähän maailmaan. Nyt kaikki tuntui kuin ihmeen kaupalla menevän kuitenkin suht hyvin.

Ehdin jo jossain vaiheessa ilakoimaan, että kerrankin leffassa on myös läjäpäin naishahmoja ja vieläpä sellaisia, jotka ovat kylmäpäisiä, pelottomia ja koviksia. Klassisesti nuolaisin kuitenkin ennen kuin tipahti, ja jossain vaiheessahan sitten kerronta taas muuttaa naissankarit hysteerisiksi damsel-in-distress-kuvauksiksi. Turhauttavaa. Ja erityisen harmittavaa oli, kun yht'äkkiä kesken kaiken jokaiselle naishahmolle keksittiin joku tuulesta temmattu taustatarina, minkä takia he olivat lähteneet tälle vaaralliselle tutkimusmatkalle - ikään kuin he muuten eivät olisi lähteneet. Muutenkin siis nämä naiset löytävät tiensä alien-alueelle vasta monen vuoden jälkeen, kun lukuisat miehet ovat käyneet - vailla minkäänlaista taustatarinaa - tutkimassa ja seikkailemassa alueella vain haluna pelastaa maailma. Mutta sitten vasta kun miehet loppuneet kesken, niin sitten voi naiset lähettää alueelle - eipä kai tässä enää mitään menetettävää, vai miten se argumentti meni?

Mutta tälläiset ärsyttävät nipotukset sivuun jättäen - elokuva oli todella erilainen, virkistävä, hienosti tehty ja kauniisti kuvattu. Olisin kaivannut jopa enemmän vain uskallusta tehdä maailmasta vielä hullumpi ja mielikuvituksellisempi. Joku on sanonut tätä leffaa oudoksi ja arvoitukselliseksi, minusta olisi voinut olla jopa enemmän filosofisempi ja psykedeelisempi. Lopustakin olisin ehkä katkaissut osia pois, sillä minusta avoin loppu toimii paremmin, jos se on kunnolla kryptinen.

Erityisesti pidin Jennifer Jason Leighin roolisuorituksesta.

...=)

V niin kuin Verikosto (V for Vendetta)

Huono.

...=)

Thor: The Dark World (Thor: The Dark World)

>Avengers-elokuvat
Thor: The Dark World on jatko-osa vuoden 2011 Thor-elokuvalle ja sitä kautta liittyy Marvelin elokuvauniversumiin. Thor: The Dark World on toisen vaiheen elokuva (, johon kuuluu mm. Iron Man 3 ja Avengers: Age of Ultron), kun taas Thor ja Avengers olivat ensimmäisen vaiheen elokuvia.

Tässä elokuvassa, Thorin (Chris Hemsworth) tyttöystävä, tiedemies Jane Foster (Natalie Portman) löytää Aetherina tunnetun pimeän voiman. Musta haltia Malekith haluaa tämän pimeän voiman, jotta voi muuttaa koko maailmankaikkeuden taas pimeydeksi. Samaan aikaan, kun Thor yrittää suojella sekä Janea että universumia tuhoutumiselta, joutuu hän taistelemaan jälleen omien arvojensa kanssa ja kysymään itseltään kysymystä, että onko valmis nousemaan isänsä paikalle Asgardin hallitsijaksi.

En hirveästi välitä näistä Thor-elokuvista tässä Marvelin elokuvauniversumissa. Nämä ovat vähän liikaa sci-fistelyä ja näissä käytetty eeppinen musiikki vain lisää sitä vaikutelmaa, että nyt rymistellään vähän liikaa. Tämä jatko-osa on kuitenkin parempi kuin ykkönen, sillä tähän on tuotu (ainakin loppua kohden) myös osuvaa huumoria kaiken eeppisen taistelukliimaksin lomaan. Eikä tämäkään leffa tuonut juuri kokonaisvaltaisen juonen kannalta juuri mitään tähän Marvelin elokuvauniversumiin lisää. Alkaa tulla sellainen fiilis, että nämä kakkos-vaiheen leffat tästä sarjasta ovat tälläisiä väliosia.

