Arvostelu: Annihilation

Ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Garlandin edellinen, Ex Machina, teki lähtemättömän vaikutuksen. Hänen seuraava tekeleensä, Annihilation kiinnosti jo siis siitä asti, kun näyttelijäkaartiin luettiin kuuluvaksi Natalie Portman, Jennifer Jason Leigh, Gina Rodriguez ja Garlandin vakiokasvo Oscar Isaac. Jossain vaiheessa taisin kuitenkin räpyttää silmiäni ja sillä välin Netflix oli ehtinyt kaapata elokuvan omiin valikoimiinsa, tyypilliseen tapaansa ilman ennakkovaroitusta. Mutta ainakin se mahdollisti sen, että elokuva oli nyt helposti katsottavissa.

Leffa kertoo alien-hyökkäyksestä, joka jättää jälkeensä hitaasti leviävän energia-alueen, jonka sisällä tapahtuu omituisia asioita. Oscar Isaac esittää sotilasta, joka katoaa alueella ja perään lähtee vaimoke Natalie Portman mukanaan muita tutkijoita aina Jennifer Jason Leighista Tessa Thompsoniin.

Kuvaus oli todella kaunis. Liekö tässä ensi vuoden erikoistehoste-Oscarmatskua, en tiedä, mutta puolet elokuvan nautinnosta vähintään tulevat tästä scifimaailmasta, joka leikittelee katsojan aisteilla. Joku sanoo maailmaa myös pelottavaksi, mutta pyh plääh se mitään pelottava ollut. Olisin kaivannut jopa enemmän raakuutta tähän maailmaan. Nyt kaikki tuntui kuin ihmeen kaupalla menevän kuitenkin suht hyvin.

Ehdin jo jossain vaiheessa ilakoimaan, että kerrankin leffassa on myös läjäpäin naishahmoja ja vieläpä sellaisia, jotka ovat kylmäpäisiä, pelottomia ja koviksia. Klassisesti nuolaisin kuitenkin ennen kuin tipahti, ja jossain vaiheessahan sitten kerronta taas muuttaa naissankarit hysteerisiksi damsel-in-distress-kuvauksiksi. Turhauttavaa. Ja erityisen harmittavaa oli, kun yht'äkkiä kesken kaiken jokaiselle naishahmolle keksittiin joku tuulesta temmattu taustatarina, minkä takia he olivat lähteneet tälle vaaralliselle tutkimusmatkalle - ikään kuin he muuten eivät olisi lähteneet. Muutenkin siis nämä naiset löytävät tiensä alien-alueelle vasta monen vuoden jälkeen, kun lukuisat miehet ovat käyneet - vailla minkäänlaista taustatarinaa - tutkimassa ja seikkailemassa alueella vain haluna pelastaa maailma. Mutta sitten vasta kun miehet loppuneet kesken, niin sitten voi naiset lähettää alueelle - eipä kai tässä enää mitään menetettävää, vai miten se argumentti meni?

Mutta tälläiset ärsyttävät nipotukset sivuun jättäen - elokuva oli todella erilainen, virkistävä, hienosti tehty ja kauniisti kuvattu. Olisin kaivannut jopa enemmän vain uskallusta tehdä maailmasta vielä hullumpi ja mielikuvituksellisempi. Joku on sanonut tätä leffaa oudoksi ja arvoitukselliseksi, minusta olisi voinut olla jopa enemmän filosofisempi ja psykedeelisempi. Lopustakin olisin ehkä katkaissut osia pois, sillä minusta avoin loppu toimii paremmin, jos se on kunnolla kryptinen.

Erityisesti pidin Jennifer Jason Leighin roolisuorituksesta.

...=)

Arvostelu: X-Men: Apocalypse

Professori Xavierin (James McAvoy) kartanossa tapahtuu räjähdys. Kartano, joka toimii yksityisenä oppilaitoksena, on täynnä opiskelijoita - nuoria lapsia ja myös mutantteja. Räjähdys on tuhoamassa heidät kaikki ja koko koulun. Aika pysähtyy juuri kun räjähdys saa sytytyspisteensä. Kamera zoomaa ulos kartanosta ja kuvaa erittäin hitaasti siipiä heiluttavaa mehiläistä. Mehiläisen taakse astuu Quicksilver (Evan Peters), mutantti, joka liikkuu aikaa nopeammin. Hän syö jotain, mikä näyttää leivänkannikalta. Eurythmicsin "Sweet Dreams" lähtee soimaan. Hiljalleen, kun räjähdys leviää pitkin kartanoa, tuhoten kaiken tieltään, Quicksilver juoksee, välillä tanssien moonwalkkia, pitkin kartanon käytäviä keräten kaikki loput turvaan, mukaanlukien pari kultakalaa ja pizzaa syövän koiran. Kun räjähdys viimein saavuttaa kaikki kartanon kolkat, palautuu aika normaaliksi ja kaikki löytyvät turvallisesti hyvän matkan päässä kartanosta täysin ymmällään siitä, mitä juuri tapahtui. Tämä kohtaus on epäilemättä maailman historian siistein kohtaus, mitä on valkokankaalla nähty.

Varoitus juonipaljastuksista, aion niitä tässä arvostelussa viljellä. X-Men: Apocalypse on mielestäni todella onnistunut lisäys X-Men-universumiin, joka muutenkin kuuluu ihan suosikkielokuvasarjoihini. Mutantit ovat vain niin siistejä voiminensa. Yhdeksi parhaista osista tätä elokuvasarjaa tämä mielestäni nousee juuri siksi, että tässä näiden mutanttien on onneksi annettu leikkiä voiminensa ihan vapaasti. Muita X-Men sarjan osia on vaivannut se, että liian monimutkaiset juonikyhäelmät (Days of Future Past) tai liian vakavasti otetut tarinat (First Class, X-Men 1) ovat vähän pilanneet sitä potentiaalia, mikä sarjalla mielestäni on aina ollut. Jotenkin koen vain turhana jonkun Days of Future Pastinkin kaltaisen leffan, jossa on lähdetty liian pitkälle. Jos nämä elokuvat vain pidettäisiin turvallisen yksinkertaisina - ei haettaisi mitään kuuta taivaalta juonenkehityksen kanssa - eikä uhkattaisi koko ajan jollain maailmanlopulla (ongelma, mikä Apocalypsellakin on), niin näitä olisi niin viihdyttävä katsoa.

