Domhnall Gleeson on sci-fi-trillerin pääosassa Caleb, nuori ohjelmoija. Hän on töissä hakukoneyhtiössä. Hän voittaa viikon yhtiön johtajan, Oscar Isaacin esittämän Nathanin eristäytyneessä keskuksessa, jossa selviää, että Nathan on luonut tekoälyn ja Caleb on tuleva suorittamaan tälle, Avalle (Alicia Vikander), Turingin testin, eli käykö tekoäly ihmisestä.
On kuin joku olisi tehnyt elokuvan suoraan minulle. Rakastan toimivia trillereitä, joissa loppuratkaisua saa jännittää sormet suussa. Sen lisäksi erityistä herkkua on, jos elokuva osaa herättää kysymyksiä filosofisella pohdinnallaan ja mikä parempi väline siihen, kuin tekoäly? Tekoälyyn (ja tulen käyttämään sanaa
tekoäly seuraavaksi aika monta kertaa) liittyy niin monta kysymystä.
Olin erittäin yllättynyt elokuvan platonilaisesta tematiikasta. Elokuvan loppu on kuin kuvitettu versio luolavertauksesta. Tämä on yksi näistä lukemattomista pohdinnoista, joita tekoälyyn liittyy. Samaa ajatusta leikiteltiin myös vuoden 2013 elokuvassa
Her. Mitä tarkoitan on, että ihmisen tajunta saattaa olla vain yksi tippa valtameressä. Me emme tiedä, mitä todellisuus on. Meidän rajalliset aivomme eivät ymmärrä olemiseen liittyviä muotoja. Emme tiedä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, emme tiedä, miksi olemme olemassa. Tästä johdettuna: voisi kuvitella, että jos tekoäly on olemassa, ymmärtäisikö
hän "elämän suuria kysymyksiä" paremmin. Ja vielä tärkeämmin; mikä on ihmisen rooli näissä pohdinnoissa?
Elokuvassa on hieno sitaatti:
"Eräänä päivänä tekoälyt tulevat katsomaan meitä ajassa taaksepäin, samalla tavalla kuin me katsomme taaksepäin ajassa fossiililuurankoja Afrikan tasangoilla".
Olin suorastaan mykistynyt kuinka kokonaisvaltaisesti elokuva pystyi esittämään tekoälyyn liittyvät kysymykset ennakkoluulottomasti. Toisin kuin useimmissa elokuvissa nykyään, katsojaa ei pidetä tyhmänä. On myös aika lailla katsojasta kiinni, että mitä elokuvasta jää käteen. Kyseessä ei missään nimessä ole mikään toimintarymistely, jossa robotit valloittaisivat maailmaa ja jonkun sankarin olisi määrä pysäyttää tämä robotti-invaasio. Elokuva keskittyy aika pitkälti kysymysten esittämiseen. Mikä on tekoälyn ja ihmisen suhde? Mitä tekoäly mahdollisesti saattaisi haluta? Pystyykö tekoälystä koskaan luomaan ihmismäistä ja vielä tärkeämmin: miksi pitäisi? Myös monissa kauhuelokuvissa (lue: Frankenstein) käytettyä teemaa ihmisen suhteesta jumalaan esitetään. Onko ihmisellä valtuudet luoda uudenlainen elämismuoto. Mitkä ovat siihen liittyvät velvoitteet? Koskeeko sama moraali ja etiikan lait tekoälyä, kuin ihmistä? Pitäisikö tekoälyä verrata ihmiseen vai eläimeen? Ehkä itsestään selvä kysymys on myös, että miten me voimme luoda tekoälyn, jos emme itsekään tiedä, mikä tekee meistä ihmisiä, toisin sanoen: mistä ihmisyys koostuu? Elokuva ei siis todellakaan jää puolitiehen tämän teeman esittelemisessä.
