Liekeissä (Burnt)

Adam Jones (Bradley Cooper) on maailman arvostetuimpia keittiömestareita. Aikoinaan hänellä oli lupaava ura Pariisissa, mutta huumeet ja alkoholi vei mennessään. Etsiskeltyään itseään aikansa New Orleansista, palaa hän Eurooppaan, tällä kertaa valloittaakseen Lontoon kulinaarisen maailman ja saavuttaaksen himoitsemansa kolmannen Michelin-tähden.

Adam Jones sanoo elokuvassa, että "en kokkaa voileipiä" - voi sitä ironiaa, kun Suomessa tätä elokuvaa kampanjoitiin Cafe Picinicin "Liekeissä"-elokuvan teemavoileivällä. Eivät taineet mainostajat edes katsoa leffaa ennen kuin plänttäsivät brändäyksen yhteen voileivän kanssa...

Elokuvassa minua kiehtoi sen vakuuttava ja vaikuttava näyttelijäkaarti. Ennen elokuvan julkaisua olin satavarma, että tämä teos pyörisi Oscareissa, eihän näin montaa loistonäyttelijää samaan leffaan muuten saa. No toisin kävi, mutta yhtä kaikki näyttelijäkaarti häikäisee silti.

Bradley Cooper on hieno näyttelijä ja selvästi tehnyt läksynsä rooliaan varten. Havaitsin ihan suoraan sävyjä jostain Gordon Ramsayn keittiönjohtamistaidoista - kuinka olla voimakastahtoinen, mutta ei pelottava. Ymmärrämme syyn hänen perfektionismiin. Omar Sy on myös upea ja näen hänen yltävän tulevaisuudessa vielä suuriin asioihin, tässä rooli nyt ei mahdollistanut sen enempää työtä. Olen alkanut kunnioittaa Sienna Milleria suuresti näyttelijänä. Toki hänen hahmonsa näyttävät ulkoisesti aina erilaisilta, mutta kyllä täytyy olla näyttelijänkin ansiota, että en koskaan tunnista häntä häneksi, kun niin osuvasti hän ainaa sulautuu yhteen roolinsa kanssa. Daniel Brühl sökeltää vieläkin järkyttävän aksenttinsa kanssa joka leffassa yhtä ontosti. Emma Thompson on aina yhtä valloittava. Lily Jamesin rooli on täysin statistin luokkaa, ihme, että hänenkin kokoluokan suuruus on niin pieneen osaan suostunut, mistä pääsemmekin Uma Thurmaniin. Mitä ihmettä hänelle on tapahtunut? Vai oliko hänen uransa aina niin sidottu Tarantinoon, että ilman häntä hän ei ole mitään? Aika mitäänsanomaton ekstran rooli hänelläkin tässä. Huomion varastaa siis tälläkin kertaa Alicia Vikander. Hän on upea.

Oi jestas, kun tulikin nälkä leffaa katsoessa. En tiedä onko se välttämättä mikään kehu elokuvalle, sillä kuitenkin yleensä elokuvaa tulisi arvioida ehkä joltain muulta kantilta, kuin mitä mielihaluja se herättää, mutta tälläiselle ruokapornolle on kohdeyleisönsä ja miksei tätä ihan kuka tahansa kuolaisi, vaikka ei mikään kulinaristi olekaan. Hyvänä esimerkkinä allekirjoittanut. Minun täytyy myöntää, että en ole mikään "foodie". Toki rakastan hyviä makuja ja nautintoja, mutta minusta hyvä annos on makaroni ja jauheliha, ilman mausteita ja kastikkeita.... jep... Lisäksi olen yksi sellaisista tylsimyksistä, jotka mieluusti vain ottaisivat sen yhden pillerin päivässä, mistä saisi kaikki tarvittavat hiven-aineet sun muut ja säästyisin sillä ruuanlaittamiselta. Jos haluan herkutella, ostan karkkipussin - en rupea leipomaan.

Eniweis... Kerrassaan loistavasti toimiva ruokadraama. Näin hyvillä näyttelijöillä ja rikkailla makupaleteilla täydennetty elokuva ei voi olla huono. Sen sanottuani elokuva täyttää vain lupauksensa eikä nouse juuri huonommaksi tai paremmaksi vain tavallisesta ruokaan keskittyvästä elokuvasta. Sanokoon se jokaiselle mitä tahansa.

#elokuvahaaste2016 (1. Ruuasta kertova elokuva)

...=)

Koodinimi U.N.C.L.E. (The Man from U.N.C.L.E.)