X-Menin kuuluisikin olla hauskaa, viihdyttävää, jopa humoristista. Apocalypsenkin ehkä suurin virhe oli mennä sille maailmanlopputerritoriolle. Kuinka monta kertaa jaksamme vielä katsoa New Yorkin räjähtävän tuhka tuuliin? Parhaiten Apocalypse toimii juuri silloin, kun mutantit tapaavat toisiaan, ovat toistensa kanssa tekemisissä ja valitsevat puolensa mutanttien ja ihmisten välisessä sodassa. Se on mielenkiintoista ja jopa syvällistä tematiikkaa. Huonoiten Apocalypse toimii, kun Rose Byrne toikkaroi jossain Egyptin hautaholveissa (koska miksi ei?) ja vahingossa pölähtää yhteen mukamas kaikkivoipaisen, ikiaikaisen mutantin (Apocalypse, kuinkas ollakaan) kanssa. Leffan pahiksena Apocalypse on täyttä kuraa. Hän pystyy tuosta noin vain vaihtamaan paikkaa ja muutenkin hänen voimistaan annetaan alkuun todella avokätinen kuva. Sitten elokuvan loppua kohden hän jämähtää yhteen lokaatioon ja voimat häviävät täysin entisestään.

Eikä nyt pilailla - Apocalypse on ihan hemmetin huono elokuva. Käsikirjoittajat eivät ole tienneet, mistä haluavat leffansa kertovan, joten ovat sötköttäneet mukaan vähän kaikkea. Tarinankerronta hyppää milloin Magneton vaiheista pienessä puolalaiskylän tehtaassa, milloin saksalaisessa kehäringissä tappelevaan Quicksilveriin, jonka sieltä pelastaa jostain syystä Jennifer Lawrence. Seuraavassa hetkessä Olivia Munn suuttuu jostain täysin käsittämättömästä syystä ja hynttäytyy yhteen Egyptistä pylähtäneen Apocalypsen kanssa. Samaan aikaan toisaalla Kyklooppi (Tye Sheridan) käy autoajelulla Sansa Starkin kanssa.

Jostain syystä myös vuonna 2016, jolloin elokuva on tehty, on ollut huonommat erikoistehosteet käytössä kuin kymmenen vuotta aiemmin valmistuneessa alkuperäisessä X-Men-trilogiassa. Psylocken miekka oli typerimmän näköinen. Noottia annan myös siitä, että Oscar Isaac roolitettiin leffaan. Olen niin kyllästynyt tässä vaiheessa siihen, että samat näyttelijät risteilee näissä kaikissa leffasarjoissa. Jos se ei ole Johnny Depp sekä Piraateissa sekä Harry Potterissa sekä Monsterit-universumissa, niin sitten se on Oscar Isaac sekä Star Warsissa että X-Menissä tai Jennifer Lawrence sekä Nälkäpelissä että X-Menissä tai Michael Fassbender sekä Assassins' Creedissä että Alienissä että X-Menissä jne. jne.

Kaikkine vikoinensakin, X-Men: Apocalypse on silti ihan hemmetin hyvää viihdettä. Nautin joka sekunnista. Rakastan sitä, että tässä tapahtumat sijoittuvat valoisaan aikaan (toisin kuin jokaikisessä toimintatrillerissä nykypäivänä, joissa tekijät kuvaavat mieluummin leffansa pimeässä säkissä, koska kuka nyt leffasta jotain haluaisi nähdä??) ja ennen kaikkea rakastin sitä, että Hugh Jackman pölähti ruutuun ja seuraavassa sekunnissa hän häippäsikin kohti metsää. Hän ja Wolverine-hahmonsa ovat tosiaan ainoa syy, miksi en ole ollut niin tohkeissani koko X-Men universumista niin paljon kuin olisin halunnut olla. En ole koskaan ymmärtänyt, mitä järkeä on keskittyä hahmoon, jolla ei ole käytännössä mitään siistiä supervoimaa. Saman tien voisi pitää niitä kynsiään vain veitsinä käsissään. Ja samaan aikaan kaikki siistit mutantit kuten Storm tai Jean Grey ovat jääneet ihan seinäkoristeiksi, vaikka heidän menoaan seuraisi paljon mieluummin, kun parilla käden liikkeellä tuhoavat kokonaisia kaupunkeja. Pidän myös paljon Quicksilveristä ja Nightcrawlerista - Kodi Smit-McPheen tulkinta etenkin oli loistavaa. Ehkä osittain myös siksi he olivat leffan kohokohta, sillä he eivät ole niin kuluneita näyttelijöitä, joita olisi kierrätetty joka hemmetin rainassa.


Aikaisemmissa leffoissa Kyklooppi on myös ollut täysin turha hahmo, jonka voima on niin geneerinen kuin olla ja voi. Mutta Tye Sheridan toi mielestäni odottamatonta karismaa hahmoonsa, joten odotan innolla tulevia leffoja, joista saadaan toivottavasti enemmän näitä kaikkia kivoja hahmoja, kun Hugh Jackman on kertonut eläköityneensä Wolverinen roolistaan.