Tämäkin supersankarielokuva eteni tyypillisesti vaiheittain. Ensimmäinen vaihe on ensimmäinen välienselkkaus, jolloin jokin menee pieleen. Toinen vaihe on toinen taistelu, jossa yritetään korjata ensimmäisen taistelun virheitä, mutta epäonnistutaan. Kolmas vaihe on sitten se, mikä tuntuu mahdottomalta, mutta josta lopussa kävellään pois voittajina. Että sinällään tätä oli vähän tylsä seurata, kun kaikki oli niin ennalta-arvattavaa ja kyllä niihin erikoistehosteilla kikkailuihin ja epäuskottaviin juonenkäänteisiin turtuu aina tietyssä vaiheessa elokuvaa. Kuten, se, että Thorilla on tämä vaikuttava vasaransa lyömäaseena, mutta aina silloin kun pahis on niskan päällä kuristamassa Thoria, niin hups vaan, se vasara onkin jossain muualla, jumissa. As if.

Sitten kun vielä leffa ottaa suurelta osin tapahtumapaikakseen jonkun kaukaisen universumin tästä puuttuu kaikki se arkirealismi, joka suurelta osin pelastaa Marvelin elokuvauniversumin muut osat (Avengers, Captain America ja no, ehkä Iron Mankin). Ja siksi tämä ei ole näistä leffoista, ainakaan minulle, miellyttävin. Ai niin ja sen verran sanon, että tämän leffan puvustus on umpisurkeaa. Kuka lie päättänyt tehdä avaruusolennoista teletappien näköisiä...

...=)

Thor (Thor)

>Avengers-elokuvat
Thor on todella viihdyttävää. Tämä on ehkä Avengers-elokuvien Avengerien omista sooloelokuva sarjista (muut ovat siis Captain America ja Iron Man), viihdyttävin. Thorilla on ehdottomasti siisteimmät voimat ja Thor (elokuvat) ei pelkää ampua vähän yli (, ennemmin kuin pelata varman päälle). Näemme jopa hänen kotiplaneettansa ja siten siis kokonaan uuden maailman sekä maailmojen välisen portaalin. Todella luovaa. Supersankarielokuvat saavat olla ihan niin epäuskottavia kuin tahansa, kunhan ne eivät ole tylsiä, vaan viihdyttäviä.

Thor siis kertoo Thorista (Chris Hemsworth) ja hänen veljestään Lokista (Tom Hiddleston), jotka ovat Asgardilaisia jumalia. He kilpailevat isänsä perinnöstä eli valtaistuimesta, jonka Thor on saamassa. Thor kuitenkin uhkarohkeasti uhkaa isänsä tahtoa ja hyökkää Jotunheimin jääjättiläisiä ja heidän johtajaansa Laufeya vastaan, koska he ovat varastaneet Muinaisten talvien lippaan. Thorin isä raivostuu, kun Thor menee vastoin hänen tahtoaan rikkomaan satoja vuosia kestäneen rauhan tämän lippaan takia ja karkottaa rangaistukseksi poikansa maahan. Maassa Thor rakastuu ihmiseen, nimeltä Jane (Natalie Portman). Sillä välin, kun Thor kärsii rangaistustaan maassa, Loki kaappaa vallan isältään. Thorin ystävät lähtevät maahan kertomaan tästä Thorille, mutta Loki lähettä heidän peräänsä Tuhoajan.

Kuten sanoin; luovaa. Yritin olla käyttämättä liian paljon tuollaista sci-fi-jargonia, mutta oli välttämätöntä tuoda muutama käsite esille, jotta juonen pystyi selittämään. Ei siitä kannata pelästyä. En olisi edes muistanut koko sotaa Jotunheimin jääjättiläisiä vastaan, ellen olisi tarkistuttanut juonta netistä. Tärkeintä on tajuta, että tämä on soljuvaa supersankariviihdesttä, ihan maan päällä, hyvät, näyttävät näyttelijät ja hyvällä huumorilla ja suurella budjetilla totetutettu. Ei silloin voi mennä liian metsään.