Vaikka välillä tuntuu, että Hollywoodissa on näyttelijöitä pilvin pimein, niin kyllä sekin loppupeleissä aika pieni piiri on. Tuntuu jotenkin tyhmältä, että tämänkin leffan päärooliin oli harkittu Ryan Goslingia, Channing Tatumia, Matt Damonia, Christian Balea, Michael Fassbenderia, Bradley Cooperia, Leo DiCapriota, Russell Crowea, Chris Pinea, Ryan Reynoldsia ja George Clooneya. Eli täysin niitä samoja nimiä, joita jokaisesta leffasta toiseen pyöritetään remmeissä mukana. Mutta luojalle kiitos kun olenkin kiitollinen, ettei yhtäkään näistä herroista leffaan palkattu, puhumattakaan rooliin eniten tarranneesta Tom Cruisesta. En näkisi Napoleon Solon roolissa enää ketään muuta kuin Henry Cavillia. Siis, puhutaanko täydellisestä roolituksesta? Teräsmiehen saappaissa en hänestä ole oikein perustanut, mutta tämän 60-luvun herrasmiesagentin roolissa hän on täydellinen. Pelkkä puheenrytmi huokaa täydellistä vanhanaikaisuutta. Hänen jyrkkä ruumiinrakenne tuo täysin mieleen jonkun Burt Lancasterin. Ja kivinen leuka Cary Grantin.

Alicia Vikanderiin rakastun rooli roolilta enemmän. Hänen paljas ja hiottu valovoima on välitöntä, hän on läsnä. Hän naulitsee katsojan penkkiinsä heti ensimmäisten replojen ansiosta. Ehkä se on myös hänen skandinaavinen teeskentelemättömyys, jota hän pystyy eritoten tässä roolissa höydyntämään hienovaraisen ironian ja sarkasmin muodossa. Elizabeth Debickiin naulitsin silmäni jo The Great Gatsbyssä ja uumoilin hänelle suuria rooleja. Tämä nyt on ainakin yksi pysäkki matkan varrella sinne. Kylläpäs hän meinaan saakin pahiksestaan muovattua oikein jäisen nartun. Armie Hammerilla on porukasta vähiten tehtävää, kun hahmonsa on niin "venäläinen". Mutta niissä hetkissä, kun hahmo vähän pehmenee, niin näkee kyllä Hammerinkin potentiaalin näyttelijänä.

Sanomattakin lienee siis selvää, että täydellisyyttä hipova vakoojaseikkailu tämä on. Ai, että kun katsojaa oikein hemmotellaan 60-luvun tyylillä ja svengillä. Puvustus on syötävän herkullista ja kameratyö sopivan kiiltokuvamaista. Minun on ehkä pakko myöntää, että minussa asustaa salaa 60-luvun diggaaja. Vaikka en yleensä tykkää sellaisesta ajattelutavasta, että "voih, silloin ennen, kun kaikki oli vielä hyvin" - niin tämän leffan valossa kyllä tuollainen maailma - perinteinen, arvokas, kaunis - säilyttää kyllä hohtonsa tälläisen modernistinkin silmissä.

Juonikuvio on täydellinen. Juuri sopivasti katsojaa hämätään, mutta kuitenkin pidetää katse koko ajan pallossa. Jos joku kohta menee yli hilseen, niin sitä vielä vähän avataan katsojalle, jotta kukaan ei putoa pois kärryiltä. Myös sopivasti hengähdystaukoja on, ettei koko ajan olla jossain takaa-ajossa tai kaksintaistelussa. Tämän ansiosta myös pääporukka hitsautuu hienosti yhteen ja sen takia toivoisinkin sitä jatko-osaa.

David Beckhamin cameo meni ihan ohi. Mutta nauraa sain. Ja pari kertaa tuhahdin, kun Cavill kaivoi olemattomista housun taskuistaan kilometrin paksuisia putkiloita sun muita vempaimia. Mutta kerrankin voin sanoa, että ylitsempuvuudesta ja epäuskottavuudesta on jotain apuakin. Harvoin on nimittäin näitä kahta toteutettu oikein. Annan siis elokuvalle suurimman mahdollisen kunniankumarruksen, kun katsonkin läpi sormien tällä kertaa.

