Olen täysin vakuuttunut, että käsikirjoittaja Angus MacLachlan on lukenut tämän Tove Janssonin sitaatin. Junebug kertoo perheestä. Johnstenin perheen esikoispoika George on juuri mennyt naimisiin taidegalleristin Madeleinen kanssa ja matkustavat työn merkeissä perheensä kotiseudulle ja siinä samassa viettävät muutaman päivän perheen; Georgen äidin Pegin, isän Eugenen, veljen Johnnyn ja hänen vaimonsa Ashleyn luona. Ashley on vielä raskaana ja koko perhe on uskovainen. Madeleinen on vaikea totuttautua Georgen perheen rytmiin ja arvoihin, mutta hän ja George ovat ihmisiä, jotka lähtevät, kun taas Georgen perhe on ihmisiä, jotka jäävät. En kyllä tiedä, uskonko sitaattiin, mutta elokuva on ainakin täydellinen kuvitus siitä.
En täysin ymmärrä ohjaajan visiota. Hän kuvaa nerokkaasti perheen välistä dialogia, mutta ei vie sitä loppuun asti ja jälkimaku siitä on outo. Toivon totisesti, että kenelläkään ei ole tälläistä perhettä, sillä aina välillä en suoraan sanottuna ymmärtänyt mitä tapahtuu, kukin käyttytyi omalla tavallaan niin oudosti. mutta se on enemmän käsikirjoittajan vika. Ehkä ohjaaja innostui siitä, että hahmot oli käsikirjoitettu niin epäelokuvallisesti, mutta se on katsojalle erittäin huonoa, sillä minä ainakin katson elokuvia niiden elokuvallisuuden vuoksi. Aitous on siis ainakin saavutettu tiettyyn pisteeseen asti. Olen kylläkin erittäin tyytyväinen ohjaajan tapana kuvata lähiöelämä, sen hengettömyys. Siihen on helppo samaistua kenen tahansa kuka on joskus lähiötä vähänkin kokenut.
"Adams on Junebugissa on ehkä täydellisempänä kuin koskaan"
Kuitenkin elokuva on karusti sanottuna todella tylsä. Ohjaaja käyttää outoa tekniikka, jossa hän esimkerkiksi kuvaa minuuttikausia tyhjiä huoneita, ymmärrän sen tarkoituksen, mutta en sen mielenkiintoisuutta. Kuten sanottu, elokuva jättää oudon jälkimaun, sillä sen kohtaukset ovat niin järjettömiä, hahmot käyttäytyvät niin oudosti, että katsojan joutuu tarinan ulkopuolelle ja se ei tee hyvää uskottavuudelle. Junebugilla on kuitenkin yksi hyve, joka tekee siitä hyvän elokuvan ja se on Amy Adams. Adams on Junebugissa on ehkä täydellisempänä kuin koskaan. Hän on täysin sisällä roolissaan, hän tekee siitä niin sympaattisen, niin miellyttävän, niin persoonallisen, että hänen hahmonsa uskoo heti oikeaksi ihmiseksi. Hän käyttää todella hyvin hyväkseen myös emotionaalisia rajojaan, kun vie hahmosa tunnetilasta toiseen. Kohtauksissa hän varastaa muitta mutkitta huomion ja häntä on helppo katsoa, kun hän on niin luonteva ja niin ammattilainen. Adams onnistuu muuttamaan ehkä keskinkertaisesti kirjoitetusta hahmosta käsittelyssään nerokkaan. Hän nostaa käskirjoituksen ja elokuvan täysin uudelle tasolle ja todistaa miksi on Oscar-ehdokkuutensa arvoinen. Hän on itsevarma ja tietää, mitä tekee. Hän pelaa itseään mukaan hahmoon, mitä jokaisen näyttelijän tulisikin tehdä, mutta sen lisäksi hän käyttää repertuaariaan täysin poikkeukselliset tehden hahmosta viihdyttävän, legendaarisen, missään kohdassa ylinäyttelemättä tai olematta liian dramaattinen. Hän löytää täydellisen tasapainon ja saavuttaa draaman täyteläisyyden. Vain tämän luokan roolisuorituksia tulee harvoin vastaan.
Junebug ei ole katsottava elokuva, se on hieman liian pitkä ja tylsä ja hengetön, mutta sitä se juuri käyttääkin hyväkseen. Mielestäni vain draaman pahin virhe on olla tylsä. Tylsyys ei tee draamasta hyvää ja sitä on vaikea antaa anteeksi.










.jpg)


.jpg)





