David O. Russell on vakiinnuttanut itsensä Hollywoodin huipulle. Eikä syyttä, olen itse ollut aina sitä mieltä, että elokuvan tulisi kulkea näyttelijöiden voimalla ja sen Russell ymmärtää ehkä paremmin kuin kukaan ohjaaja.
Oscar-ehdokas Amy Adams esittää Sydney Prosseria, joka on kamppaillut paremman elämän puolesta ja ei ota lopettaakseen. Hän saa vain lisää puhtia, kun tapaa Christian Balen esittämän Irving Rosenfeldin, joka on myös joutunut tekemään töitä saavuttaakseen jonkin näköistä menestystä. Irving nimenomaan ei ole pelännyt liata käsiään matkallaan ja sen lisäksi, että omistaa ketjun pesuloita harjoittaa hän myös monia huijarihommia, kuten taideväärrennösten myyntiä. Sydneystä Irving löytää sielun kumppaninsa, jonkun joka ymmärtää häntä ja on valmis huijaamaan saadakseen mitä haluaa. Heidän tiensä kuitenkin katkeaa lyhyeen, sillä FBI-agentti Richie DiMaso, jota esittää Bradley Cooper, saa heidät kiinni. Sydney ja Irving joutuvat tekemään yhteistyötä DiMason kanssa, jotta saavat vapautensa. DiMason suuruudenhulluihin suunnitelmiin kuuluu jopa USA:n senaattorien kiinni saaminen korruptiosta. Katsojalle käy myös ilmi, että Sydneyn ja Irvingin rakkautta varjostaa se fakta, että Irving on naimisissa
Jennifer Lawrencen esittämälle Rosalyn Rosenfeldille ja on adoptoinut tämän pojan, jota Rosalyn käyttää hyväkseen manipuloidakseen Irvingia jäämään luokseen. Loppujen lopuksi tähän tosi tapahtumiin perustuvan, tarkalleen ottaen Abscam-operaatioon perustuva sellainen, tosin jokseenkin vapauksia ottava tarina saa mukaansa myös mafian ja Roberts DeNiron kameoiman mafiapomon, pormestari Carmine Politon, jota
Jeremy Renner tulkitsee sekä ison joukon 70-luvun asuja, musiikkia ja tilanteita. Teatraalista, kyllä; liian teatraalista, ei.
"Lawrence on täyttä kultaa."
Katsoja ei saata heti tietää minkälaista elokuvaa on menossa katsomaan. Minun täytyy myöntä ä, että ainakin ensimmäiset puoli tuntia olin itse aika hukassa, että minkäslainen elokuva tämä oikein onkaan. Mutta kohtaus, jossa kaikki hahmot esitellään ensi kertaa yhdessä, kasinossa, jonne myös se DeNiron mafiapomo saapuu, vetää aika lailla langat yhteen. Voisi jopa sanoa, että tämä kohtaus on elokuvan sydän. Kaikkien hahmojen motiivit paljastuvat, heidän luonteet ja päämäärät. Russell on toteuttanut tämän kohtauksen huolella ja osoittaa todellista mestariutta ja omasta puolestani voisi voittaa Oscarin ihan pelkästään tuon kohtauksen perusteella. Koko elokuva on hienosti rakennettu ja siitä löytyy oikeasti paljon, monipuolisuus on todella käytetty hyväksi. Loppuratkaisu yllätti ainakin minut, ja olisi toivonut jopa enemmän tälläisiä lankaan menit-kohtauksia. Siinä, missä Russellin tyylissä on paljon hyvää, minusta tämä elokuva jättää myös isoja aukkoja, sillä katsoja jää haluamaan enemmän tältä huijaritarinalta, mutta koska se kuuluu Russellille keskittyä hahmoihin, nimenomaan hahmoihin, kaikki liikku niiden ympärillä, voi katsoja siis olla hieman hämillään, siitä, mihin elokuva tähtää. Se jää valitettavasti puolitiehen, huijaritarinan ja hahmojen tarinan välille.
"American Hustle niin häikäisevä mestariteos"
Sen kuitenkin sanottuani, on American Hustle niin häikäisevä mestariteos, että ei sitä voi haukkua. Kaikki on toteutettu häikäisemään katsojaa, ja jos ei mitään muuta niin 70-luku ei ole koskaan tuntunut samalta. Kuten myös sanottu, elokuva on näyttelijöiden juhlaa, mikä omalta osaltaan nostaa automaattisesti elokuvan tasoa. Pidän myös Russellin tyylistä esitellä hahmot peruskotaisin ja keskittyä hahmojen kehittämiseen, niiden syventämiseen, muidenkin keinojen avulla kuin takaumien.
"Cooper saa rooliinsa todella paljon syvyyttä"
Christian Balea ei missään nimessä voi sanoa huonoksi näyttelijäksi. Hän ottaa roolinsa tosissaan ja tätäkin roolia varten lihotti monta kiloa, kun taas vuoden 2010 David O. Russell elokuvaa, The Fighter, varten hän laihdutti monta kiloa. Joka tapauksessa muutos on aina yhtä hämmästyttävä. Bale on metodinäyttelijä ja luottaa omiin metodeihinsa paljon. Kysmys kuitenkin on se, että ensinnäkään minulle ei näyttelemisestä koskaan ole kyse fyysisestä muodon muutoksesta, vaan sen tulisi olla henkisellä tasolla tapahtuvaa. Koska, periaatteessa kaikki pystyy lihottamaan ja laihduttamaan niin, että ei ole tunnistettavissa. Sinun täytyy yhä näytellä! Ja vaikka kunnioitan Balea näyttelijänä, hänen puolestaan puhuu upeat rooli elokuvissa juuri kuten The Fighter tai Prestige, mutta American Hustle, ei. Ei, valitettavasti ei. Jos vertaa esimerkiksi hänen näyttelemistyyliään vuoden 2012 elokuvaan The Dark Knight Rises ei niiden välillä ole mitään eroa. Hän ei siis juuri näyttele vaan lukee vuorosanojaan, fyysisesti muuttuneessa kehossaan. Hän
hallitsee kyllä näyttelemisen itsessään, sen peruselementit, mutta ei tuo mitään hahmoon. Jättää sen tyhjäksi.