...=)

Kuningattaren sisar (The Other Boleyn Girl)

Kuningattaren sisar on vuonna 2008 ilmestynyt Justin Chadwickin ohjaama draamaelokuva. Peter Morgan käsikirjoitti elokuvan pohjautuen Philippa Gregoryn samannimiseen romaaniin. Elokuvassa on todelle nimekäs tähtikaarti johon kuuluu Oscar-voittaja Natalie Portman, Scarlett Johansson, Eric Bana, Jim Sturgess, Kristin Scott Thomas, Benedict Cumberbatch ja Eddie Redmayne. Elokuva tuotti yli 70 miljoonaa dollaria.
     Anne (Natalie Portman) ja Mary (Scarlett Johansson) Boleyn ovat siskoksia 1500-luvun Englannissa, Tudors-suvun hallintakaudella ja monista rakkaussuhteistaan tunnetun Henry VIII:n valtakaudella. Kun käy ilmi, että Henry kahdeksannen vaimo Katarina Argonialainen ei saa synnytettyä perillispoikaa kruunulle, Annen ja Maryn isä ja setä juonivat Annen Henry kahdeksannen huomioon. Kuningas kuitenkin kiinnittää huomionsa Maryyn ja Marysta tulee Henryn rakastajatar, kun Anne lähetetään Ranskaan, Ranskan kuningattaren hoviin. Mary tulee raskaaksi, mutta tämän ollessa vuoteenomana, Anne palaa ja viettelee kuninkaan itselleen. Mary synnyttää kuin synnyttääkin pojan, mutta Anne on juoninut kuninkaan hylkäämään sisarensa ja kuningattaren. Hylätäkseen kuningattaren Henryn täytyy erottaa Englanti katolisesta kirkosta, koska paavi ei suostu mitätöimään kuninkaan avioliittoa. Tämä todistaa Annen vaikutusvallan. Lopulta kuningas hylkää Maryn ja oman poikansa ja nai Annen. Anne kuitenkin synnyttää tyttären Elisabetin ja saa keskenmenon eli ei saa poikaa. Anne ja Mary eivät kuitenkaan kanna kaunaa toisilleen. Mary on täysin tyytyväinen jättäessään hovin ja muuttaessaan maalle. Anne joutuu turvautumaan epätoivoisiin tekoihin pitääkseen kuninkaan tyytyväisenä ja käy ilmi, että sekään ei auta.

      Olin todella koukussa elokuvaan heti ensimmäisten minuuttien aikana. Elokuva on koristeellista draamaa. Se on juuri sellaista mielenkiintoista juonittelua, josta ei voi olla kiinnostumatta. Elokuvan käsikirjoitus on parasta, jota olen nähnyt pitkään aikaan. Menin elokuvan katsottuani googlaamaan Anne Boleyn ja tiedot eivät elokuvassa ihan vastaa todellisuutta, mutta ei kai niiden edes tarvitse. Olen todella tyytyväinen ratkaisuihin, joita oli tehty elokuvan mielenkiinnon ylläpitämisen puolesta. Elokuva on tietysti traaginen ja surullinen, mutta ei kuitenkaan liikaa. Syvällinen ja hienostunut jännite on hiottu upeaksi ja elokuvan teeman tarkastelu on toteutettu virheettömyyteen. Elokuva vierähtää ohi hetkessä ja mielestäni tarina on todella mielenkiintoinen, toteutettu intohimolla ja tarkkuudella. Olen nyt hiljattain todella ruennut kiinnostumaan nimenomaan keski-ajasta ja kaikesta hovielämän kierottelusta. Tämäkin elokuva todistaa, että hovissa olo ei varmasti ollut mitään juhlaa. Tietenkin elokuvan aihe on suuri syy, miksi pidän tästä elokuvasta. Mikä on myös tärkeää on hyvät näyttelijät ja niitä ei tästä elokuvasta puutu.
     En ymmärrä miten Natalie Portman ei ole vielä voittanut kymmeniä Oscar-palkintoja. Hänhän on ilmiömäinen. Hänen sulava kauneus, rauhallinen energia, viimeistellyt liikkeet ja hiottu elekieli on upeaa katsottavaa. Hän saa niin paljon tunnetta aikaan, että kuka tahansa näyttelijä ei pysty samaan. Hän keskittyy täysillä kohtaukseen ja hänen vuorosanansa ovat kuin kaunis melodia. Hän on uskottava, aito, varma ja syvällinen. Hän on yksi parhaita näyttelijöitä ja todistaa sen myös tässä elokuvassa. Nimenomaan sulavuus ja tietty tarpeellinen mystisyys ovat toteutettu täydellisyyteen. Portman on todellinen taitelija.
        Scarlett Johansson jättää, taas kerran, valitettavasti, paljon toivomisen varaan. Toisin kuin Portman, Johansson ei pysty rauhoittamaan tasapainoaan keskittyäkseen yhteen kohtaukseen, vaan on kuin hänellä olisi kiire näytellä kohtaukset pois loppuhuipennuksen tieltä. Hän antaa liian paljon itsestään ja lopputuloksena on horjuva roolisuoritus.

