The Crown, 4. tuotantokausi

 En oikeasti ymmärrä The Crownin tekijöitä. Joka toisella kaudella (1. ja 3.) he keskittyvät kuvauksissaan voimakkaisiin naishahmoihin murtamassa lasikattoja, määrittämässä uudelleen merkityksiä ja tarpomassa omia teitään. Esimerkiksi ykköskauden Kuningatar Elizabeth, sarjan keskushahmo, on jäänyt minun sydämeeni yhtenä televisiohistorian tulisimmista hahmokuvauksista. Nähdä nuoren tytön kasvavan vaikutusvaltaisen kuningattaren rooliin oli huimaa. Myös 3. kaudella esiteltiin esimerkiksi hurja Prinsessa Anne sekä peloton Prinsessa Alice, molemmat naishahmoja, jollaisia ei ole televisiohistorian aikana juuri saatu tarkastella.

Ja joka toisella kaudella sarjan pyörittäjät päättävät - kuin vastareaktiona - palauttaakin kerronnan rytmin ja fokuksen taas mitä imelimpiin ja kliseisiin juonikyhäelmiin. 2. tuotantokaudella Kuningatar Elizabethista muutettiin heti keski-ikäinen, miehelleen nalkuttava tantta ja nyt 4. tuotantokausi tutustuttaa meidät tytönheitukka Prinsessa Dianaan, jonka mielessä ei ilmeisesti liiku mitään muuta kuin vaikutusvaltaisen miehen kanssa naimisiin pääsy tai vaihtoehtoisesti kyseiselle miehelle mariseminen omista pienistä ongelmistaan - koko tuotantokauden ajan.

Pakko myöntää, että nyt tuli hypittyä näitä marinoita yli ihan huolella. En vaan jaksanut kuunnella sitä enää, kun miljoonas kohtaus lävähti käyntiin, jossa nämä hemmotellut kakarat, Prinssi Charles ja Prinsessa Diana lähtivät parkumaan toiselleen omaa karua kohtaloaan. Prinsessa Dianan hahmo on ehkä vähiten kiinnostava henkilökuvaus, jota olen nähnyt televisiossa - tai elokuvissa pitkään, pitkään aikaan. Enkä oikein ymmärrä miksi hänestä ei ole saatu mielenkiintoisempaa tai monitahoisempaa kuvausta aikaan. Kyllähän oikea Diana - vaikka ei erityisen kouluttatunut tai älykäs nainen ehkä ollutkaan - eli paljon kompleksisemman elämän kuin mitä tässä annettiin ymmärtää? Tai sitten olen ollut ihan väärässä luulossa hänestä. Sarja pisti kyllä miettimään, että senkö takia hän on ollut niin valtavan suosittu naisjulkkis aikanaan, että hän on ollut niin pliisu? Kotiäiti, edustusvaimo, kaunis, mutta sisältä tyhjääkin tyhjempi. 

Jos sarjassa onkin siis valittu realistisempi suunta ja haluttu esittää ontto nainen onttona naisena, niin ainakin hänet olisi voitu jättää sivurooliin. Ja tuoda esille niitä voimakkaampia naishahmoja, jotka nyt jäivät täysin paitsioon. Prinsessa Anne unohdettiin jonnekin sivuosaan patsastelemaan ihan täysin. Vaikka hänenkin elämästään olisi kyllä saanut aineksia kunnolliseen draamaan. Hänen Olympia-osallistumiset kuitattiin yhdellä kohtauksella ja kidnappausta ei tämän sarjan tekijöiden mielestä edes tapahtunut?

Samoin jäi Prinsessa Margaretin osa nyt yhden jakson mittaiseksi. Se olikin tämän tuotantokauden ehdoton - ja ainoa valopilkku. Lukuun ottamatta Gillian Andersonin esittämän Margaret Thatcherin kohtauksia. Vaikka hän ehti toimia yli kymmenen vuotta Britannian pääministerinä - ja ensimmäisenä naisena, jäi hänenkin kohtauksensa melko minimaalisiksi.