#elokuvahaaste2016 (37. Tv-sarjaan perustuva elokuva)

...=)

Tanskalainen tyttö (The Danish Girl)

Minun täytyy paljastaa pieni salaisuus. En ole Eddie Redmaynen suurin ihailija. Olin nähnyt hänen leijailemassa muutamissa isoissa elokuvissa kuten My Week with Marilyn tai Les Miserables, mutta niissä hän oli niin statistin asemassa, että tavallaan tyydyinkin siihen ajatukseen, että tämän miehen karismalla ei pitkälle pötkitä. Siksi olinkin niin kummastunut kun hän räjähti tähtitaivaan huipulle vuonna 2014 voitettuaan parhaan miespääosan Oscar-palkinnon elokuvasta Kaiken teoria, jonka hän mielestäni veti täysin samalla, passiivisella energialla kuin aikaisemmat mitäänsanomattomat roolinsakin. En ollut ollenkaan innoissani, kun hänen tähdenlentonsa jatkoi kasvamistaan Tanskalaisen tytön ja toisen Oscar-ehdokkuuden kanssa.

Aina välillä, etenkin Oscar-ehdokkuuksia keränneiden leffojen ympärille, kasaantuu sellainen utuinen pilvi - liekö tehokkaan markkinoinnin tai kampanjoinnin ansiota, minkä ansiosta jokin elokuva voi saada korkeamman arvostuksen kriittisestä näkökulmasta kuin se yleensä saisi. Puhutaan ns. Oscar-buzzista, jota on sitten vaikea enää tainnuttaa kun huhut elokuvan upeista ansioista ovat päässeet valloilleen, oli totuus sitten täysin toisenlainen tai ei. Oletin, että näin oli käynyt myös Tanskalaisen tytön kanssa. Olin nimittäin kaikkien niiden kehujen takaa lukenut myös lukemattomia negatiivisia arvosteluja Tanskalaisesta tytöstä, jotka kritisoivat muun muassa sitä, että ohjaaja Tom Hooperilla tai Eddie Redmaynella ei ole hajukaan mikä tekee ihmisestä naisen. Joku meni niinkin pitkälle, että kritisoi yksinomaan Redmaynen räpyttäviä ripsiä, tämän teeskennellessä naiseutta.

Tanskalainen tyttöhän on loistava elokuva. Tehdäänpä tämä nyt selväksi. Kritisoijat ovat väärässä. Vaikka yksinomaan siksi, että minä sanon niin. Elokuva on erittäin koskettava ja herkkä. Se on erittäin syvätunnelmainen ja hienosti rakennettu draama. Pidin soundtrackista ja elokuvan kuvamaailmasta. Se lopun kohtaus siellä kallion kielekkeellä oli hieno. Puvustus on aivan ensiluokkaista ja näyttelijäsuoritukset ovat top notch. Alicia Vikander on ehdottomasti Oscar-palkintonsa arvoinen. Minusta tuntuu, että aina kaikki hienoimmat kohtaukset tapahtuvat joko juna-asemalla tai ruokapöydässä. Tässä tapauksessa kohtaus juna-asemalla on todellinen emotionaalinen taidonnäyte tältä näyttelijältä ja kyllähän hän katsojan rikki repiikin, ilmeikkäällä, suoraan sisimpään tähtäävällä näyttelemisellään. Ja ehdokkuuden olisin heittänyt myös Matthias Schoenaertsin suuntaan, joka on tässä kuin täysin eri ihossa, sivistyneen, ymmärtäväisen miehen roolissa, verrattuna Luihin ja ytimiin-elokuvan karskin ja miehekkään mieheen verrattuna.

Olin varma, että tästä aiheesta tehtäsiin mahdollisimman noloa, halveksuttavaa ja stereotyyppistä. Ainoastaan ensimmäinen kohtaus, jossa Redmaynen maalari Einar Wegener pukeutuu naiseksi on hieman surkuhupaisa, mutta loppu elokuvaa on hienossa tasapainossa sen kanssa, minkä nämä hahmot itse kokevat omaksi totuudekseen ja sen kanssa, miten asiat on uskottavinta katsojalle esittää. Einarin muutos naiseksi ei ole yhtäkkinen. Käytämme paljon aikaa sen kuvaamiseen ja valtaosa elokuvaa onkin sitä, että katsojalle sisäistetään tätä muutosta ja sen luontaisuutta, mitä se tietenkin onkin. Mutta sen lisäksi rakastin sitä, että loppua kohden hahmot itsekin käyvät keskustelua sukupuoliroolien merkityksestä ja niiden arvosta rakkaudelle. On mielenkiintoista pohtia ihmistä, joka on elänyt koko elämänsä kuin kahtena ihmisenä, jakaen aikansa esittäen välillä aivan toisenlaista ihmistä kuin oikeasti on ja vain harvoina, valittuina hetkinä uskaltanut kurkistaa sen verhon taakse syvälle omaan itseen tutkimaan kuka oikeasti hän on. Kuvittelisin myös, että mitä kauemmin valehtelee itselleen, sitä vaikeampi on löytää itsensä. Jos tai kun niin tapahtuu, onkin hyvä kysymys, että kummalla on suurempi arvo, sillä kuka oikeasti on, vai sillä kehen on itsensä samaistanut kaikki ne vuodet. Tästä hyvä vertauskuva on se, että muututtuaan naiseksi, Einar / Lily ei pysty enää maalaamaan. Se oli osa hänen valettaan, hänen virheellistä identiteettiään ja nyt kun hän on oma itsensä hän ei halua uhrata yhtäkään osaa itsestään enää pois. Hän haluaa olla nainen.

