...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Amy Adams. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Amy Adams. Näytä kaikki tekstit

Arvostelu: Vice

Jos saisin pennin joka kerta, kun olen kuullut jonkun suusta, että The Big Short on heidän mielestään parhaimpia elokuvia ikinä, olisin melkoisen rikas. Minulta se jäi kesken. Olen opiskellut kansantaloustiedettä, joten en todellakaan ollut aikeissa istua teoksen läpi, joka valjasti Margot Robbien selittämään minulle talouden perusperiaatteita yliyksinkertaistaen, kuin olisin kolmevuotias. Muutenkin inhoan sellaista holhoavaa elokuvantekemistä, joka käyttää kertojaa, välianimaatioita, infografiikoita ja dokumentaarisia montaaseja rikkomaan tarinan luonnollisen kulun, vain selittääkseen katsojalle käsitteitä, jotka hän joko jo tietää tai joiden tietämättömyys ei muutenkaan tulisi tarinanseuraamisen tielle. Erityisen vaarallisilla poluilla kuljetaan, kun katsojaa puhutellaan kuin hän olisi tyhmä, mutta myös elokuvan viesti on se, että ihmiset ovat liian tyhmiä esimerkiksi äänestäessään poliitikkoja kuten Dick Cheney valtaan.

Vice kertoo siis Cheneyn (Christian Bale) tarinan. Kuinka hän nousi valtaan, nappasi Yhdysvaltain varapresidentin aseman ja muokkasi maailman sellaiseksi, millaisena me sen tänä päivänäkin näemme. Hänen vaimoaan esittää Amy Adams. Sam Rockwell on George W. Bush ja Steve Carell on Donald Rumsfield.

Oikeistokannattajille en suosittele elokuvaa. Sen verran vasemmistolainen agenda on tämän teoksen sumutorvena. Sinänsä tässä rikotaan hienosti oikeistopolitiikan sumuverho. Tässä myös selitetään juurta jaksaen erityisesti Amerikan poliittinen korruptoituneisuus sekä oikeat valtaapitävät, jotka ovat oikeistolaisia miljardöörejä. Raha ratkaisee. Jos et tiedä siitä mitään, niin todellakin suosittelen katsomaan tämän teoksen, ihan vain yleissivistyksenä. Myös median roolia peilataan politiikkaan, mikä on sekin tärkeä huomio.

Ainakin minulle käteen jäävä suurin argumentti elokuvan taholta oli se, että jenkit ovat tyhmiä. Tätä alleviivataan elokuvassa kuin Iisakin kirkkoa. Sinänsä väitettä on helppo uskoa, mutta en välittänyt elokuvan pessimistisestä tyylistä tehdä se. Olisin kaivannut vähemmän kyynisyyttä ja enemmän älykkyyttä. Kritisoinninkin voi tehdä paljon paremmin, kuin vain laukoa mitä sylki suuhun tuo.


Tämä näkyy erityisesti ohjaaja Adam McKayn räväkässä tyylissä. Se on varmasti kahtia jakava ja näen kyllä, miksi jotkut häntä ihannoivat. Tyyli on vahva ja iskevä. Sinänsä arvostan, että tässä on lähdetty tekemään poliittista satiiria rohkeasti ja anteeksipyytelemättömästi. Mutta elokuvan tyylistä minulle tulee mieleen vain mauttomuus.


Tyyli on tietenkin aina subjektiivinen ja näkemyseroja löytyy. Suurin pettymys tuleekin minulle sen sijaan siitä, että tunne on elokuvassa olematon. Ja sanoisin sen olevan kerrontaratkaisujen syy. Kun tässä ollaan kiinnostuneempia saarnaamaan ja läksyttämään, ei katsojalla ole mahdollisuutta katsoa narratiivista elokuvaa. En tuntenut juuri mitään elokuvaa katsoessani. Parissa kohtaa hymähdin, mikä lienee elokuvantekijöiden tarkoituskin. He lähtivät tekemään ylitseampuvaa draamakomediaa, mutta on syy, miksi draamakomediat eivät aina toimi. Koska ne eivät oikein ole kumpaakaan, joten lopputuloksena on vesitetty elokuva, joka ei ole dramaattinen, eikä hauska.