Mutta Gillian Anderson kyllä veti roolinsa niin rautaisilla hermoilla, että heikompi katsoja varmasti jäi täysin hänen voimansa alle. Hän sai viimeisillä kohtauksillaan jopa pari kyyneltä revittyä silmäkulmistani. Hänen politiikastaan voi tietysti olla monta mieltä, mutta hienoa, että tässä päätettiin kuitenkin ottaa päähuomion kohteeksi hänen uraauurtava asemansa yhtenä ensimmäisistä vaikutusvaltaisista naispuolisista ison valtion päämiehistä ja etenkin hänen suhteestaan toiseen vaikutusvaltaiseen, naispuoliseen valtion päämieheen. Ja nämä kaksi naista olivat vielä niin erilaisia keskenään, mutta silti osasivat tunnustaa toinen toisilleen toinen toisensa arvon silmissään. Se oli minusta hienoa televisiodraamaa.

Jos lyhyen matematiikan laskutaitoni pitävät paikkansa, nyt kun tämä kausi oli taas heikompi ja joka toinen kausi antaa itsestään lupausta paremmasta, niin seuraavaa kautta siis odotellessa. 

The Crown, 3. tuotantokausi

Massiivisen suosion kerännyt Netflix-sarja Ison-Britannian kuninkaallisista on edennyt jo kolmannelle tuotantokaudelleen. Aikaisempia kausia tähdittäneet näyttelijät - roolistaan Emmy-palkinnon ansainnut Claire Foy ja Emmy-palkinnolle ehdolle päässeet Vanessa Kirby ja Matt Smith - ovat lähteneet tuotannosta ja heidän tilalleen on palkattu Oscar-voittaja ja Emmy-ehdokas Olivia Colman, Oscar-ehdokas ja Emmy-voittaja Helena Bonham Carter ja Golden Globe-ehdokas Tobias Menzies. He näyttelevät hahmoja nyt hieman vanhempina. Heidän on määrä esiintyä myös sarjan neljännellä kaudella, jonka jälkeen näyttelijät vaihtuvat jälleen. Päärooliin, Foyn ja Colmanin työtä jatkamaan on jo kaavailtu Oscar-ehdokas ja Emmy-ehdokas Imelda Stauntonia.

Sarjan kolmas kausi kattaa karkeasti ottaen vuodet vuodesta 1969 vuoteen 1977, jolloin Englannin kuningatar Elisabet II viettää 25. juhlavuottaan valtaistuimella. Valta on maassa vaihtunut myös konservatiiveilta (ml. Churchill, Eden, Macmillan) sosialistiselle työväenpuolueelle (Wilson). Tämä on tuonut täysin uuden ilmapiirin maahan ja erityisesti perinteitä arvostavassa brittihovissa muutoksen tuulet heiluttavat vankoiksi luultuja perustuksia. Kun työläiset vaativat itselleen oikeuksia, osuu vihan kärki usein eliittiin.

Samaan aikaan kansakunnan äidin omat mukulat alkavat varttua. Kruununprinssi Charles (Josh O'Connor) joutuu ottamaan lisää vastuuta kuninkaallisista velvollisuuksista ja se pakottaa hänet luopumaan osaltaan omasta elämästään (mieluisista teatteriopinnoista Cambridgessa, tyttöystävästä Camilla Shandista). Hän myös pohtii kruunun merkitystä ja miltä se näyttäisi omassa päässään. Odotushuone (kuten näin jälkikäteen tiedämme) muodostuu Charlesille tutuksi ja senkin kanssa on pohdittavaa, että miten löytää elämälleen merkitys, kun sen on vasta määrä alkaa oman äidin kuoltua.

Prinsessa Anne (Erin Doherty) setvii omaa asemaansa kuuluisan veljen varjossa, Buckinghamin palatsin kylmissä ja ontoissa käytävissä ja rakkausrintamankin edessä. Entä kuka on salaperäinen Prinsessa Alice (Jane Lapotaire), joka löytyy yhtenä päivänä asuttamasta nunnanasussaan Prinsessa Annen viereistä huonetta?

Samaan aikaan naapuripalatsissa Prinsessa Margaret (Bonham Carter) yrittää selvitä yhä vain enemmän hajalle menevän avioliittonsa kanssa. Prinssi Phillip (Menzies) kohtaa keski-iän kriisin. Oikeastaan vain Kuningatar Elisabet (Colman) tuntuu löytäneen rauhan elämäänsä ja menee jopa niinkin pitkälle, että alkaa kutsua omaa kuningattaruuttaan "siunaukseksi". Onko onni kuitenkin särkyvää sorttia?