"Christian Balea ei missään nimessä voi sanoa huonoksi näyttelijäksi... Samaa voi sanoa Amy Adamsista"
Samaa voi sanoa Amy Adamsista, siis sen, että hän hallitsee kyllä näyttelemisen ja hän ei ole huonoa näyttelemistä nähnytkään. Hänen roolisuorituksensa on täynnä eloa, tunnetta, aitoutta ja tulkintaa. Ehkä hän hieman ampuu yli tietyissä kohtauksissa ja ei saa vaadittavaa syvyyttä kaikkiin repliikkeihin, mutta ne kohtakset, jossa hän toimii, hän todella toimii. Yksikin kohtaus tanssilattialla on aistillista ja värikästä, upeasti näyteltyä ja moniin kohtauksiin hän saa juuri oikean tasapainon ja harmonian. Ehdottomasti taidokas näyttelijä.
David O. Russell siis antaa näyttelijöilleen kaikki mahdollisuudet onnistua ja minusta tuntuu, että ne mahdollisuudet käytää kaikkein parhaiten juuri sivuosat. Jennifer Lawrence. Häntä ja hänen roolisuoritustaan, New Jerseyn aksentteineen voisi kehua loputtomiin. Russell ja Lawrence ovat ehdottomasti tämä vuosisadan parhaita kumppaneita elokuvien saralla. Lawrence on aito, hän liikkuu vuorosanasta toiseen, luoden yhteinäisyyttä ja uskottavuutta. Silti hän saa leikittyä dramaattisuuden ja teatraalisuuden kanssa juuri oikein. Hän hallitsee jokaista kohtausta, jossa hän on. Lawrence varastaa huomion. Hän tuo hahmoonsa niin paljon ihmisyyttä, mikä on vaikeaa tuoda tasapainottamaan niin värikästä hahmoa, mutta hän luo täydellisen kokonaisuuden. Uskomme jokaisen sanan, uskomme tämän hahmon. Lawrence on täyttä kultaa. Hän elää hahmossa ja katoaa sen taakse. En tiedä miten ylistää roolisuoritusta tarpeeksi. Hänen kiistattoman hyvistä näyttelijänlahjoista puhuu puolestaan legendaarinen kohtaus, jossa hän laulaa ja tanssii kappaleen Live and Let Die. Myös kohtaus, jossa näemme hänet ensimmäisen kerran kotinsa ulkopuolla, hän astuu ravintolaan sisään, kamera seuraa häntä ja katsoja ei näe muuta kuin hänet. Hän valaisee valkokankaan.
"Jeremy Renner on myöskin tulessa."
Myös Bradley Cooper saa rooliinsa todella paljon syvyyttä. Hän on aina uusi ihminen valkokankaalla ja hallitsee näyttelemisen. Hän omistaa näyttelemisen. Hän saa hahmoihinsa kaivattua maanläheisyyttä, mutta kuitenkin tekee niistä viihdyttäviä. Uskottavuus, on sana, joka kuvaa hänen näyttelemistään. Hän itse ymmärtää hahmon ja osaa näyttää sen. Vaikuttavaa. Huomionkipeänä ja aikuistumattomana FBI-agenttina hän vakuuttaa. Jeremy Renner on myöskin tulessa. Hän on hyvä näyttelijä ja todistaa kykynsä vielä paremmin. Ainoa, minkä olisin ehkä jättänyt pois elokuvasta on Roberts DeNiron kameo. Se on niin kliseinen jo, ei katsoja näe mitään muuta kuin DeNiron, eikä hänkään kyllä juuri tee mitään vakuuttaakseen katsojaa. Elokuva olisi saattanut jopa toimia paremmin, jos hänen hahmonsa olisi säilynyt enemmän mysteerinä.
Joka tapauksessa ei elokuvasta paljon valitettavaa löydy. Lukuisat ikimuistoiset kohtaukset ja legendaariset hahmot ovat huipputasoa ja David O. Russell jättää katsojan vain haluamaan lisää.
Jos saisin pennin joka kerta, kun olen kuullut jonkun suusta, että The Big Short on heidän mielestään parhaimpia elokuvia ikinä, olisin melkoisen rikas. Minulta se jäi kesken. Olen opiskellut kansantaloustiedettä, joten en todellakaan ollut aikeissa istua teoksen läpi, joka valjasti Margot Robbien selittämään minulle talouden perusperiaatteita yliyksinkertaistaen, kuin olisin kolmevuotias. Muutenkin inhoan sellaista holhoavaa elokuvantekemistä, joka käyttää kertojaa, välianimaatioita, infografiikoita ja dokumentaarisia montaaseja rikkomaan tarinan luonnollisen kulun, vain selittääkseen katsojalle käsitteitä, jotka hän joko jo tietää tai joiden tietämättömyys ei muutenkaan tulisi tarinanseuraamisen tielle. Erityisen vaarallisilla poluilla kuljetaan, kun katsojaa puhutellaan kuin hän olisi tyhmä, mutta myös elokuvan viesti on se, että ihmiset ovat liian tyhmiä esimerkiksi äänestäessään poliitikkoja kuten Dick Cheney valtaan.
