Arvostelu: The Father

 Florian Zellerin elokuva vuodelta 2020 kertoo muistisairaasta Anthonysta (Anthony Hopkins), josta pitää huolta hänen oma tyttärensä Anne (Olivia Colman). Kun Anne kuitenkin kertoo isälleen muuttavansa rakkauden perässä Pariisiin, alkaa elokuvassa tapahtumien vyöry, jossa Anthonyn kohtalona tuntuu olevan tervejärkisen teeskenteleminen vähäisiin muistinrippeisiin tarttumalla tai laitosasumiseen päätyminen.

Kotimaassaan Ranskassa suuresti arvostettu Zeller on tunnettu kirjailijana, näytelmäkirjailijana sekä elokuvakäsikirjoittajana. Englanninkielinen The Father on hänen esikoisohjauksensa ja sellaisena se menestyikin hämmästyttävän hyvin, ihan maailmanlaajuisillakin areenoilla.

Elokuvan näyttelijäkaarti on huippuhieno. Anthony Hopkins pääsee näyttelemään juuri niin, kuin vain Anthony Hopkins pystyy, oikein sydämensä kyllyydestä, näytellessään muistisairasta miestä, jonka tunnetilat ailahtelevat psykopaattisella arvaamattomuudella hetkestä toiseen. 

Olivia Colman saa taas näytellä tunteen pinnassa, silmät täynnä kyyneliä, hyväsydämistä ja empaattista naista, jonka vastuulle on sysätty liikaa. Rufus Sewell omaa osaansa hillittynä, mutta hermonsa taas tietysti menettävänä lähiomaisena. Olivia Williams arkista ja järkevää, modernin naisen rooliaan, josta ehkä muodostuukin omalle katsomiskokemukselle merkityksellisin tarinan osa. 

Hänestä kasvaa hahmoaan suurempi symboli. Kaikille niille hoivatyötä tekeville, joiden merkitys on suurempi kuin mitä ainakaan yhteiskunnallisesta keskustelusta pystyy päättelemään ja joiden yhteiskunnallisen panoksen kohtalona on niin ikään jäädä näkymättömiin - hautautua muistisairaiden vanhusten viereen, maan lepoon.

Elokuvan tunnelmaksi, tyyliksi, kerrontatavaksi on valittu hillitty harmonisuus. Elokuva sijoittuu jonnekin Lontoon ylhäisönaapurustoon, useita huoneita sisältäviin lukaaleihin, jossa jokainen koristevaasi on asetettu huolellisesti paikalleen. Ehkä korostamaan sitä ristiriitaa, mitä muistin menettämisestä seuraa, kun jokin asia ei olekaan paikallaan. Lavastuksessa käytetään hienovaraisia kikkoja hyväksi, kun jostain puuttuu taulu, jonkun tapetin väri vaihtuu, keittiön kaapit ovatkin erinäköiset.

Samaten elokuvan musiikkimaailma - oopperaa, klassista musiikkia, Ludovico Einaudin pianoballadeja - puhuu intellektuellista, älyllisestä maailmasta. Leikkausjälki on huomaamatonta, kerronta vähäeleistä. Jossain kohtaa Anthony tosin tokaisee olevansa älykäs - juuri niin älykkäästi kuin älykäs ihminen ei koskaan sanoisi.

Josta päästäänkin minua häiritsemään jääneeseen kysymykseen - miksi elokuva, kaikesta älykkyydestään huolimatta - on niin typerä?

Ulkoiset puitteet ovat kunnossa. Elokuva näyttää ja tuntuu upealta. Mitään ei tehdä liikaa, kukaan ei tee mitään virheitä. Silti elokuva on hapeton kuin paperipussi. Ottaa itsensä niin kovin vakavasti. Yhtäkään keskustelua ei käydä, joka ei liittyisi muistisairauteen. Yhtäkään hahmoa ei esitellä, jota ei käytettäisi hyväksi muistisairauden kuvaamisessa. Elokuvan teho tuntuukin perustuvan pitkälti - ainoastaan - siihen, että katsoja yritetään saada tuntemaan, miltä tuntuu olla muistisairas. Kun ihmiset näyttävät erilaisilta, asiat vaihtavat paikkaa, keskustelut käyvät kehää, aamu onkin ilta ja ilta aamu. 