Surkean ja kädettömän kakkoskauden jälkeen, The Crown sarjana alkaa nostaa taas päätään kolmannella kaudella. Vielä meno on jokseenkin epätasaista, mutta useampikin jakso oli jo sen verran kirkas, että nämä valopilkut nostavat kolmannenkauden jo todella mieluisaksi katsottavaksi ja analysoisin, että todella onnistuneeksi kokonaisuudeksi.

Epätasaiseksi kerronnan tekee sen, että tuntui kuin tässä olisi haaskattu ihan tuhottomasti aikaa. Yhdessä tuotantokaudessa on kuitenkin vain kymmenen jaksoa ja näitä tuotantokausia saa odottaa todella, todella kauan. Toinen kausi sai ensi-iltansa suoratoistopalvelu Netflixissä kaksi vuotta sitten, joulukuussa 2017. Toisin sanoen pieni ikuisuus sitten, nykyisen informaatiotulvan aikakautena.

Siksi on siis säälittävää katsoa, että tuntuu kuin tekijöillä ei silti olisi ollut tarpeeksi aikaa kuvata tarpeeksi kohtauksia kuningasperheen kanssa ja tähtinäyttelijöiden esittämänä. Sen sijaan kuvaus hyppää silloin tällöin milloin pieneen englantilaiseen kaivoskylään, jossa tapahtuu hiilikaivosonnettomuus, milloin nunnaluostariin Ateenassa. Sinällään nämä episodit olivat hyvin tehtyjä ja niiden käsittelemät aiheet ihan mielenkiintoisia. Niidenkin vaikutukset kuitenkin peilautuivat kuningasperheeseen, mutta minulle tuli pakostakin sellainen olo, että tässä nyt on keksitty tilkettä, kun ei ole ehditty tai jaksettu tai viitsitty tehdä tarpeeksi materiaalia itse siitä sarjan aiheesta ja jonka takia me katsojat sarjan pariin palaamme.

Sen sanottuani, ne hetket kun vietämme itse päähenkilöiden parissa, olivatkin sitten taas todella laadukasta draamaa, jota seurasi sormi huulilla, herkeämättä. Erityisesti pidin siitä, että kuningatarpari jätettiin suuremmitta kaaoksilta tällä kaudella ja esiteltiin perheen muita jäseniä. Nuori polvi (Anne ja Charles) olivat ihan suurenmoisia. Erityisesti Prinsessa Annen roolihenkilö puhutteli. Tuollaisia hahmoja seuraisi mielellään lisääkin. Niin tomera nuori nainen hän oli ja pisti kyllä tomuttuneen hallitsijaperheen polvilleen mennen tullen omalla menollaan. Aivan mahtava, feministinen voimapesä. Ehkä paras vuorosana tällä kaudella oli Annen kommentti: "I'm not confident, I'm just tough!"

Jakso, jossa seurasimme Prinssi Charlesin nimitystä Walesin prinssiksi ja hänen siitä koitunutta ajanjaksoaan tuolla maaseudulla, oli ehkä sarjan paras. Se valotti hienosti tämän yhden henkilön psyykettä ja persoonallisuutta. Se myös asetti Prinssi Charlesin tarinan omiin kehyksiinsä.

Pidin myös sarjan viimeisestä jaksosta, jossa seurattiin Prinsessa Margaretin hajoavaa avioliittoa ja sitä seurannutta pakoa Karibian lämpöön. Sen jakson kuvaus oli maagista. Kamera loi todella maagisia kuvia ja katsoja suorastaan rypi siinä Karibian tunnelmassa ja lämmössä. Myös Helena Bonham Carterin näyttelijäntyö oli todella vetävää. Jakson loppupuoli sai minut jopa itkemään. Jotain, mitä tapahtuu nykyään harvemmin ja harvemmin. Siinä sisaret Elisabet ja Margaret käyvät viimeinkin keskustelun, joka heidän on/olisi pitänyt käydä jo monta kymmentä vuotta. Jännitys heidän väliltään viimein purkautuu ja se on todella, todella koskettavaa. Etenkin, kun sitä on sarjan varrellakin rakennettu käytännössä katsoen kolmen tuotantokauden ajan. Toivonkin että Margaret itse asiassa voitaisiin jättää taka-alalle tämän jälkeen. Hänen tarinansa sai niin kauniin päätöksen.