Mutta näyttelijäsuoritukset onneksi pelastavat. Sam Rockwellia ei edes muista yhdistää Sam Rockwelliin. Hän katosi täysin George Bushin naamarinsa taakse. Christian Bale olisi jopa Oscarin arvoinen. Hän nappaa kiinni Cheneyn maneereista, kuten huulteen yhteen puristamisesta, ja rakentaa niiden taustalle syvempiä merkityksiä. Erityisesti hän pääsee vauhtiin elokuvan viimeisellä kolmanneksella, jolloin nuoresta Cheneystä on jo kasvanut kokenut pamppu. Silloin Bale saa ensinnäkin reviteltyä hahmonsa kanssa täysillä, mutta sen lisäksi kaivaa syviä onkaloita hyvin yksityisen miehen mielen sisään. Erityisen hienoa on, miten hän käyttää Cheneyn nuoruuden kohtauksia hyväkseen rakentaakseen tietynlaisen kuvan ja sitten käyttää Cheneyn vanhuuden kohtauksia peilatakseen elettyä elämää. Äärettömän kokonaisvaltainen roolisuoritus.


Mutta on melkein jopa säälittävää, kuinka helposti Amy Adams pystyy näyttelemään valovuosia koko muun näyttelijäkaartin edellä, jopa Balen. Näennäisesti mitättömällä hahmolla Adams pystyy niin monumentaaliseen roolisuoritukseen. Ehkä juuri sen takia Adams on niin pysäyttävä, koska pystyy roolinsa rajoitteista huolimatta tekemään lähtemättömän vaikutuksen. Hänen hiljainen, päättäväinen ja rehellinen voimansa on hyytävää katsottavaa, kun katsojalle valottuu tarkalleen kuinka suuri rooli Dick Cheneyn vaimolla on ollut kulisseissa Dick Cheneyn ja Dick Cheneyn vallan luomisessa. Sain kylmiä väreitä, kun katsoin Adamsin työtä.









Arvostelu: Justice League

No olihan se. Huono.

Steppenwolf (Ciarán Hinds), myyttinen tarupahis nousee tuhkista palauttaakseen maailman alkukantaiseen tilaansa, joka ilmeisesti muistuttaa jonkinlaista helvetin tulta. Vastaan nousee Batman (Ben Affleck), Wonder Woman (Gal Gadot), Aquaman (Jason Momoa), The Flash (Ezra Miller), joku robottihöskä (Ray Fisher) sekä edellisessä leffassa kuollut ja kuopattu Superman (Henry Cavill).

Loistavan Batman V Supermanin jälkeen, jatko-osa vajoaa näin alas. Syykin on selvä; kuvaaja vaihtui. Batman V Supermanin kuvannut Larry Fong on saanut kenkää ja tilalle palkattu Fabian Wagner on umpisurkea. Siinä missä Batman V Superman oli huono hyvällä tavalla, Justice League on vain huono. Kuva ei herää henkiin.

Myös Hans Zimmer ja Junkie XL ovat passitettu pellolle ja tilalle löydetty vielä surkeampi säveltäjä Danny Elfman. Taso siis vain laskee. Pahiten leffa kuitenkin kompastuu, kun joku on viisauksissaan tehnyt päätöksen lätkiä CGI-filttereitä vähän sinne tänne, huolimattomasti, kömpelösti ja auttamattoman rumasti. Koko leffa on niin teennäisen näköinen, ettei sitä usko enää edes elokuvaksi. Se on kuin jonkun graafikoksi opiskelevan lopputyö, jossa hän on vain leikitellyt tietokoneen editori-ohjelmansa kaikilla mahdollisilla nappuloilla ja toiminnoilla. Huhun mukaan jopa Henry Cavillin ylähuuli oli CGI-filtteröity, sillä Cavill kasvatti viiksiä seuraavaa rooliaan varten. Siltä jälki kyllä näyttikin. Vähän aikaa piti oikein siristellä silmiään, että mitäs Cavillin kasvoille on sattunut, kunnes muistin tällaisen kivan pienen anekdootin.


Käsikirjoituksen puutteet antaisi vielä anteeksi, jos elokuvassa olisi sielu. Mutta koska elokuva on kuin Väritä-Numeroiden-Perusteella -kirja, myös juonen puutteet nousevat esille tavalla, joita niitä ei ehkä haluttaisi korostettavan. Kaiken kaikkiaan kirjoitus on ongelmallista, koska se on niin irrallista. Hahmojen matka on harvinaisen ohuilla tikeillä yhteen kyhätty. Se kuuluisa punainen lanka jää odottamaan noutajaansa.