Nämä vielä tehdään hyvin yksinkertaisilla elokuvallisilla tehokeinoilla. Eikä niillä jäädä piinaamaan katsojaa liikaa. Zeller kuljettaa mukana kuitenkin muistisairaan lähiomaisia, jotka välittävät hänestä ja onpahan tarinaan saatu kirjoitettua myös hieman taustatarinaa, vaikka siitä ei hirveästi muistetakaan. 

Mutta jäin odottamaan hurjan paljon enemmän. 

Mieleen tuli, valitettavasti ja pyytämättä se Tropic Thunderin esittämä parodia "Oscareiden kalasteluleffoista". Joissa päähenkilöna on aina jonkun sairauden omaava päähenkilö. Sellaisista kuin I Am Sam tai Forrest Gump tai Rain Man. Suorastaan naurattaa, että pelkästään Alzheimeristakin on ihan viime vuosina nähty kuvauksia jo (mieleen tulee etenkin Still Alice, josta Julianne Moore jo pokkasikin Oscarin). 

Eikä tämä elokuva tuo tähän säälittävään sairauspornogenreen mitään uutta. Jäin odottamaan jotain syvällisempää analyysia muistista, muistoista, mielestä, elämästä. Sitä emme saa. Jäämme vain kauhistelemaan Anthony Hopkinsin kohtalokkaasti ja ah-niin-suurieleisen-Oscar-himoisesti tulkitsemaa muistisairaan miehen osaa. On se hirveää. Ja sitten voimme sulkea television hyvällä mielellä, kun olemme tunteneet jotain. Eläytyneet. Ah, olemme ihania ihmisiä, kun pystymme samaistumaan tähän hirveään tarinaan. Meidät vapautetaan meidän synneistämme. Nyt meidän ei tarvitse ajatella muuta kuin sitä, kuinka hyviä ja empaattisia ihmisiä olemme. Meidän ei tarvitse ottaa vastuuta mistään, ei ajatella mitään vaikeampaa. 

Muisti on mielestäni yksi yleisimpiä taitelijoiden aiheita. Siitä kyllä - todistettavasti - pystyy sanomaan jotain merkityksellisempääkin. Kertomaan tarinan, joka paljastaisi jotain uutta. Joka luottaisi kerronnassaan katsojan kykyyn ajatella itse. Ei vain hämätä elokuvallisilla kikkakolmosilla ja saada hetkeksi kokemaan maailmaa mukamas muistisairaan tavoin. Se on suorastaan groteskia. Muistisairaudesta tulee sirkusnäytös. 

The Crown, 3. tuotantokausi

Massiivisen suosion kerännyt Netflix-sarja Ison-Britannian kuninkaallisista on edennyt jo kolmannelle tuotantokaudelleen. Aikaisempia kausia tähdittäneet näyttelijät - roolistaan Emmy-palkinnon ansainnut Claire Foy ja Emmy-palkinnolle ehdolle päässeet Vanessa Kirby ja Matt Smith - ovat lähteneet tuotannosta ja heidän tilalleen on palkattu Oscar-voittaja ja Emmy-ehdokas Olivia Colman, Oscar-ehdokas ja Emmy-voittaja Helena Bonham Carter ja Golden Globe-ehdokas Tobias Menzies. He näyttelevät hahmoja nyt hieman vanhempina. Heidän on määrä esiintyä myös sarjan neljännellä kaudella, jonka jälkeen näyttelijät vaihtuvat jälleen. Päärooliin, Foyn ja Colmanin työtä jatkamaan on jo kaavailtu Oscar-ehdokas ja Emmy-ehdokas Imelda Stauntonia.

Sarjan kolmas kausi kattaa karkeasti ottaen vuodet vuodesta 1969 vuoteen 1977, jolloin Englannin kuningatar Elisabet II viettää 25. juhlavuottaan valtaistuimella. Valta on maassa vaihtunut myös konservatiiveilta (ml. Churchill, Eden, Macmillan) sosialistiselle työväenpuolueelle (Wilson). Tämä on tuonut täysin uuden ilmapiirin maahan ja erityisesti perinteitä arvostavassa brittihovissa muutoksen tuulet heiluttavat vankoiksi luultuja perustuksia. Kun työläiset vaativat itselleen oikeuksia, osuu vihan kärki usein eliittiin.