Joka kaudella minulle on noussut joku näyttelijä aivan suosikiksi, tällä kaudella haastajia on paljon, Doherty ja Bonham Carter vetävät molemmat todella kauniit roolisuoritukset, mutta huomion varasti minun mielestäni silti Prinsessa Alicea näytellyt Jane Lapotaire. Toki, hänellä on ehkä "räiskyvin" rooli siinä suhteessa, että siinä hahmossa on paljon työstettävää. Mutta kyllä Lapotaire myös tulkitsee hahmoaan ennennäkemättömällä tarmolla. Hän tekee hahmosta omintakeisen, näyttävän, mutta myös syvällisen. Naisen, joka on elänyt pitkän elämän ja se kaikuu hänen jokaisessa sanassaan. Hyytävää työtä.

Colman jätti kylmäksi. Ei voi mitään. En ole vielä hänen nerokkuuteensa päässyt sisälle. Oscar-palkitussa suorituksessaan The Favouritessa pidin häntä lähinnä ärsyttävänä. Ja tässä hän oli huono. Hän tuo näyttelijänä itse asiassa mieleen Julia Robertsin. Molemmilla näyttelijöillä on tapana mennä suoraan kohtauksen keskipisteeseen. Esimerkiksi Bonham Carter ei. Hän tanssii kohtauksen ympärillä, kiusoitellen keskellä makaavaa jännitettä. Colman on ilmiselvempi. Hän lukee kohtaukset mustavalkoisesti. Kun hahmo on surullinen, hän on surullinen. Kun hahmo on iloinen, hän on iloinen. Kun huoleton, niin huoleton.

Erityisen ongelmallisena pidin tätä, kun hänen piti viedä hahmonsa monimutkaisemmille vesille. Etenkin poikansa Charlesin suhteen. Heidän suhteensa on jännittynyt ja vaikea. Mutta Colman tulkitsee erään avainkohtauksen, jossa Charles viimein haastaa äitinsä ja puhuu tälle suorat sanat, mielestäni todella karmeasti. Hän tulkitsee naisen koppavana ilkimyksenä. Mielestäni sen kohtauksen olisi voinut näytellä hienovaraisemminkin. Monitahoisemmin.

Ensimmäisessä jaksossa oli vielä vähän vaikeuksia totutella uusiin näyttelijöihin - etenkin kun aiemmat näyttelijät olivat tehneet niin suuren vaikutuksen. Hätkähdyttävintä oli nähdä Margaretin kirjaimellisesti kutistuvan. Vanessa Kirby on pitkä, Bonham Carter lyhyt. Mutta tämänkin asian yli pääsi kauden edetessä. Etenkin kun tietää Prinsessa Margaretin olevan oikeasti lyhyt. Kauden päätyttyä ei hahmoissa enää nähnyt entisiä näyttelijöitä - pois lukien ehkä Elisabetin. Matt Smith ja Tobias Menzies vetivät mielestäni erilaisimmat roolisuoritukset, mutta molemmat vedot hyväksyi katsojana. Sen siitä näkee, että taiteelliset vapaudet ovat sallittavia, ellei jopa suotavia. Katsojana sitä haluaa nähdä toisen ihmisen tulkinnan tilanteesta.

The Crown on kaiken kaikkiaan todella laadukasta televisioviihdettä. Jopa huonoimmillaan se on varmasti parempaa kuin se draamaviihde mitä saamme seurata vastaanottimistamme keskimäärin. Tälläkin kaudella panostuksen ajankuvaan näki ja kuuli. Vaatetus, lavasteet, kuvaus oli kaikki ensiluokkaista. Musiikit iskevät vieläkin sydämeen ja menevät tunteisiin. Käsikirjoitus antaa näyttelijöille paljon tulkittavaa ja yhdessä jaksossa, jossa kävimme läpi Prinssi Charlesin keski-iän kriisi, muuttui tulkinta jopa filosofiseksi ja tarjosi syvällisen oppitunnin elämästä.

Ah. Onko parempaa?