    Eric Bana on upea tässä elokuvassa. Hän pystyy upeasti yhtenäistämään roolisuorituksen sekä tuomaan todella paljon maanläheisyyttä ja uskottavuutta rooliinsa, joka niin helposti olisi fantasioitavissa, mutta tähän ei Bana sorru. Hän on jopa järkkymätön. Hän on anteeksipyytelemätön ja saa upeasti aikaan luotua auktoriteettisen vahvan, inhimillisen uskottavan hahmon.
     Kristin Scott Thomas on täysin aliarvostettu näyttelijä. Hänessä piilee tiettyä arkisuutta, mikä on olennaista minkä tahansa hahmon luomisessa. Hän saa aikaa hiottua draamaa, kuitenkaan ylinäyttelemättä. Hänen roolisuoritus on uskottava ja koskettava.
      Jim Sturgess tekee hienoa työtä, vaikean hahmon kanssa. Hän onnnistuu saamaan kaikki palaset paikoilleen ja hänen luoma hahmo on olennainen elokuvan kannalta. Sturgess ymmärtää omat vahvuutensa ja tietää tarkalleen mitä tekee. Vain erittäin taidokas näyttelijä, pystyy tekemään näin läsnäolevan roolisuorituksen. Hän ja Portman ovat erittäin vahva kaksikko ja he näyttelevät loistavasti yhteen. Sturgess on nöyrä näyttelijä, mikä on ehkä paras piirre, mikä näyttelijällä voi olla. Hän näyttelee näyttelemisen vuoksi.
       Tämä on elokuva seurauksista.

9

...=)

Black Swan (Black Swan)

Elokuva kuvaa hyvän ja pahan teemaa. Se kuvaa täydellisyyden epätoivoista saavuttamista sekä psykologisesti mielenkiintoista, pahasti henkisesti kärsivää hahmoa. Elokuva, Black Swan, valmistui vuonna 2010. Natalie Portman esittää Nina Sayersia, New Yorkissa asuvaa balleriinaa. Nina, joka asuu äitinsä, entisen tanssijan, kanssa, palkataan uuden tuotannon, Joutsenlammen, päätähdeksi. Ohjaaja haluaa saman näyttelijän kuvaavan sekä valkoista, viatonta joutsenta, että hänen kaksostaan mustaa, aistillista joutsenta. Elokuva tuotti yli 300 miljoonaa dollaria. Ninan kilpailijaa, Lilyä esittää Mila Kunis. Siinä missä, Nina hallitsee täydellisesti valkoisen joutsenen tulkinnan, Lily olisi hyvä valinta mustan joutsenen rooliin. Natalie Portman voitti roolisuorituksestaan monta arvostettua elokuvapalkintoa, mukaan lukien parhaan naispääosan Oscarin. Elokuvan ohjasi visionäärinen ohjaaja Darren Aronofsky. Vincent Cassel näyttelee ohjaajaa ja Winona Ryder syrjäytettyä balleriinaa. Elokuvan tyylilaji kulkee psykologisen trillerin ja kauhuelokuvan välimaastossa.