Samaan aikaan kansakunnan äidin omat mukulat alkavat varttua. Kruununprinssi Charles (Josh O'Connor) joutuu ottamaan lisää vastuuta kuninkaallisista velvollisuuksista ja se pakottaa hänet luopumaan osaltaan omasta elämästään (mieluisista teatteriopinnoista Cambridgessa, tyttöystävästä Camilla Shandista). Hän myös pohtii kruunun merkitystä ja miltä se näyttäisi omassa päässään. Odotushuone (kuten näin jälkikäteen tiedämme) muodostuu Charlesille tutuksi ja senkin kanssa on pohdittavaa, että miten löytää elämälleen merkitys, kun sen on vasta määrä alkaa oman äidin kuoltua.

Prinsessa Anne (Erin Doherty) setvii omaa asemaansa kuuluisan veljen varjossa, Buckinghamin palatsin kylmissä ja ontoissa käytävissä ja rakkausrintamankin edessä. Entä kuka on salaperäinen Prinsessa Alice (Jane Lapotaire), joka löytyy yhtenä päivänä asuttamasta nunnanasussaan Prinsessa Annen viereistä huonetta?

Samaan aikaan naapuripalatsissa Prinsessa Margaret (Bonham Carter) yrittää selvitä yhä vain enemmän hajalle menevän avioliittonsa kanssa. Prinssi Phillip (Menzies) kohtaa keski-iän kriisin. Oikeastaan vain Kuningatar Elisabet (Colman) tuntuu löytäneen rauhan elämäänsä ja menee jopa niinkin pitkälle, että alkaa kutsua omaa kuningattaruuttaan "siunaukseksi". Onko onni kuitenkin särkyvää sorttia?

Surkean ja kädettömän kakkoskauden jälkeen, The Crown sarjana alkaa nostaa taas päätään kolmannella kaudella. Vielä meno on jokseenkin epätasaista, mutta useampikin jakso oli jo sen verran kirkas, että nämä valopilkut nostavat kolmannenkauden jo todella mieluisaksi katsottavaksi ja analysoisin, että todella onnistuneeksi kokonaisuudeksi.

Epätasaiseksi kerronnan tekee sen, että tuntui kuin tässä olisi haaskattu ihan tuhottomasti aikaa. Yhdessä tuotantokaudessa on kuitenkin vain kymmenen jaksoa ja näitä tuotantokausia saa odottaa todella, todella kauan. Toinen kausi sai ensi-iltansa suoratoistopalvelu Netflixissä kaksi vuotta sitten, joulukuussa 2017. Toisin sanoen pieni ikuisuus sitten, nykyisen informaatiotulvan aikakautena.

Siksi on siis säälittävää katsoa, että tuntuu kuin tekijöillä ei silti olisi ollut tarpeeksi aikaa kuvata tarpeeksi kohtauksia kuningasperheen kanssa ja tähtinäyttelijöiden esittämänä. Sen sijaan kuvaus hyppää silloin tällöin milloin pieneen englantilaiseen kaivoskylään, jossa tapahtuu hiilikaivosonnettomuus, milloin nunnaluostariin Ateenassa. Sinällään nämä episodit olivat hyvin tehtyjä ja niiden käsittelemät aiheet ihan mielenkiintoisia. Niidenkin vaikutukset kuitenkin peilautuivat kuningasperheeseen, mutta minulle tuli pakostakin sellainen olo, että tässä nyt on keksitty tilkettä, kun ei ole ehditty tai jaksettu tai viitsitty tehdä tarpeeksi materiaalia itse siitä sarjan aiheesta ja jonka takia me katsojat sarjan pariin palaamme.

Sen sanottuani, ne hetket kun vietämme itse päähenkilöiden parissa, olivatkin sitten taas todella laadukasta draamaa, jota seurasi sormi huulilla, herkeämättä. Erityisesti pidin siitä, että kuningatarpari jätettiin suuremmitta kaaoksilta tällä kaudella ja esiteltiin perheen muita jäseniä. Nuori polvi (Anne ja Charles) olivat ihan suurenmoisia. Erityisesti Prinsessa Annen roolihenkilö puhutteli. Tuollaisia hahmoja seuraisi mielellään lisääkin. Niin tomera nuori nainen hän oli ja pisti kyllä tomuttuneen hallitsijaperheen polvilleen mennen tullen omalla menollaan. Aivan mahtava, feministinen voimapesä. Ehkä paras vuorosana tällä kaudella oli Annen kommentti: "I'm not confident, I'm just tough!"