The Crown, 2. tuotantokausi

Toisella kaudellaan, Netflixin alkuperäistuotanto The Crown jatkaa korkealaatuista tuotanto-arvoaan, laadukasta kirjoitustaan sekä syvällistä hahmokuvaustaan. Tuntuu, että joka sarja ainakin jollain tasolla kuitenkin lässähtää ensimmäisen kauden jälkeen ja vaikka myöhemmät tuotantokaudet ottaisivatkin uuden suunnan, on kakkostuotantokaudella aina järkyttävin taakka kannettavanaan. En sanoisi, että The Crownin 2. tuotantokausi selviäisi tästä taakasta, mutta jos rimaa lasketaan erinomaisesta hyvään, ei se suurelta harmilta tunnu.

Englannin kuningatar Elizabeth II (Claire Foy) on ollut monarkkina nyt sen jokusen kymmenen vuotta ja kuninkaallisen elämän paineet ovat luoneet jäätävän kokoisen montun hänen ja aviomiehensä Philipin (Matt Smith) välille. Asiaa pahentaa entisestään, että kuninkaalliset velvollisuudet pitävät pariskunnan erossa ihan fyysisestikin pitkän aikaa, kun Philip on kiertueella Tyynellämerellä viisi, pitkää kuukautta. Myös heidän poikansa Charles (Julian Baring) kohtaa omat demoninsa, kun hänen isänsä pakottaa hänet retuperäiseen kouluun Skotlannin perukoille maalaismukuloiden kanssa. Elizabethin sisko prinsessa Margaret (Vanessa Kirby), yhä haavoittuneena elämänsä rakkauden Peter Townsendin (Ben Miles) menetyksestä, ryntää vihille villin ja arvaamattoman valokuvaajan Anthony Armstrong-Jonesin (Matthew Goode) kanssa.

Yksi asioista, mistä pidin ensimmäisellä tuotantokaudella ihan älyttömästi, oli Elizabethin ja Philipin suhde. Claire Foylla ja Matt Smithillä oli niin hyvä, luontainen ja rento karisma. Pidin ihan törkeästi heidän molempien luonteesta myöskin. He olivat suoraselkäisiä, mutta hauskasta nauttivia. He olivat kokemattomia, mutta valmiita minkä tahansa haasteen eteen. Heillä oli pieniä kolhuja silloin tällöin heidän suhteessaan, mutta pohjalla oli syvä rakkaus, mikä esti heidän pitkävihaisuuden toisilleen. Voitte kuvitella pettymykseni, kun toinen tuotantokausi lävähtää päälle synkimmällä mahdollisella keskustelulla, minkä aviopari voi keskenään pitää. He puhuivat parisuhteestaan kuin jossain liikeneuvottelussa. Molemmat täynnä syvää inhoa ja tuskaa toisiaan kohtaan.

Eniten minua ketuttaa toisessa tuotantokaudessa Philipin roolihahmon 180 ° täyskäännös. Itse asiassa uskon, että tämä toisen tuotantokauden versio Philipistä muistuttaa paljon enemmän oikeaa Prinssi Philipiä kuin ensimmäisen tuotantokauden versio. Ensimmäiselläkin tuotantokaudella viitattiin, aika paljonkin, Philipin vanhoillisiin ja perinteisiin arvomaailmoihin ja machoiluun, mutta siitä ei tehty hänen hallitsevaa piirrettä. Ensimmäisellä kaudella Philip oli puolisoaan tukeva, rationaalisesti ajatteleva ja sen kaiken lisäksi erittäin rento ihminen. Toisella kaudella hän hylkää Elizabethin mennen tullen, käyttäytyy lapsellisemmin kuin olen yhdenkään henkilön nähnyt käyttäytyvän tv-sarjassa ja on koko ajan kuin tikku perseessä. Ja tästä jälkimmäisestä piirteestä syytän täysin Matt Smithin näyttelijäntyötä. Mitä helvettiä olivat ne jäätävän pitkät, kylmät katseet alituiseen, joita hän teki pitkin tuotantokautta? Niillä ei ollut mitään muuta pointtia, kuin todistaa, että tästä hahmosa on hohto lähtenyt ja nyt näyttääkin kuin zombilta.