Alicia Vikanderin hahmo toteaa tähän nasevasti, että naiset voivat olla kahta asiaa. Tämä oli yksi niistä asioista, joihin negatiiviset arvostelut takertuivat. Itseä ei haitannut yhtään elokuvan kaksinaismoraalinen asenne naiseuteen. Toki Tanskalaista tyttöä voidaan kritisoida siitä, että se esittää trans-ihmisen varsin yksipuolisena hahmona, joka haluaa vain olla kaunis tyttönen vailla omaa järjenjuoksua, mutta siinä kohdassa kritisoijat olisivat väärässä. Miksi se, että haluaaa olla naisellinen nainen olisi yhtään väheksyttävämpää kuin se, että mies haluaa olla miehinen mies tai synnynnäinen nainen miehekäs tai mieheksi syntynyt todella naisellinen. Tämä multitasokkuus onkin tämän elokuvan nerokkuus. Se lyö luun kurkkuun myös niille, jotka suvaitsevat vain suvaitsevaisuuden vuoksi.

Ja Eddie Redmayne kyllä vakuutti minut tässä. Lainaten hienoa elokuva-arvostelijaa: "hän on laittoman lahjakas". Pelkästään se tapa, jolla hän nielaisee kun hän tuntee ahdistuneisuutta, on yksityiskohtaisen koskettava.

...=)

Ex Machina (Ex Machina)

Domhnall Gleeson on sci-fi-trillerin pääosassa Caleb, nuori ohjelmoija. Hän on töissä hakukoneyhtiössä. Hän voittaa viikon yhtiön johtajan, Oscar Isaacin esittämän Nathanin eristäytyneessä keskuksessa, jossa selviää, että Nathan on luonut tekoälyn ja Caleb on tuleva suorittamaan tälle, Avalle (Alicia Vikander), Turingin testin, eli käykö tekoäly ihmisestä.

On kuin joku olisi tehnyt elokuvan suoraan minulle. Rakastan toimivia trillereitä, joissa loppuratkaisua saa jännittää sormet suussa. Sen lisäksi erityistä herkkua on, jos elokuva osaa herättää kysymyksiä filosofisella pohdinnallaan ja mikä parempi väline siihen, kuin tekoäly? Tekoälyyn (ja tulen käyttämään sanaa tekoäly seuraavaksi aika monta kertaa) liittyy niin monta kysymystä.

Olin erittäin yllättynyt elokuvan platonilaisesta tematiikasta. Elokuvan loppu on kuin kuvitettu versio luolavertauksesta. Tämä on yksi näistä lukemattomista pohdinnoista, joita tekoälyyn liittyy. Samaa ajatusta leikiteltiin myös vuoden 2013 elokuvassa Her. Mitä tarkoitan on, että ihmisen tajunta saattaa olla vain yksi tippa valtameressä. Me emme tiedä, mitä todellisuus on. Meidän rajalliset aivomme eivät ymmärrä olemiseen liittyviä muotoja. Emme tiedä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, emme tiedä, miksi olemme olemassa. Tästä johdettuna: voisi kuvitella, että jos tekoäly on olemassa, ymmärtäisikö hän "elämän suuria kysymyksiä" paremmin. Ja vielä tärkeämmin; mikä on ihmisen rooli näissä pohdinnoissa?

Elokuvassa on hieno sitaatti:

"Eräänä päivänä tekoälyt tulevat katsomaan meitä ajassa taaksepäin, samalla tavalla kuin me katsomme taaksepäin ajassa fossiililuurankoja Afrikan tasangoilla".