Jakso, jossa seurasimme Prinssi Charlesin nimitystä Walesin prinssiksi ja hänen siitä koitunutta ajanjaksoaan tuolla maaseudulla, oli ehkä sarjan paras. Se valotti hienosti tämän yhden henkilön psyykettä ja persoonallisuutta. Se myös asetti Prinssi Charlesin tarinan omiin kehyksiinsä.

Pidin myös sarjan viimeisestä jaksosta, jossa seurattiin Prinsessa Margaretin hajoavaa avioliittoa ja sitä seurannutta pakoa Karibian lämpöön. Sen jakson kuvaus oli maagista. Kamera loi todella maagisia kuvia ja katsoja suorastaan rypi siinä Karibian tunnelmassa ja lämmössä. Myös Helena Bonham Carterin näyttelijäntyö oli todella vetävää. Jakson loppupuoli sai minut jopa itkemään. Jotain, mitä tapahtuu nykyään harvemmin ja harvemmin. Siinä sisaret Elisabet ja Margaret käyvät viimeinkin keskustelun, joka heidän on/olisi pitänyt käydä jo monta kymmentä vuotta. Jännitys heidän väliltään viimein purkautuu ja se on todella, todella koskettavaa. Etenkin, kun sitä on sarjan varrellakin rakennettu käytännössä katsoen kolmen tuotantokauden ajan. Toivonkin että Margaret itse asiassa voitaisiin jättää taka-alalle tämän jälkeen. Hänen tarinansa sai niin kauniin päätöksen.

Joka kaudella minulle on noussut joku näyttelijä aivan suosikiksi, tällä kaudella haastajia on paljon, Doherty ja Bonham Carter vetävät molemmat todella kauniit roolisuoritukset, mutta huomion varasti minun mielestäni silti Prinsessa Alicea näytellyt Jane Lapotaire. Toki, hänellä on ehkä "räiskyvin" rooli siinä suhteessa, että siinä hahmossa on paljon työstettävää. Mutta kyllä Lapotaire myös tulkitsee hahmoaan ennennäkemättömällä tarmolla. Hän tekee hahmosta omintakeisen, näyttävän, mutta myös syvällisen. Naisen, joka on elänyt pitkän elämän ja se kaikuu hänen jokaisessa sanassaan. Hyytävää työtä.

Colman jätti kylmäksi. Ei voi mitään. En ole vielä hänen nerokkuuteensa päässyt sisälle. Oscar-palkitussa suorituksessaan The Favouritessa pidin häntä lähinnä ärsyttävänä. Ja tässä hän oli huono. Hän tuo näyttelijänä itse asiassa mieleen Julia Robertsin. Molemmilla näyttelijöillä on tapana mennä suoraan kohtauksen keskipisteeseen. Esimerkiksi Bonham Carter ei. Hän tanssii kohtauksen ympärillä, kiusoitellen keskellä makaavaa jännitettä. Colman on ilmiselvempi. Hän lukee kohtaukset mustavalkoisesti. Kun hahmo on surullinen, hän on surullinen. Kun hahmo on iloinen, hän on iloinen. Kun huoleton, niin huoleton.

Erityisen ongelmallisena pidin tätä, kun hänen piti viedä hahmonsa monimutkaisemmille vesille. Etenkin poikansa Charlesin suhteen. Heidän suhteensa on jännittynyt ja vaikea. Mutta Colman tulkitsee erään avainkohtauksen, jossa Charles viimein haastaa äitinsä ja puhuu tälle suorat sanat, mielestäni todella karmeasti. Hän tulkitsee naisen koppavana ilkimyksenä. Mielestäni sen kohtauksen olisi voinut näytellä hienovaraisemminkin. Monitahoisemmin.