Nimetäkseni pari esimerkkiä, kuinka syväksi inhoni hahmoa kohtaa yltyi; yhdessä jaksossa Philip pakottaa vaimonsa nimeämään hänet prinssiksi, pelkän herttuan (?) sijaan. Siis kirjaimellisesti pakottaa. Kuinka pikkumainen voi mies olla? Viimeinen niitti tämän hahmon arkkuun oli, kun hän tosiaan pakotti 10-vuotiaan poikansa maanpäällisen helvettiin, sinne sisäoppilaitokseen Skotlannin perukoille. Minun kävi niin sääliksi tuota herkkää poikaa, joka ei sopeutunut kouluunsa ja joutui jäämään sinne vielä viideksi vuodeksi.

Ja sen lisäksi inhosin vielä, millaiseksi kuningatar Elizabeth oli tehty. Ensimmäisellä kaudella rakastin hahmon stooalaista olemusta ja syvältä kumpuavaa hiljaista voimaa, samaa näyttelijäntulkintaa myös Helen Mirren käytti niin loistavasti vuoden 2006 The Queen -elokuvassa. Kakkoskaudella Claire Foy päättää kuitenkin tulkita hahmonsa kuin kaakattavana naapurintätinä, joka ei saa suutansa kiinni. Ihan leukoja kiristi katsella hänen rasittavuuttaan. Ykköskaudella hienoimmat hetket tulivat juuri silloin, kun Claire Foy pääsi hahmonsa kanssa oikein revittelemään kuningattaren roolissa ja läksyttämään esimerkiksi Winston Churchillia. Kakkoskaudella tälläisiä palopuheita saadaan tasan yksi ja sekin melkein ohimennen sairaalavuoteessa makaavalla silloiselle pääministerille (en spoilaa kenelle) ja lopun aikaa tämä maailman vaikutusvaltaisin nainen marmattaa miehensä poissaolevuudesta tai itkee, kun ei ole yhtä kaunis kuin Jackie Kennedy.

Onneksi tälläkin kaudella oli roolisuorituksia, joista pidin. Vanessa Kirby jatkaa mahdottoman syvällistä hahmotulkintaa ja tällä kaudella oikein sytyttää hahmonsa sisäisen maailman tuleen. Erityisesti prinsessa Margaretin kohtaukset olivat tällä kaudella kaikkien parhaimmat. Tämän hienon näyttelijän työtä oli äärettömän mielenkiintoista katsoa, kun hän tulkitsi mitä tapahtuu näille tunteille, kuten katumus, kauna ja ikävä, kun niitä hautoo sisällään. Lisäksi pidin mahdottomasti hänen kylmäpäisyydestään. Kun hän vain menee ja nappaa kainaloonsa valokuvaajan tai lähtee assistenttinsa matkaan tämän kotibileisiin hengaamaan tavallisten ihmisten kanssa, kun on niin kyllästynyt kuninkaallisiin piireihin. Myös Matthew Goodesta pidin, vaikka häntä on tälläisissä naistenmies-rooleissa vähän jo nähtykin, joten ei hän mitään uutta minulle itsestään antanut. Anthony Lesserin roolisuoritus "tämän tuotantokauden pääministerinä" oli myös erittäin antoisa. Hän itse asiassa saavutti saman, minkä Claire Foy ykköskaudella, eli unohdin täysin katsovani näyttelijää ja yhdistin hänet vain suoraan hahmoonsa. Erittäin täydellistä näyttelemistä hänen taholtaan siis.

Lisäksi jatkuvasti jaksan ihastua sarjan kirjoittamiseen. Miten he ovatkaan pystyneet kaivautumaan niin syvälle suljettujen ovien taakse. Verestämään niin yksityiskohtaisesti tämän maailman auki, mistä on saatavilla vain pienen pieniä murusia avoimelle yleisölle. Kuningatar Elizabeth II on todellakin erittäin etäinen julkisuudenhenkilö, eikä hänen luonteestaan oikein saa kiinni hänen julkisia esiintymisiä tarkastellessa. Pidin myös siitä, että jälleen uskallettiin kirjoittaa uskaliaita ja uusia vesiä tutkivia sivujuonia sarjaan. Kuten juurikin Prinssi Charlesin oman elämän koettelemukset. Olisin jopa kaivannut vielä enemmän muiden hahmojen tarkastelua, etenkin kun pääparin katseleminen kävi niin yököttäväksi.