 ...=)

Star Wars: The Force Awakens (Star Wars: The Force Awakens)

J. J. Abrams on siis ohjannut uuden osan Star Wars-elokuvasarjaan. Monelta varmaan jäänyt täysin huomaamatta tälläinen pieni elokuvauutinen. Elokuvateatterissa tätä ei enää ehdi näkemään, mutta niin näille pienemmän budjetin taide-elokuville usein tuppaa käymään, että yleisökato pakottaa teatterinomistajat suosimaan valtavirran elokuvia. Useimmille varmaan myös täysin tuntemattomat Harrison Ford, Carrie Fisher ja Mark Hamill esiintyvät alkuperäisten elokuvien näyttelijöinä alkuperäisissä rooleissa - sanooko Han Solo, Prinsessa Leia tai Luke Skywalker kenellekään mitään?

Spoilaamatta yhtään enempää (sille yhdelle, kuka minun lisäkseni ei vielä tätä ollut nähnyt), niin vanhempi sukupolvi antaa tässä selvästi kuitenkin tilaa uusien sotaan astuvien tulokkaiden oman jäljen jättämiselle. Heitä luotsaa Rey (Daisy Ridley) "kaatopaikkaplaneetalla" asuva roskankerääjä, joka kaipailee perhettä ja yhteenkuulumisen tunnetta.... mukaan juuri sopivasti syöksyy Finn (John Boyega), entinen stormtrooper ja BB 8-droidi, jolla on kartta, jonka sekä pahikset (mm. Adam Driver, Domhnall Gleeson ja Gwendoline Christie) että hyvikset (mm. Oscar Isaac, Lupita Nyong'o, Carrie Fisher) haluavat.

Alkuperäistä elokuvaa on ihannoitu niin, että tuntuu kuin Abrams nuolisi George Lucasin persettä. Ehkä ne alkutekstit ja Windows Movie Maker-siirtymät vielä jonkinsortin nostalgiana ymmärtää, mutta käytännössä koko juoniarkin peruspiirteet on suoraan alkuperäisestä Star Wars (1977) elokuvasta. Rey on Luke, Finn on Han ja BB 8 on R2D2. Han Solo on tässä kohtaa Obi Wan-Kenobi. Poe Cameron on Prinsessa Leia. Mutta yllättävää kyllä, keskittymällä olennaiseen ja kunnioittamalla perinteistä saadaa aikaan ihan toimiva sci-fi-seikkailu. Ainoaksi miinukseksi jää, että nyt kun seikkailu tosiaan mutkelehtii kaikkien tunnettujen nähtävyyksien ohi, niin itsellä ainakin nousi esiin haukotus-efekti. Tiesin, että lopputulokseen päästään, niin miksi sinne piti mutkitella? Aina ei tuttu ja turvallinen reitti toimi niin hyvin kuin miljoonalla aikaisemmalla kerralla. Ei tämä nyt huono ole, mutta toivon, että jatko-osiin saadaa reippaasti omaa, uutta ääntä kuuluviin.

Vielä yksi huomio: pidän alkuperäisen Star Warsin vahvuutena sci-fi -maailman "alastuomista" eli jonkinsortista maadottumista aitojen, inhimillisten hahmojen avulla ja tietyn ironisen pilkkeen silmäkulmassa kunnioittamisena seikkailu tiimeksessä. Molempia lähdettiin hakemaan, mutta yritys jäi vähän alkutekijöilleen. Kohtauksesta toiseen siirtymisessä tuntuu olevan kauhea kiire ja lopputulos on juosten kustu. Emme saa läheskään tarpeeksi aikaa Finnin ja Reyn suhteen vakiinnuttamiseen, emmekä oikein missään vaiheessa saa aikaa hengähtää kun koko ajan singahdetaan seuraavaan seikkailuun. Tätä ei edesauta se, että musiikkia pauhetaan tuutin täydeltä joka sekunti. Hiljaisuus voi olla aika toimivakin tehokeino näinkin vauhdikkaan seikkailun vastapainoksi.

Mutta kuten sanoin: onneksi tässä on sen verran käytetty alkuperäisesta mallia, että kunnon hahmoihin on panostettu. Daisy Ridleyn Rey ja John Boyegan Finn ovat oikein toimivia sankareita, vaikka he vielä vähän ontoiksi jäivätkin (yhdessä kohtauksessa kerrallaan heillä oli maksimissaan kolme replaa). Adam Driver särötti hienosti pahiksestaan muitakin säteitä kuin vain yksipuolisesti "pimeää puolta". Domhnall Gleeson oli selvästi tehnyt kotiläksynsä diktaattorien eleistä ja äänensävyistä, yhteydet Charlie Chapliniin olivat miltei ilmiselvät. Carrie Fisher oli statisti, Gwendoline Christie säälittävässä ekstran roolissa ja Lupita Nyong'oa sai etsimällä etsiä. Suurin pettymys oli Oscar Isaac. Hän oli jopa niin korni, että sai minut kyseenalaistamaan aikaisempiakin roolitöitä, joista sentään olen lumoutunut a la A Most Violent Year tai Ex Machina.

Näin scifi-noviisina ajoittain räikeät erikoistehosteet saivat päänsäryn huutamaan hoosiannaa, mutta se ei varmaan haittaa, kun en muutenkaan kohdeyleisöksi istu. Sen saman Star Warsin taian kuitenkin väitän tunnistavani ja sympaattiset BB 8-droidit, toimivat keskushahmot (Finn ja Reyn muodossa) ja se jopa välillä imeläksi muodostuva asenne luovat tässä, ainakin, pohjaa seuraavien elokuvien taialle. Ja onhan se, kun niin paljon seuraa alkuperäisen jalanjälissä, pakostakin osa tähtipölystä siirtyy tähänkin. (see what I did there... tähtipöly? No? Okay...)

...=)

Ex Machina (Ex Machina)

Domhnall Gleeson on sci-fi-trillerin pääosassa Caleb, nuori ohjelmoija. Hän on töissä hakukoneyhtiössä. Hän voittaa viikon yhtiön johtajan, Oscar Isaacin esittämän Nathanin eristäytyneessä keskuksessa, jossa selviää, että Nathan on luonut tekoälyn ja Caleb on tuleva suorittamaan tälle, Avalle (Alicia Vikander), Turingin testin, eli käykö tekoäly ihmisestä.