 Olin suorastaan mykistynyt kuinka kokonaisvaltaisesti elokuva pystyi esittämään tekoälyyn liittyvät kysymykset ennakkoluulottomasti. Toisin kuin useimmissa elokuvissa nykyään, katsojaa ei pidetä tyhmänä. On myös aika lailla katsojasta kiinni, että mitä elokuvasta jää käteen. Kyseessä ei missään nimessä ole mikään toimintarymistely, jossa robotit valloittaisivat maailmaa ja jonkun sankarin olisi määrä pysäyttää tämä robotti-invaasio. Elokuva keskittyy aika pitkälti kysymysten esittämiseen. Mikä on tekoälyn ja ihmisen suhde? Mitä tekoäly mahdollisesti saattaisi haluta? Pystyykö tekoälystä koskaan luomaan ihmismäistä ja vielä tärkeämmin: miksi pitäisi? Myös monissa kauhuelokuvissa (lue: Frankenstein) käytettyä teemaa ihmisen suhteesta jumalaan esitetään. Onko ihmisellä valtuudet luoda uudenlainen elämismuoto. Mitkä ovat siihen liittyvät velvoitteet? Koskeeko sama moraali ja etiikan lait tekoälyä, kuin ihmistä? Pitäisikö tekoälyä verrata ihmiseen vai eläimeen? Ehkä itsestään selvä kysymys on myös, että miten me voimme luoda tekoälyn, jos emme itsekään tiedä, mikä tekee meistä ihmisiä, toisin sanoen: mistä ihmisyys koostuu? Elokuva ei siis todellakaan jää puolitiehen tämän teeman esittelemisessä.

Mitä en itsekään tullut ajatelleeksi oli, että miksi tekoäly tyytyisi miellyttämään ihmistä, tulemaan ihmisen kaltaiseksi tai haluamaan samoja asioita? Tärkein kysymys elokuvasta jäikin käteen oli tekoälyn motiivit. Näitä on mielenkiintoista pohtia kaiken muun lisäksi. Koska mitä harvoin tulee ajatelleeksi on, että sen lisäksi, että emme voi ymmärtää tekoälyn todellisuutta, emme myöskään voi ymmärtää hänen motiivejaan tai edes mitä hän haluaisi. Onko tekoälyn olemassaolon syy eloonjäämiskamppailu. Ihmisethän ovat täysin jumissa siinä, että täytyy elää. Kautta aikain ihmisten suurin kamppailu on ollut selvityminen, eloonjäämiskamppailu. Siihen koko sivilisaatiomme pohjautuu, evoluutio, kehitysaskeleet, kaikki mitä nykyään ajattelemme, tunnemme ja tiedämme ovat seurausta syvästä halustamme elää. Onkin siis mielenkiintoista pohtia tekoälyn joko olemassaolevaa tai olematonta kamppailua selviämisestä ja eloonjäämisestä.

Elokuva käy myös psykologisesti mukaansatempaavaksi ja jännittäväksi, muun muassa klaustrofobisella otteella, joka kiristää tunnelmaa todella ahdistavasti. Tätä edesauttaa myös musiikki ja käsikirjoituksen upea painotus, jossa kaikkia kysymyksiä ei heitetä ilmaan naiivisti, vaan myös niin sanottua päänsisäistä dialogia käydään, josta tietenkään katsoja ei saa sen enempää irti kuin tilannetta muuten vain tarkastelevakaan saisi oikeassa elämässä. Tämä on tehokeinona melko hyytävä. Näyttelijäsuoritukset ovat todella tärkeitä, sillä Domhnall Gleeson ja Oscar Isaac ovat molemmat todistaneet mittavan eläytymiskykynsä, ja ovat eittämättä tämän hetken johtavia näyttelijöitä - ainakin parhaimpiin projekteihin tarttuvia. Alicia Vikanderilla kuitenkin suurin haaste, sillä hänen täytyy näytellä epäinhimmillistä tekoälyä uskottavasti. Hänen täytyy samaan aikaan näytellä robottia, mutta kuitenkin sellaista, joka haluaa näytellä ihmistä. Elokuvan ohjaus on aistillista ja älykästä - itse asiassa en edes pysty sitä liiemmin erittelemään, sillä elokuva liikkuu todella sulavasti monella eri tasolla, filosofisine ja psykologisine puolineen. Ohjaaja Alex Garland on myös käsikirjoittanut elokuva ja mikä käsikirjoitus se onkaan. Älykäs, sivistynyt, syvällinen, vaikuttava - kaikkea mitä käsikirjoitukselta voi toivoa. Toivon, että ensi vuoden Oscareissa tätä saavutusta muistettaisiin.

Kuten sanottu, elokuva oli vähintäänkin sanottuna mielenkiintoinen, toisin sanoen, minulle tehty. En yhtään ihmettele, miksi New Scientist-lehti käytti monta sivua elokuvan arvostelemiseen. Ex Machina todella ansaitsee ja suorastaan tarvitsee keskustelua ympärilleen, toivon, että olen osakseni siihen nyt osallistunut. Yksi kokonaisvaltaisimmista elämyksistä, joita minä olen elokuvista saanut.

...=)