Ensimmäisessä jaksossa oli vielä vähän vaikeuksia totutella uusiin näyttelijöihin - etenkin kun aiemmat näyttelijät olivat tehneet niin suuren vaikutuksen. Hätkähdyttävintä oli nähdä Margaretin kirjaimellisesti kutistuvan. Vanessa Kirby on pitkä, Bonham Carter lyhyt. Mutta tämänkin asian yli pääsi kauden edetessä. Etenkin kun tietää Prinsessa Margaretin olevan oikeasti lyhyt. Kauden päätyttyä ei hahmoissa enää nähnyt entisiä näyttelijöitä - pois lukien ehkä Elisabetin. Matt Smith ja Tobias Menzies vetivät mielestäni erilaisimmat roolisuoritukset, mutta molemmat vedot hyväksyi katsojana. Sen siitä näkee, että taiteelliset vapaudet ovat sallittavia, ellei jopa suotavia. Katsojana sitä haluaa nähdä toisen ihmisen tulkinnan tilanteesta.

The Crown on kaiken kaikkiaan todella laadukasta televisioviihdettä. Jopa huonoimmillaan se on varmasti parempaa kuin se draamaviihde mitä saamme seurata vastaanottimistamme keskimäärin. Tälläkin kaudella panostuksen ajankuvaan näki ja kuuli. Vaatetus, lavasteet, kuvaus oli kaikki ensiluokkaista. Musiikit iskevät vieläkin sydämeen ja menevät tunteisiin. Käsikirjoitus antaa näyttelijöille paljon tulkittavaa ja yhdessä jaksossa, jossa kävimme läpi Prinssi Charlesin keski-iän kriisi, muuttui tulkinta jopa filosofiseksi ja tarjosi syvällisen oppitunnin elämästä.

Ah. Onko parempaa?

Arvostelu: The Favourite

Ylistetyn kreikkalaisohjaaja Yorgon Lanthimoksen uusimman, The Favouriten Suomen ensi-ilta on 8.2.2019. Jostain syystä se kuitenkin oli ohjelmistossa tänään, 24.1.2019. No, en jäänyt asiaa sen suuremmin ihmettelemään, vaan lähdin katsastamaan pätkän.

Se kertoo Kuningatar Annan brittihovista 1700-luvun Englannissa. Englanti on sodassa Ranskaa vastaan ja Kuningatar Annan (Olivia Colman) tulee päättää hyväksyäkö rauhansopimus. Kuningatar Annan neuvonantaja (Rachel Weisz) on juuri saamassa Kuningatar Annaa jatkamaan sotaa ja hylkäämään rauhansopimuksen, kun hoviin pulmahtaa viattomalta vaikuttava pikkupulmunen (Emma Stone), joka sotkeekin kuviot.

The Favourite oli Oscar-ehdokkuuksien suurrohmijoita, Roman lisäksi. Molemmat saivat yhteensä kymmenen ehdokkuutta. Saa nähdä kumpi kävelee gaalasta ulos enemmän Oscareita kainalossaan. Mikä on sinänsä virkistävää, että molempien elokuvien pääosassa on useampi naisnäyttelijä ja nimenomaan he ovat myös rooleistaan ehdolla. 

Kaikki Yorgos Lanthimoksen elokuvat tuntuvat kertovan jollain lailla normeista. Ihmisten sosiaalisista säännöistä ja koodistosta. Hierarkiasta ja asemasta. Näistä jälkimmäiseen etenkin The Favourite tarrautuu kiinni vimmaisella voimalla. Brittihovin kautta heijastellaan aseman merkitystä ihmisyksilön elämässä. 

Lanthimoksella tuntuu olevan todella myrkyllinen inho kaikkea normaalia kohtaan. Hän haluaa haastaa katsojat miettimään, mitä normalius edes tarkoittaa ja miksi siitä pitäisi pitää kiinni. The Favouritessa hän tekee sen riisumalla etiketin taakse piiloutuneet hovineidot paljaiksi. Kun ihmisiltä poistaa heidän asemansa, mitä jää jäljelle? Ja onko se ihmisen asema, mikä tekee hänet normaaliksi? Eikö se silloin ole vain teennäistä alun alkaenkin? Yhtä teennäistä, kuin Lanthimos pakottaa elokuvansa ilmaisun olemaan.