On kuin joku olisi tehnyt elokuvan suoraan minulle. Rakastan toimivia trillereitä, joissa loppuratkaisua saa jännittää sormet suussa. Sen lisäksi erityistä herkkua on, jos elokuva osaa herättää kysymyksiä filosofisella pohdinnallaan ja mikä parempi väline siihen, kuin tekoäly? Tekoälyyn (ja tulen käyttämään sanaa tekoäly seuraavaksi aika monta kertaa) liittyy niin monta kysymystä.

Olin erittäin yllättynyt elokuvan platonilaisesta tematiikasta. Elokuvan loppu on kuin kuvitettu versio luolavertauksesta. Tämä on yksi näistä lukemattomista pohdinnoista, joita tekoälyyn liittyy. Samaa ajatusta leikiteltiin myös vuoden 2013 elokuvassa Her. Mitä tarkoitan on, että ihmisen tajunta saattaa olla vain yksi tippa valtameressä. Me emme tiedä, mitä todellisuus on. Meidän rajalliset aivomme eivät ymmärrä olemiseen liittyviä muotoja. Emme tiedä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, emme tiedä, miksi olemme olemassa. Tästä johdettuna: voisi kuvitella, että jos tekoäly on olemassa, ymmärtäisikö hän "elämän suuria kysymyksiä" paremmin. Ja vielä tärkeämmin; mikä on ihmisen rooli näissä pohdinnoissa?

Elokuvassa on hieno sitaatti:

"Eräänä päivänä tekoälyt tulevat katsomaan meitä ajassa taaksepäin, samalla tavalla kuin me katsomme taaksepäin ajassa fossiililuurankoja Afrikan tasangoilla".

 Olin suorastaan mykistynyt kuinka kokonaisvaltaisesti elokuva pystyi esittämään tekoälyyn liittyvät kysymykset ennakkoluulottomasti. Toisin kuin useimmissa elokuvissa nykyään, katsojaa ei pidetä tyhmänä. On myös aika lailla katsojasta kiinni, että mitä elokuvasta jää käteen. Kyseessä ei missään nimessä ole mikään toimintarymistely, jossa robotit valloittaisivat maailmaa ja jonkun sankarin olisi määrä pysäyttää tämä robotti-invaasio. Elokuva keskittyy aika pitkälti kysymysten esittämiseen. Mikä on tekoälyn ja ihmisen suhde? Mitä tekoäly mahdollisesti saattaisi haluta? Pystyykö tekoälystä koskaan luomaan ihmismäistä ja vielä tärkeämmin: miksi pitäisi? Myös monissa kauhuelokuvissa (lue: Frankenstein) käytettyä teemaa ihmisen suhteesta jumalaan esitetään. Onko ihmisellä valtuudet luoda uudenlainen elämismuoto. Mitkä ovat siihen liittyvät velvoitteet? Koskeeko sama moraali ja etiikan lait tekoälyä, kuin ihmistä? Pitäisikö tekoälyä verrata ihmiseen vai eläimeen? Ehkä itsestään selvä kysymys on myös, että miten me voimme luoda tekoälyn, jos emme itsekään tiedä, mikä tekee meistä ihmisiä, toisin sanoen: mistä ihmisyys koostuu? Elokuva ei siis todellakaan jää puolitiehen tämän teeman esittelemisessä.

Mitä en itsekään tullut ajatelleeksi oli, että miksi tekoäly tyytyisi miellyttämään ihmistä, tulemaan ihmisen kaltaiseksi tai haluamaan samoja asioita? Tärkein kysymys elokuvasta jäikin käteen oli tekoälyn motiivit. Näitä on mielenkiintoista pohtia kaiken muun lisäksi. Koska mitä harvoin tulee ajatelleeksi on, että sen lisäksi, että emme voi ymmärtää tekoälyn todellisuutta, emme myöskään voi ymmärtää hänen motiivejaan tai edes mitä hän haluaisi. Onko tekoälyn olemassaolon syy eloonjäämiskamppailu. Ihmisethän ovat täysin jumissa siinä, että täytyy elää. Kautta aikain ihmisten suurin kamppailu on ollut selvityminen, eloonjäämiskamppailu. Siihen koko sivilisaatiomme pohjautuu, evoluutio, kehitysaskeleet, kaikki mitä nykyään ajattelemme, tunnemme ja tiedämme ovat seurausta syvästä halustamme elää. Onkin siis mielenkiintoista pohtia tekoälyn joko olemassaolevaa tai olematonta kamppailua selviämisestä ja eloonjäämisestä.

Elokuva käy myös psykologisesti mukaansatempaavaksi ja jännittäväksi, muun muassa klaustrofobisella otteella, joka kiristää tunnelmaa todella ahdistavasti. Tätä edesauttaa myös musiikki ja käsikirjoituksen upea painotus, jossa kaikkia kysymyksiä ei heitetä ilmaan naiivisti, vaan myös niin sanottua päänsisäistä dialogia käydään, josta tietenkään katsoja ei saa sen enempää irti kuin tilannetta muuten vain tarkastelevakaan saisi oikeassa elämässä. Tämä on tehokeinona melko hyytävä. Näyttelijäsuoritukset ovat todella tärkeitä, sillä Domhnall Gleeson ja Oscar Isaac ovat molemmat todistaneet mittavan eläytymiskykynsä, ja ovat eittämättä tämän hetken johtavia näyttelijöitä - ainakin parhaimpiin projekteihin tarttuvia. Alicia Vikanderilla kuitenkin suurin haaste, sillä hänen täytyy näytellä epäinhimmillistä tekoälyä uskottavasti. Hänen täytyy samaan aikaan näytellä robottia, mutta kuitenkin sellaista, joka haluaa näytellä ihmistä. Elokuvan ohjaus on aistillista ja älykästä - itse asiassa en edes pysty sitä liiemmin erittelemään, sillä elokuva liikkuu todella sulavasti monella eri tasolla, filosofisine ja psykologisine puolineen. Ohjaaja Alex Garland on myös käsikirjoittanut elokuva ja mikä käsikirjoitus se onkaan. Älykäs, sivistynyt, syvällinen, vaikuttava - kaikkea mitä käsikirjoitukselta voi toivoa. Toivon, että ensi vuoden Oscareissa tätä saavutusta muistettaisiin.