Tuotanto-arvo oli myös taas ihan huippuluokkaa. Rakastan ylikaiken tätä sarjan maailmaa ja noita prameita palatseja, joissa liidetään hienojen lavastuksien (vai ovatkohan kuvanneet ihan oikeassa kohteessa?) läpi ihan vain siksi, että ne saataisiin näytettyä. Kohtauksen ei edes tarvinnut tapahtua kyseisessä miljöössä, riitti, että hahmot kulkivat sen läpi. Muutenkin sarja tuntuu niin saumattomalta katsoa. Visuaalinen maailma, kuvaus, musiikki, ohjaus, käsikirjoitus - kaikki käyvät yhteen niin harkitusti ja varmasti. Ihanaa, että on panostettu oikein kunnolla ensiluokkaiseen tv-tuotantoon. Joka tapauksessa, erittäin korkealuokkainen televisiosarja ja tästä on hyvä jatkaa toisten näyttelijöiden kanssa, kun rima on laskettu riittävän alhaalle. He voivat tästä vain parantaa ja ennustukseni onkin, että tulevat kaudet ovat helpompi katsoa, sillä uudet tekijät pystyvät aina tuomaan jotain uutta mukanaan.

...=)

The Crown

Netflixin The Crown-sarjaa on sanottu kaikkien aikojen kalleimmaksi tv-produktioksi. Tämän laadun kyllä huomaa. Suuria laajoja yleisötapahtumia 1950-luvulta kuvataan joskus vain lyhyitäkin hetkiä ja en voi olla kuin ajattelematta, että onpa sääli kaataa noin paljon rahaa noin lyhyeen kohtaukseen. Mutta ajankuva on tehty erittäin pieteetillä ja hienovaraisesti. Jokainen yksityiskohta on tarkkaan mietitty ja tämä on mukavaa pakoa tämänpäivän ihmiselle omasta nykyaikaisesta arjestaan.

The Crown sijoittuu ajallisesti Kuninkaan puhe- ja The Queen elokuvan väliin. Kuninkaan puhe kertoi Queen Elizabeth II:n isästä, änkyttävästä Kuningas Georgesta. The Queen puolestaan nappasi kiinni Kuningatar Elizabethin elämästä 90-luvun lopusta. The Crown sarjaa alkaa 1940-luvun lopusta ja toivottavasti jatkuu vaikka sinne 90-luvulle asti. Niin paljon olen tykännyt tämän sarjan seuraamisesta. Salainen toiveeni on, että myöhemmillä kausilla roolitettaisiin Meryl Streep Margaret Thatcerin rooliin ja Helen Mirren Kuningattareksi.

Vaikka sarjan tekemiseen on käytetty paljon rahaa, se omaa myös sellaista laatua, jota ei pysty rahalla ostamaan. Jokainen yksityiskohta toimii ja lopputuloksena on erittäin hieno draama. Rakenteellisesti hienoin jakso on numero 5, "Smoke and Mirrors". Se kuvastaa hienosti sitä, miten sarja toimii koko ajan kuin kolmella tasolla. Ensimmäinen taso on perus narratiivinen taso, jossa juoni liikkuu. Sen lisäksi sarja kulkee koko ajan sillä temaattisella tasolla, jossa pohditaan monarkian ja kuningasperheen asemaa nyt ja tulevaisuudessa sekä niitä arvoja, jotka ylläpitävät monarkiaa. Kolmas taso kuvaa Kuningatar Elizabethin henkilökohtaista kamppailua tullakseen kansan arvoiseksi hallitsijaksi ja samalla pitää monarkia elinvoimaisena ja perheensä ja ystävänsä tyytyväisinä. Tältä kolmannelta tasolta useimmat sarjan ristiriidoista haetaankin. Elizabeth on koko ajan ristitulessa, kun hän joutuu tekemään päätöksiä, jotka hyödyttävät monarkiaa, mutta vahingoittavat hänen puolisoaan Prinssi Philipiä, sisartaan Prinsessa Margaretia tai ystäviään, lapsiaan tai henkilökuntaansa.