       Black Swan on yksi häiriintyneimpiä elokuvia, joita olen nähnyt. Ja tarkoitan sen hyvällä tavalla. Aronofsky painii ihan omassa sarjassaan elokuviensa kanssa. Hyvin yksilöllinen ja havainnollistava tyyli varmasti jää katsojan mieleen ja siitä ei voi antaa kuin plussaa. Hän hallitsee täydellisesti koko elokuvan ja pystyy viemään sitä mihin suuntaan haluaa. Hän selvästi nauttii työstään ja on likimain täydellinen ohjaaja. Black Swan on mielenkiintoinen elokuva. Sitä ensi kertaa katsoessaan ei todellakaan voi tietää minne elokuva katsojan vie. Black Swan on uskollinen todiste juuri elokuvan upeudesta, tätä se voi parhaimmillaan olla. Elokuva tuottaa katsojalle kokemuksen ihan uudella tavalla. Se käsittelee upeasti abstrakteja teemoja, että ottaa hienosti käsittelyyn ihmisen psyyken. Psykologisesti hyvin mielenkiintoinen elokuva on myös virheetön ja mielikuvituksellinen. Mitä on täydellisyys? Miksi se pitää saavuttaa? Ja kuka?

     Black Swan on niitä elokuvia, jotka ovat kerrostettu täydellisesti. Elokuva pitää katsojaa otteessaan aivan viime sekunteihin asti ja hikipisarat valuvat pitkin katsojan otsaa. Black Swan saattaa hyvinkin jopa edustaa elokuvateollisuuden tulevaisuutta. Juoni ja elokuva muutenkin on hieman ylidramaattinen ja ylifokusoitu, kuitenkin Black Swan hallitsee rajansa ja pysyy lujana. Upea kameratyöskentely, visuaalisuus sekä tarkkuus ovat ennennäkemättömiä ja elokuvasta tulee vahva.
        Natalie Portman tekee pelkästään kunniaa elokuvalle. Ilman häntä koko elokuva ei toimisi. Hän on kertakaikkiaan upea näyttelijä, upeassa roolisuorituksessa. Hän tuo hahmon motiivit ja tunteet aivan katsojan tarkasteltaviksi ja hän on yhtä aikaa teatraalinen että hallittu. Portmanin roolisuoritus on vahva ja voimakas. Hän hallitsee jo pelkästään hahmon fyysisyyden haasteet ja sen lisäksi hän kuvaa laajan skaalan tunnetta ja on jo pelottavan inhimillinen. Hahmo on henkisesti sairas eikä Portman jätä sitä arvailun varaan, vaan hän kuvaa sen sellaisella tarkkuudella ja palolla, että ketään ei sitä voi kyseenalaistaa. Natalie Portmanin roolisuoritus Nina Sayersina on vangitseva, virheetön ja antaa uuden merkityksen sanalle täydellisyys. Hän saa niin monet elokuvan eri puolet sidottua kiinni roolisuoritukseensa ja hän ei tyydy vähään. On jopa hieman ironista, että hän tekee niin täydellisen roolisuorituksen täydellisyyttä etsivänä balleriinana. Vain oikein lahjakas näyttelijä pystyy tälläiseen roolisuoritukseen. Harva roolisuoritus erottuu joukosta niin vahvasti pelkän täydellisyytensä avulla. Portman yltää sellaisiin sfääreihin, että niistä ei löydy ihan helpolla mitään kritisoitavaa. Hän omaksuu roolin ja antaa katsojille oman, syvällisen, tarkan tulkintansa hahmosta. Se on jo niin henkilökohtainen.
       Black Swan on intensiivinen, pelottava kuvaus täydellisyyttä tavoittavasta balleriinasta, joka joutuu kamppailemaan hyvän ja pahan välissä. Natalie Portman on ainoa oikea valinta päärooliin ja julistaa taitonsa ja vangitsee teatraalisella, mutta hallitulla roolisuorituksella. Aronofskyn henkeä salpaava ohjaus tekee elokuvasta vahvan.

91/2

...=)

     

Brothers (Brothers)

Brothers on yhdysvaltalainen sotadraama-trilleri, joka valmistui vuonna 2009. Sen ohjasi Jim Sheridan ja sen pääosissa on Natalie Portman, Tobey Maguire ja Jake Gyllenhaal. Sivuosissa on muun muassa Carey Mulligan ja Sam Shepard.