Kuten sanottu, elokuva oli vähintäänkin sanottuna mielenkiintoinen, toisin sanoen, minulle tehty. En yhtään ihmettele, miksi New Scientist-lehti käytti monta sivua elokuvan arvostelemiseen. Ex Machina todella ansaitsee ja suorastaan tarvitsee keskustelua ympärilleen, toivon, että olen osakseni siihen nyt osallistunut. Yksi kokonaisvaltaisimmista elämyksistä, joita minä olen elokuvista saanut.

...=)

10 Years (10 Years)

Elokuvan nimi voisi ihan yhtä hyvin olla luokkakokous. Channing Tatum, Oscar Isaac ja Chris Pratt kävivät samaa lukiota. Nyt he näkevät taas 10 vuoden kuluttua. Elokuva tapahtuu yhden päivän aikana ja mikä pitkä päivä se onkaan. Tämä on yksi niitä tapauksia, joissa keyven, siirappisen musiikin elokuvan päälle lätkäyttäminen ei sitä pelasta. Elokuva on tylsä ja juoni mitäänsanomaton. Toisin sanoen ei tässä mitään tapahdu. Dialogi on epäolennaista ja hahmot yksipuolisia. Outo elokuva, jossa ei ole päätä eikä häntää. Saa katsojan, tai ainakin minut, miettimään, miksi tälläinen elokuva on tehty?

** (kaksi tähteä)

Won't Back Down (Won't Back Down)

Rakastuin tulisesti ohjaaja Daniel Barnzin elokuvaan Cake. Hän on myös ohjannut elokuvan Won't Back Down, pääosissa Viola Davis ja Maggie Gyllenhaal, vuodelta 2012. Won't Back Downissa on kuitenkin ongelmansa ja siksi en tästä elokuvasta yhtä paljon pidäkään.

Elokuva kertoo Jaime Fitzpatrickista (Maggie Gyllenhaal), köyhästä äidistä tyttärelleen Malialle, joka on lukihäiriöinen. Jaimella ei ole varaa yksityiskouluun ja Malia joutuu kestämään lukihäiriönsä kanssa surkeassa julkisessa koulussa. Yhdessä koulun yhden opettajan, Nona Albertsin (Viola Davis), Jaime kuitenkin käy taistoon koulun hallituksen jyrkkää byrokratiaa vastaan muuttaakseen opetusta tyttärelleen parempaan suuntaan.

Tarina on ylevä. Se on sankarillinen, hyvänmielen-opetus-elokuva. Ongelma elokuvassa piilee sen rakenteessa. Kohtauksia ei ole osattu painottaa oikein. Barnz ei saa tarpeeksi syvyyttä tärkeisiin kohtauksiin, jolloin niistä tulee samaa virtaa kuin vähäpätöisimmistä, kevyemmistä kohtauksista ja se luo efektin, että asiat vain sysätään maton alle ja jätetään sinne, pois loppuratkaisun tieltä. Kuulostaa sekavalta, mutta yritän demonstroida tätä esimerkillä. Kun meillä on nyt kohtaus, kohtauksessa tulisi tuoda ilmi, että tietty hahmo on käsitellyt menneisyytensä ongelmat ja jatkaa niistä eteenpäin. Ja jos tämä kohtaus etenee samalla gravitaatiolla: samalla vauhdilla, samalla tunnelmalla kuin kohtaus, jossa hahmon menneisyyden ongelmat esiteltiin, tulee katsojalle sellainen vaikutelma, että ei ne ongelmat niin isoja olleetkaan.

Ehkä tälläinen rakenne on tarkoituksella haettu. Se antaa loppuratkaisulle kyllä paljon vaikuttavuutta ja saa sen oikein nousemaan ylös elokuvan tasolta, mutta se tekee koko muusta elokuvasta, valitettavasti, valitettavan turhaa. Kun koko elokuvan paino on kasattu elokuvan loppuun, on se vähän sama asia kuin kirjan alussa lukisi ohjeet, että miltä sivulta loppuratkaisun voi katsoa ja kehottaa menemään suoraan sinne.

Kuulostaa sekavalta kriitikiltä, mutta näin minä asian koen. Myös tietty imelyys ja siirappisuus valitettavasti ryömii mukaan, pakostakin, tämän aihepiirin elokuvaan. Näyttelijät ovat kuitenkin huippuvedossa. Gyllenhaal on aina yhtä karismaattinen ja kokonaisvaltaisen täydentävä. Davis on yksi aikansa upeimmista näyttelijöistä. Jo sellaiset huollitellut ykistyiskohdat kuin hänen hengityksensä tauotus tai se miten hän liikuttaa huuliaan lähikuvassa ovat uskomattoman tarkkaa, voimallista näyttelemistä. Ja sivuosissa pyörii vaikuttava nimi jos toinenkin. Oscar Isaac, Holly Hunter, Rosie Perez ja Ving Rhames ovat kaikki mukana aika sympaattisissakin rooleissa. Kaiken kaikkiaan elokuva on kuitenkin pettymys. Se ei ole huono missään nimessä - ei ole tylsä tai liian kliseinen. Voisi oikeastaan kuvitella, että Cake on luontaista jatkoa tälle elokuvalle. Suunta on siis ylöspäin. Tämä elokuva keskitasoa, Cake mestariteos. Lineaarinen, ylöspäin kulkeva käyrä, tämän miehen taidoissa. Ja jos ei muuta, niin pitäisi tämä elokuva näyttää kaikille maailman päättäjille tai ainakin niille, jotka haluavat koulutuksen olevan vain varakkaiden etuoikeus...