The Crown on tavallaan kuin uuden sukupolven Downton Abbey, mutta parempi. Siinä, missä Downton Abbey keskittyi yläluokkaisen perheen joskus triviaalisiinkin ongelmiin, The Crown tuntuu ottaneen aiheekseen paljon syvemmät teemat. Vaikka tiedämme, miten monarkia on pysynyt Britanniassa elinvoimaisena tähän päivään asti, jännittää sitä silti, miten näiden henkilöiden teot vaikuttavat Ison-Britannian tulevaisuuteen. Mielenkiintoisinta on kuitenkin silti tarkastella näiden hahmojen psykologisia vaikutuksia - millaista on elää julkisuuden henkilönä ja koko ajan uhrata omat toiveet, haaveet ja halut oman maansa puolesta. Erityisesti Kuningatar Elizabeth tuntuu joissain jaksoissa olevan kuin joku uhrilammas, joka on aina suuren haasteen edessä, josta ei ole ylipääsemistä kuin vain hammasta puremalla ja kärsimällä. Jos haluaa löytää uutta kunnioitusta tätä kuningasperhettä kohtaan, niin suosittelen ainakin katsomaan tämän sarjan.

Suosittelisin myös monarkian vastustajille katsomaan tätä sarjaa, sillä niin hyvin tätä katsoessa oppii ymmärtämään kuningattaren/kuninkaan merkitystä demokratiallekin sekä hyvin toimivalle valtiolle. Mutta suosittelen ennen kaikkea loistavan draaman ystäville. Kuten sanoin, niin tämä temaattisesti ja rakenteellisesti yksi hienoimmista sarjoista, joita olen nähnyt.

Roolisuoritukset ovat loistavia. Parhaiten mielestäni pärjää pääosan Claire Foy. Puolessavälissä sarjaa huomasin unohtaneeni, että katson näyttelijää näyttelemässä tätä kuningatarta. Muutenkin hän on täydellisesti omaksunut kuningattaren puhetavan ja jopa kävelytyylin. Matt Smith näyttää mielestäni paljon paremmalta vaaleissa hiuksissa ja hienon roolisuorituksen hänkin tekee. Hän nappaa hyvin kiinni Prinssi Philipille ominaisista luonteenpiirteistä. Shown uhkaa varastaa Vanessa Kirby, joka tulkitsee roolisuorituksensa lomassa mielenkiintoisia sävyjä, kuten sisarkateutta, epätoivoista rakastumista, surua isänsä poismenosta sekä halua hallita oma tulevaisuutensa. John Lithgow (joka tuntuu olevan miljoonassa roolissa tänä vuonna) on jo voittanut osastaan Critics' Choice-palkinnon, enkä ihmettele valintaa voittajaksi pätkän vertaa. Koska hän on l-o-i-s-t-a-v-a! Yksi parhaimpia dramaattisia näyttelijöitä, jonka veteraanin kokemuksen kyllä huomaa. Hänen tekniikkansa on veitsen terävä ja erittäin hiottu. On tajuttoman mielenkiintoista seurata, miten hän luo tätä hahmoa ja näyttelee häntä kohtauksesta toiseen. Erityisen hienona pidän, miten hän tulkitsee hahmon sävyjä. Yhdessä hetkessä hän on tämä suuri historiallinen merkkihenkilö, jolla on auktoriteettiä ja vaikutusvaltaa. Toisessa hetkessä hän on kuin maansa myynyt, sureva isä ja kolmannessa hetkessä hän on pahanteosta kiinni jäänyt pikkupoika. Toisin sanoen, hän ei tyydy imitoimaan tämän kuuluisan miehen eleitä tai edes tyydy tekemään johtopäätöksiä, vaan hän täyttää roolisuorituksensa tunteella - näyttää, miten tämäkin hahmon on ihminen.

Yleensä en pidä Hans Zimmerin mahtipontisesta musiikista, mutta tähän se sopii. Sarjan pääsäveltäjä Rupert Gregson-Williams tuntuu selvästi myös ottaneen vaikutusta Zimmeriltä ja käyttää samalla lailla voimakasta musiikkia läpi sarjan ja se tuntuu vain vahvistavan näitä draaman kerroksia, joita sarjassa käydään läpi. Mutta minun täytyy loppuun paljastaa oma puolueellisuuteni: itse koen olevani jokseenkin monarkisti ja tykkään hirveästi katsoa elokuvia kaikista kuninkaallisista Keski-Ajalta tähän päivään.

...=)