Mitä en itsekään tullut ajatelleeksi oli, että miksi tekoäly tyytyisi miellyttämään ihmistä, tulemaan ihmisen kaltaiseksi tai haluamaan samoja asioita? Tärkein kysymys elokuvasta jäikin käteen oli tekoälyn motiivit. Näitä on mielenkiintoista pohtia kaiken muun lisäksi. Koska mitä harvoin tulee ajatelleeksi on, että sen lisäksi, että emme voi ymmärtää tekoälyn todellisuutta, emme myöskään voi ymmärtää
hänen motiivejaan tai edes mitä
hän haluaisi. Onko tekoälyn olemassaolon syy eloonjäämiskamppailu. Ihmisethän ovat täysin jumissa siinä, että täytyy elää. Kautta aikain ihmisten suurin kamppailu on ollut selvityminen, eloonjäämiskamppailu. Siihen koko sivilisaatiomme pohjautuu, evoluutio, kehitysaskeleet, kaikki mitä nykyään ajattelemme, tunnemme ja tiedämme ovat seurausta syvästä halustamme elää. Onkin siis mielenkiintoista pohtia tekoälyn joko olemassaolevaa
tai olematonta kamppailua selviämisestä ja eloonjäämisestä.
Elokuva käy myös psykologisesti mukaansatempaavaksi ja jännittäväksi, muun muassa klaustrofobisella otteella, joka kiristää tunnelmaa todella ahdistavasti. Tätä edesauttaa myös musiikki ja käsikirjoituksen upea painotus, jossa kaikkia kysymyksiä ei heitetä ilmaan naiivisti, vaan myös niin sanottua päänsisäistä dialogia käydään, josta tietenkään katsoja ei saa sen enempää irti kuin tilannetta muuten vain tarkastelevakaan saisi oikeassa elämässä. Tämä on tehokeinona melko hyytävä. Näyttelijäsuoritukset ovat todella tärkeitä, sillä Domhnall Gleeson ja Oscar Isaac ovat molemmat todistaneet mittavan eläytymiskykynsä, ja ovat eittämättä tämän hetken johtavia näyttelijöitä - ainakin parhaimpiin projekteihin tarttuvia. Alicia Vikanderilla kuitenkin suurin haaste, sillä hänen täytyy näytellä epäinhimmillistä tekoälyä uskottavasti. Hänen täytyy samaan aikaan näytellä robottia, mutta kuitenkin sellaista, joka haluaa näytellä ihmistä. Elokuvan ohjaus on aistillista ja älykästä - itse asiassa en edes pysty sitä liiemmin erittelemään, sillä elokuva liikkuu todella sulavasti monella eri tasolla, filosofisine ja psykologisine puolineen. Ohjaaja Alex Garland on myös käsikirjoittanut elokuva ja mikä käsikirjoitus se onkaan. Älykäs, sivistynyt, syvällinen, vaikuttava - kaikkea mitä käsikirjoitukselta voi toivoa. Toivon, että ensi vuoden Oscareissa tätä saavutusta muistettaisiin.
Kuten sanottu, elokuva oli vähintäänkin sanottuna mielenkiintoinen, toisin sanoen, minulle tehty. En yhtään ihmettele, miksi
New Scientist-lehti käytti monta sivua elokuvan arvostelemiseen. Ex Machina todella ansaitsee ja suorastaan tarvitsee keskustelua ympärilleen, toivon, että olen osakseni siihen nyt osallistunut. Yksi kokonaisvaltaisimmista elämyksistä, joita minä olen elokuvista saanut.
...=)
Kevin Costnerin ja Octavia Spencerin tähdittämä Black or White pyöri Oscar-keskusteluissa melko pitkälle asti viime vuonna. Nimenomaan Kevin Costnerin niin sanottu "comeback"-roolisuoritus sai huomiota ja häntä monet veikkasivat mahdolliseksi parhaan miespääosan Oscar-ehdokkaaksi. Hän osallistui jopa Varietyn Actors on Actors-keskusteluihin, jossa monet osallistuneet jatkoivat tietään Oscar-ehdokkaiksi: Laura Dern (Wild), Eddie Redmayne (Kaiken teoria), Marion Cotillard (Kaksi päivää, yksi yö), Mark Ruffalo (Foxcatcher), Benedict Cumberbatch (The Imitation Game), Keira Knightley, Ethan Hawke ja niin edelleen. Itse en kyllä näe, enkä oikein koskaan olekaan nähnyt mitään ihmeellistä miekkosessa. Siksi en yhtään ihmettelekään, miksi hän on myös voittanut varmaan miljoona huonoimman miesnäyttelijän Razzie-palkintoa. Hän on kovin puinen ja tuntuu aina esittävän vähän samanlaista juroa.