...=)

Väkivallan vuosi (A Most Violent Year)

2014
Ohjaaja. J.C. Chandor
Käsikirjoitus: J.C.Chandor
Tapahtumapaikka: New York, 80-luku

Olin silminnähden pettynyt, kun Jessica Chastain, joka on noussut suureksi näyttelijäsuosikikseni, ei saanut tänä vuonna Oscar-ehdokkuutta A Most Violent Year-elokuvasta, sillä siitä sitä hänelle uumoiltiin. A Most Violent Yearin lisäksi Chastain tähditti kolmea muuta elokuvaa viime vuonna (2014); Miss Julie, Interstellar ja The Disappearence of Eleanor Rigby ja käsittääkseni kaikista kolmesta roolisuorituksesta sai Criticis' Choice Award-palkinnon. No kun Oscar-ehdokkuudet ilmoitettiin, päätinkin sitten katsastaa tämän leffan, eikö hän tosiaan ole sitten ehdokkuuden arvoinen?
Voin kertoa; on.
Paljastan heti alkuun, että ei ole epäilystäkään, etteikö A Most Violent Year olisi täysin viiden tähden leffa. Ja sivuhuomautuksena; otin juoniselosteen toisesta lähteestä. Jos haluaa tietää juonen niin senkun googlaa elokuvan tiedot, ei arvostelua. Ne ovat eri asia ja tässä samalla voisin sanoa myös, että inhoan elokuva-arvostelijoita, jotka keskittyvät vain juonen eri vaiheiden analysoimiseen. Mitä se kertoo henkilölle, joka ei ole nähnyt elokuvaa?

[Juoni siis elokuva.org-sivuston ansiota]:
"Rikosdraama tapahtuu New York Cityn kaupungissa talven 1981 aikana, tilastollisesti yhden kaupungin historian väkivaltaisimmin vuoden aikana.
Filmin tarina kertoo maahanmuuttajan ja tämän perheen elämästä, heidän yrittäessään laajentaa yritystoimintaansa, samalla kun he ajautuvat valloillaan olevan väkivaltaisuuden, turmeltuneisuuden, ja korruption maailmaan, uhaten tuhota kaiken sen, mitä he ovat rakentaneet."

Itse en kyllä edes nimittäisi elokuvaa rikosdraamaksi, vaan rikostrilleriksi. Sen verran tykyttäväksi vauhti käy elokuvan kliimaksia kohden, että ihan sai henkeänsä pidättää. Rakastan tälläisiä trillereitä! Sen lisäksi kyseessä on todella ansiokas -syvällinen draama. Oletin saavani eteeni jonkun tylsän rikosjuonikuvion, josta ei pääsisi erkkikään sisälle, mutta sen sijaan sain älykkään hahmotutkielman, syvällisen teeman tulkinnan, joka pääsee käsiksi jopa filosofisiin ongelmiin! Elokuvallisesti kaikki on aivan huippuluokkaa, musiikista, kuvaukseen, lavastukseen, puvustukseen jne. Ohjaaja J.C. Chandor on nero, nero!

Pohjimmiltaan minulle elokuva oli kysymys oikeasta ja väärästä. Oikein ansiokkaasta tulkinnasta tästä iänkaikkisen vanhasta kysymyksestä, moraalista toisin sanoen. Tässä paljastuu myös Chandorin käsikirjoituksen nerokkuus. Siinä vaiheessa kun katsoja (lue: minä) huudan täysillä ruudulle ja Oscar Isaacin esittämälle päähenkilölle, että tappaisit nyt vain ton ärsyttävän äijän, joka varastaa hänen yhtiönsä öljyä, niin Isaacin Abel valitseekin hyvän, oikean tien ja päättää hoitaa asiat laillisesti. Ja voin kertoa tämä on tuskallista kaupungissa, jossa poliisitkin ovat turha keino. Elokuva siis tavallaan huijaa katsojan (lue: taas minut) pohtimaan oikean ja väärän käsitettä. Elokuvassa on siis puolensa kaikille. Se on hyytävä rikostrilleri, syvällinen ja filosofinen draama, tuotanto-arvoltaan upea ja hieno sekä näyttelijäsuorituksiltaan huippuluokkaa. Ainakin nämä piirteet yhdistettynä elokuvassa toimivat minulle ja siksi en voi lakata ylistämästä A Most Violent Year-elokuvaa!

Chastainin upein hetki, niitä on monta, mutta hetki, jolloin hän joutuu nöyrästi pyytämään tyttärensä syntymäpäivävieraita poistumaan hienosta talostaan, koska poliisit haluavat tutkia sen, on henkeäsalpaava. Chastain yhdellä silmänliikkeellä ilmaisee niin paljon. Kun hän on ovella ohjaamassa vieraita pois hän yrittää pitää päätänsä pystyssä, hänen äänensä on ryhdikäs ja omistava, mutta hetkeksi hän laskee silmänsä lattiaan, joka viestittää että hän on hahmo, joka pystyy valehtelemaan muille, mutta ei itselleen. Nerokasta, hienovaraista näyttelemistä. Saman kohtauksen jälkeen hän kohtaa poliisien johtajan ja kaupungin syyttäjän pihallaan ja pitää tälle puhuttelun niistä seurauksista, joita hänelle tästä hyvästä koituu. Ja tätä olen aina ihaillut Chastainissa; hän tietää miten ilmaista äärimmäisetkin tunteet kuten viha ja kostonhimo hallitusti, hän ei huuda kurkku suorana, hän ei ammu kaikkia ammuksiaan samalla nuotilla, vaan rakentaa kohtauksen, rakentaa monologin, joka kokonaisuudessaan ilmentää hahmon tunteita, ei vain ääritunteista toiseen menevää pelkistettyä näyttelemistä, vaan sulavaa ja älykästä. Hän etsii hahmolleen ominaisen tavan ilmentää tunteita keskustelussa.