Toivoisin vielä jonain päivänä saavani tietää syyn Lanthimoksen syvälle inholle ihmisiä ja ihmisluontoa kohtaan. Siihen kohdistuukin suurin ongelmani hänen kanssaan. Hän ei saa kakaistua ulos, vielä kolmen elokuvan jälkeenkään - The Lobster, Sacred Deer ja The Favourite - jotka kertovat kaikki samasta teemasta - että mitä hän haluaa. Mikä se on se juttu, mitä hän jahtaa. Mikä on hänen johtopäätöksensä? Miksi hän kritisoi ihmisiä niin ankaralla kädellä? Mitä hän haluaa meidän tietävän?

Elokuvan teennäisyyden voisi antaa anteeksi, jos tietäisin, mitä sillä paetaan. Mikä on se elokuvallinen ilmaisutyyli, jota Lanthimos haluaa välttää? Aitous?  Nämä yliteatraaliset hahmot vain menettävät sen shokki-iskun tehon ensimmäisten minuuttien aikana ja lopun aikaa jäin kaipaamaan syvällisempää otetta. Jotain pohjavirtaa, mistä napata kiinni. Minulle se ei riitä, että osaa kivoja temppuja. Niillä pitää olla joku tarkoituskin. Elokuvassa on ihan näppäriä elementtejä ja showkohtauksia, mutta ongelmaksi jää vain se, että Lanthimos ei halua kääntää nuppeja kaakkoon. Elokuva ei ole tarpeeksi rohkea. Tarpeeksi paljas. Tarpeeksi yliampuva. Edes tarpeeksi teennäinen. Aitoudesta, syvällisyydestä tai tunteellisesta puhumattakaan. 

Mitä sitten haluaisin, että Lanthimos tekisi? Yksi ajatus olisi, että tekisi jotain ennaltaodottamatonta. Lanthimoksen tehokeinot toimivat ensimmäisen kerran, kun saa nähtäväksi hänen teoksensa, mutta jo seuraavan pätkän kanssa jää raapimaan päätään, että onko hän vain yhden tempun poni. Ennaltaodottamattomastakin tulee ennalta-arvattavaa, jos jatkaa samalla kaavalla kaiken aikaa.

Siitä annan elokuvalle kuitenkin huimasti krediittiä, että se kätkee sisäänsä maagisen roolityön Rachel Weiszilta, joka yksin taistelee elokuvan yliteatraalista ilmaisua vastaan ja hämmästyttääkin hienovaraisuudellaan. Hänen viimeiset kohtauksensa ovat elokuvan parasta antia.

Arvostelu: The Lobster

En pitänyt tästä yhtä paljon kuin The Killing of A Sacred Deerista. Minua alkaa huolestuttaa, että ohjaaja Yorgos Lanthimoksella on vain tämä yksi kortti hihassaan. Nimittäin The Lobster ja The Killing of A Sacred Deer ovat melko samanlaisia elokuvia ja liekö jos olisin nähnyt The Lobsterin ensiksi, olisin ihan sen pauloissa ja The Killing of A Sacred Deer tuntuisi vain sen jatkeelta. Lanthimoksen fiktiivinen maailma on mielenkiintoinen. Se on kuin autistien valloittama maailma, joka on samalla satiiri meidän nyky-yhteiskunnastamme, mutta tavalla, joka ei täysin aukea. Musta huumori on pääosassa ja näyttelijöistä ei voi juuri sanoa kahta sanaa enempää, sillä joko heidän tyylinsä on täysin puista tai täysin nerokasta. En pysty nyt puhumaan koko Lanthimoksen elokuvallisesta ilmaisuvoimasta, sillä kaksi elokuvaa on kuitenkin vielä liian kattamaton otos, mutta jos puhun vain The Lobsterista, niin minulle se hajosi siihen, että en välittänyt yhdestäkään hahmosta. Siinä missä Sacred Deer oli tarkoituksella häiriintyneen psykologinen kauhutrilleri, The Lobster kuitenkin yrittää ainakin ajoittain leikkiä jonkinlaista romanttista elokuvaa. Ja silloin se tarkoittaa sitä, että katsojan tulisi välittää edes yhdestä hahmosta, jotta voisi kiinnostua elokuvastakin.