    Brothers kertoo Sam Cahillista (Tobey Maguire), joka on laivastokapteeni Yhdysvaltain armeijassa. Hällä ja hänen vaimollaan, Gracella (Natalie Portman) on kaksi tytärtä; Isabelle ja Maggie. Sam on lähdössä neljännelle komennukselleen. Tätä ennen hänen veljensä Tommy (Jake Gyllenhaal) vapautetaan vankilasta. Hän joutui sinne aseellisesta ryöstöstä. Ollessaan Afghanistanissa, Sam ja hänen komppaniansa joutuu hyökkäyksen kohteeksi ja muutama afgaani ottaa hänet ja toisen sotilaan panttivangiksi. Sam julistetaan kuolleeksi ja hänelle järjestetään hautajaiset. Hänen perheensä on surun murtama ja Samin ollessa poissa osoittautuu Tommy hyväksi ystäväksi Gracelle ja hyväksi sedäksi Samin ja Gracen tyttärille. Kun Sam sitten palaakin perheensä luokse päästyään pois Afghanistanista ovat kaikki aluksi helpottuneita, että Sam ei olekaan kuollut, mutta huomaavat sitten Samia kalvaavan monet henkiset ongelmat. Tätä ei edesauta yhtään Samin ja Tommyn sulkeutunut isä. Sam on myös mustasukkainen Tommylle, koska tämä vietti aikaa hänen perheensä kanssa, hänen olleessa kidnapattuna.
     Brothers on upea ja koskettava draama. Elokuva sisältää todella paljon amerikkalaista patriotismia, mutta loppua kohti alkaa elokuvan todelliset, vaikuttavat aiheet viedä voiton myös kliseiseltä, pinnalliselta tunteilulta.  Totta puhuen elokuva kuvaa todella uskottavasti sodan jälkiä. "Kaikki on sallittu sodassa ja rakkaudessa". Se olisi varmasti sopiva motto tälle elokuvalle. Brothers kuvaa täydellisyyttä hipoen ihmisen psyykeen arvokkuutta ja sen särkyvyyttä; sodan kamaluutta.
   Jim Sheridan ohjaa hyvin fiinisti elokuvaan omalaatuisen sävyn, jota pitkin katsoja pääsee hyvin lähelle henkilöhahmoja ja myös ehkä liian lähelle elokuvan virheitä. Joka tapauksessa uskaliaisuudessaan tyyli oli kannattava, sillä se tekee elokuvasta mielenkiitoisen, tarkan ja hyvin kuvaavan teoksen.
    Tobey Maguire astuu täysin uudelle tasolle omassa näyttelijäntyössään. Hän tietää selvästi mitä tehdä ja tekee kaiken moitteettomasti. Hän yhdistää häikäilemättömästi omat mukavuusalueensa ja uudet, tutkimattomat kentät omista kyvyistään, luoden tasaisen, vankan roolisuorituksen.
     Jake Gyllenhaal on selvästi parempi kuin Maguire. Gyllenhaal ymmärtää ottaa kaikkien henkilöiden vuorovaikutukset huomioon ja imee ne rooliinsa upeasti. Hänellä on vähemmän draamaattisempi rooli kuin Maguirella, mutta onnistuu kiinnittämään huomion itseensä aidon konkarin tavoin.
    Natalie Portman tekee myös onnistuneen roolisuorituksen ja kuvaa aidosti hahmonsa tunteita. Hän kuin uudistaa henkilömallinsa ja luo hahmolleen hiottuja psykologisia vivahteita, joihin katsoja voi tunteella upota. Myös Sam Shepard luo elokuvaan sen kaipaamaa vastapainoa ja antaa mukavasti erilaista väriä teoksen tunnelmaan. Shepard kykenee täysin siihen mihin kuka tahansa, ehkä nuorempi, ei pystyisi.
     Brothers on tavoitteessaan onnistunut elokuva ja antaa katsojalle paljon mietittävää. Se ei ole täydellinen tai aukoton, mutta se on vankka, tarkka, hienosilmäinen ja syvällinen draama.

7

...=)