Oscar Isaac olisi myös Oscar-ehdokkuuden arvoinen ja nyt akatemia on jättänyt hänet huomiotta jo kahdesti, ensimmäisen kerran Coenin veljesten elokuvasta Inside Llewyn Davis, mutta jo nämä työt omassa CV:ssä takaavat kelle tahansa valoisan tulevaisuuden ja uskon, että Oscar Isaac on nimi, jota tulemme kuulemaan useammin kuin kerran tulevaisuudessa.

Inside Llewyn Davis (Inside Llewyn Davis)

Mies ja mikrofoni. Anteeksi, siis kitara. Mies ja kitara. Ja kissa. Joel ja Ethan Coenin vuoden 2013 elokuva kertoo 1960-luvun folk-laulajasta Llewyn Davisista. Llewyn Davis on yrittänyt jo pidemmän aikaa saada läpimurtoaan. Takanaan hänellä on duo-yhtyeen ura itsemurhan tehneen Miken kanssa. Llewyn on köyhä ja nukkuu ystäviensä ja siskonsa sohvilla. Llewynia näyttelevä Oscar Isaac on upeassa läpimurtoroolissa. Hän ottaa katsojan haltuunsa heti ensimmäisistä sekunneista lähtien. Näytteleminen on sen luokan kaliiberia, että arvosteleminen on turhaa, roolisuoritus puhuu itsensä puolesta. Isaac saa Davisiin hiottua todella hienovaraisia nyansseja ja katoaa rooliinsa. Jokainen repliikki liikkuu hänen suussaan sulavasti ja hän saa vedettyä yhtenäisen viivan koskettavien laulusoolojen ja niiden ulkopuolisen näyttelemisen välille.
     Joel ja Ethan Coen osoittavat huomattavan loistavaa makua elokuvallaan. Valojen ja varjojen käyttö on mestarillista. Lavastus ja tunnelma ovat sympaattisia, New York on ehdottomasti upeassa roolissa. Mikä tekee vielä suuren vaikutuksen, kaiken päälle on taivaallinen kuvaus. Se on ihastuttavan yksinkertainen ja siinä sen nerous piileekin, miten Coenit ovatkin osanneet tuoda omaa lisäänsä niin klassiseen tapaan kuvata. Se on koskettavaa. Käsikirjoitus on upea. En tiedä miten ylistää sitä tarpeeksi. Pidän elokuvan rakenteesta ja jokaikinen dialogi on nerokasta. Se on nerokasta. Repliikit sopivat toistensa päälle kuin valettu ja toivomisen varaa ei kerta kaikkiaan jätetä. Ainoa miinus tulee ehkä käsikirjoituksen ohjaamisesta. Coenit tuntuvat ehkä liikaa luottavan itsensä tekemään käsikirjoitukseen ja eivät tajua ohjata siitä toimivampaa. Se lukuun ottamatta elokuva on lähellä täydellisyyttä. Ohjaus itsessään on hämmästyttävää, jopa kaikki lauluosuudet on tehty niin dramaattisiksi, että katsoja imautuu elokuvaan suoranaisesti niiden kautta. Ääniraita on tietenkin elokuvan yksi vahvuuksista.
    Carey Mulligan esittää Llewynin ystävää ja entistä rakastajaa. Heidän viha-rakkaus-suhteensa on elokuvan keskeisimpiä osia ja Coenit saavat siihen harkittua tunnelmaa. Mulligan itse yrittää ehkä liikaa tehdä hahmosta mustavalkoista, eikä hän hallitse hahmon aikaan liittämistä. Eli näyttelee hahmoaan kuin hän olisi nykyajan ihminen. Justin Timberlake esittää Mulliganin tulkitseman Jeanin avopuolisoa Jimiä ja on pienemmässä roolissa. Kaikki kolme ovat folk-laulajia ja onkin hyvä, että Timberlake roolitettiin elokuvaan ensinnäkin musiikkitaustansa vuoksi; hän saa lauluosuudet elokuvasta toimimaan. Hän näyttelee äänellään. Vaikuttavan roolisuorituksen tekee myös F. Murray Abraham. Abraham näyttelee levy-yhtiön johtajahahmoa ja saa siihen dynaamista voimaa, mielenkiintoista energiaa ja syvällistä komiikkaa.
     Coenin veljesten nerokas 1960-luvn folk-draama on ehdottomasti antaumuksella tehty. Se on ajaton, klassisen yksinkertaisesti ja silti mestarillisesti kuvattu teos, joka osoittaa ohjaajien poikkeuksellisen loistavan maun. Oscar Isaac katoaa rooliinsa ja koskettaa syvällisellä lauluntulkinnallaan. Elokuvan tunnelma on rakastettava. Ironian käyttö elokuvassa on harvinaisen hallittua, kuten myös elokuvan äänimaailma. Elokuvan teema ja sen käsittelemä apaattinen surullisuus on toteutettu harkitusti. Elokuvaa ei juuri voi kehua liikaa, mutta sitä pitää kunnioittaa.

9 1/2

...=)

Drive (Drive)

Kuulin elokuvasta jo vuonna 2011. Ensin tietenkin luulin sen olevan tylsä toimintaelokuva autoista. Sitten luin muutaman arvostelun elokuvasta ja yllätyin. Viisi tähteä. En silti uskonut elokuvaan. Sitten katsoin sen ja en olisi voinut olla enempää väärässä elokuvasta. Olin juurtunut omaan kyynisyyteeni ja ennakkoluuloihini. Monta kertaa odotukseni täyttyvät, elokuva on juuri sellainen, kuin sen kuvittelin olevan. Se on hyvä temppu välttyä huonolta elokuvakokemukselta. Nyt se tietenkin tuntuu typerältä, kuinka en edes antanut elokuvalle mahdollisuutta.
     Nicholas Winding Refn, elokuvan ohjaaja, on ohjaajan täydellinen ruumiillistuma. Elokuva on vakaa, hänen ansiostaan. Hänellä on varmaa tarkkuutta, visionäärillistä näkemystä sekä silmää hyvälle elokuvalle. Drive antaa katsojalle upean olotilan. Kuin leijuisi. Tätä on elokuva parhaimmillaan. Upeat kohtaukset toisensa perään vakuuttavat katsojan. Drive on taideteos. Se on poikkeuksellinen, mutta virheetön. Kaiken lisäksi ennennäkemätön tyyli kruunaa elokuvan. Harvoin olen saanut ihmetellä elokuvan upeaa jälkeä ensi sekunneista aina lopputeksteihin ja mitä niiden välissä tapahtuu, tapahtuu vain kerran liian harvoin. Drive karistaa mitä ikinä tunsit elokuvaa lähtiessäsi katsomaan ja antaa elämyksen kuin ei olisi huomista. Ehkä siksi Drive on niin hyvä, koska se ei yritä tippaakaan liikaa, vaan luo.

Todella anteeksipyytelemätön elokuva, joka saavuttaa päämääränsä ja raivaa kaikki esteet tieltään. En edes tiedä miten ylistää elokuvaa tarpeeksi. Ensinnäkin sen dialogi on aivan huippua! Se ei ole täynnä draamaa ja turhanpäiväisyyksiä. Se on puhdas, koruton ja näyttelijöiden armoilla. Se on upea saavutus, riskinottoa parhaimmillaan. Elokuvan tunnelma on koskettava. Esteettinen. Winding Refn kuvaa näyttelijöitä paremmin kuin kukaan ennen. Heidän tunteensa ovat todella läsnä. Käsinkosketeltavissa. Omistautumista ja rohkeutta.
     Ryan Gosling, elokuvan pääosassa, Driverin roolissa, on hiottu kokonaisuus. Gosling on täydellinen valinta päärooliin sillä kameleontin tavoin hän mukautuu. Hän mukautuu elokuvan tyyliin, sen tasoon ja sen karuun hiljaisuuteen. Roolisuoritus on yhtenäinen ja samalla salaperäinen. Hän ei tyydy vähään vaan pakottaa itsensä täydellisyyteen. Gosling käsittelee hahmoaan tarkkuudella. Hän hallitsee itsensä sataprosenttisesti ja vakuuttaa kenet tahansa. Hänen poikkeuksellisen upea yhteistyökyky Winding Refinin kanssa toimii. Gosling luo jotain syvää hahmoonsa. Hän on veitsenterävä ja kykenevä aitoon draamaan. Hän suorastaan uudistaa näyttelemistä. Luo jotain omaa ja kulkee omaa tietään. Upea. Sanoinkuvaamaton ja monipuolinen. Ei tietoakaan maneerisuudesta tai ennalta-arvattavuudesta.
      Carey Mulligan on sukupolvensa ehkä syvällisimmistä näyttelijöistä. Hän pystyy löytämään hahmon sydämen ja paljastamaan sen yleisölle. Hän luo oman tunnelmansa ja hänen silmiinsä eksyy. Hän vastaa hyvin Goslingin näyttelijäntyötä. Mulliganista loistaa ahkeruus, päättäväisyys ja luontevuus. Hän antaa itsevarman vaikutelman ja vakiinnutta itseään monitaitoisena näyttelijänä. Hän näyttelee täydellisen elokuvanäyttelijän elkein. Paljastaa kohtaus kohtaukselta hahmosta jotain uutta, jotain ominaista ja jotain mielenkiintoista. Roolisuoritus on varma.

        Albert Brooks on lupaava näyttelijä. Hän ei pelkää. Hän pystyy luomaan uskollisen henkilökuvan ja täydentämään käsikirjoitusta ainutlaatuisella tavalla. Hän, jos kuka, on hieno näyttelijä. Jatkuvassa vuorovaikutuksessa vastanäyttelijöiden, miljöön ja ohjaajan kanssa. Hän on omistautunut roolissaan, pysyy siinä ja tekee sivuroolista uskottavan, realistisen. Hän täyttää hahmon, hän luo sille persoonaa, yksilöllisyyttä ja ihmisyyttä.
     Drive on saavutus. Se on elämys. Se on elokuva. Elokuva parhaimmillaan. Se luo tunnelman. Uudistaa käsitettä elokuva. Winding Refn on vakaa ohjaaja, jolla on visionääristä näkemystä. Elokuva on uraauudistava, vaikuttava, näynomainen sekä ainutlaatuinen. Gosling ja Mulligan ovat elokuvan sävylle uskollisia ja ennen kaikkea Drive on täydellinen kokonaisuus.
    Ajoittain jopa liian vulgaaristi kuvatut raakuudet vain täydentävät elokuvan arkaa tunnelmaa. Se, tunnelma, on elokuvan vahvuus. Drive on luotu armottomalla palolla. Olen itse aivan elokuvan lumoissa. Elokuvan upea soundtrack on vielä upea plussa kokonaisuuteen. Minun täytyy myöntää, että Drive on yksi parhaimmista elokuvista, joita olen nähnyt. Ei pelkästään se ole teknisesti huipputasoa, se myös antaa katsojalle motiivin, tunnelman ja elämyksen. Kuinka en voisi olla pitämättä elokuvasta? Kun virheettömyys ja aito syvällisyys, tunnelma yhdistetään, syntyy tuloksena täydellinen elokuva. Voin vain toivoa, että vastaisuudessakin ennakkoluuloni kumotaan näin täysin.

10

...=)