Tämän takia aina korostan, että elokuvien tulisi lähteä liikkeelle visiosta. Haluan, että tekijällä on syvä palo - tunne, että juuri tämä tarina vain täytyy synnyttää ja saattaa katsojien katsottavaksi. Silloin elokuvalla on jonkinlaiset edellytykset onnistua. Mutta liian usein nykyään elokuvia on alettu tuottamaan päin vastaisella metodilla. Markkinatutkimukset päättävät, että koska Avengers menestyy, tarvitsee DC:nkin tuottaa supersankarien yhteenkokoontuminen. Sitten tämän ympärille kasataan tekijät ja he joutuvat heittämään asioita sinne tänne, että saavat kokoon jonkinlaisen leffan vastaamaan kysyntää. Mutta ei yksikään elokuvankatsoja tilannut tällaista. Me haluamme, että taitelija - oli se sitten ohjaaja, käsikirjoittaja tai jopa näyttelijä - antaa meille jotain, mistä on itse ylpeä. Kun hän uskoo teokseen, mekin uskomme.


Eli summa summarum, tämä nyt oli tällaista kokoon kyhättyä liukuhihnatuotetta.

Ja yllättäen, kun elokuvan taso laskee, niin uppoavat myös näyttelijät sen mukana. Ben Affleck on aivan naurettava tässä, Gal Gadot tuntui näyttelevän vain itseään, Ezra Miller oli jopa koomisen huono, jopa Amy Adams romahtaa leffan painon alle. Ainoa, joka pysyy joten kuten pinnan päällä, on Diane Lane. Myös Jason Momoan karisma antaa jotain toivoa Aquamanista. Tässä hän oli hukkaan heitetty ja ajoittain jopa korni. Mutta toivon, että hänet voidaan vielä pelastaa.


Mutta Justice Leaguea ei pelasta enää kukaan. Yksi pieni vinkki nyt studiopomoille: jättäkää tällaiset tuotantotehostetut liukuhintatuotteet tekemättä ja panostakaa oikeisiin taitelijoihin ja heidän ideoihin. Tällaisella elokuvatuotannolla te syötte vain omaa kättänne. Ainakin pidemmän ajan puitteissa.



 ...=)


Batman v Superman: Dawn of Justice (Batman v Superman: Dawn of Justice)

"And now God bends to my will"

Batman v Superman: Dawn of Justice on vuonna 2016 koko maailman huomion kerännyt elokuva. Jo ennen elokuvan julkaisua ajatus Supermanin ja Batmanin saattamisesta yhteen sai ihmisten korvat auki ja elokuvan julkaisusta tulikin oikein spektaakkeli. Lähinnä kohu liittyi siihen, että "DC-fanipojat" (kuten heitä mediassa kutsuttiin) taistelivat viimeiseen asti, että yhtäkään negatiivista kommenttia tai arvostelua ei elokuvasta pääsisi ilmoille. IMDb:n top listat tärisivät, kun yht-'äkkiä vielä ensi-iltaan saapumaton elokuva julisti itselleen kärkisijoja ja kriitikot nukkuivat yksi silmä auki, tappouhkausten vaikeuttaessa heidän totuudenmukaista arvostelua elokuvaa kohtaan.

Elokuvan julkaisu oli siis yhtä eeppinen kuin elokuva itse. Käytännössä elokuvan juoni typistyy siihen, että Batman (myöskin kohua roolituksellaan nostanut Ben Affleck) muuttuu kyyniseksi Supermiehen rellestäessä pitkin maailmaa, vaikkakin yrittäen pelastaa sitä, mutta samalla aiheuttan liikaa vastuuntunnotonta tuhoa. Supermiestä vastaan asettuu myös senaattori (Holly Hunter), bisnesmoguli (Jesse Eisenberg) ja kuvioissa tepastelee mukana myös salaperäinen Diana Prince (Gal Gadot). Jossain vaiheessa annetaan vihiä myös jatko-osista, kun The Flashin ja Aquamanin esiintuloa kiusoitellaan. Itse luulin vahingossa Netflixin syöttäneen päälle jonkun toisen elokuvan, siinä kohtaa kun The Flash hypähti ruudulle täysin irrallisilla plot spoilereilla, millä ei tuntunut olevan mitään tekemistä tämän elokuvan kanssa. Ilmeisesti Lois Lane (Amy Adams) on kaiken keskellä makaava avain - lieneekö hänellä sitten merkittävä osa seuraavissakin elokuvissa - en tiedä...

Batman v Superman tosiaan floppasi aika pahasti etenkin kriitikoiden keskuudessa. Lippuluukuilla leffa kylläkin sai omansa takaisin ja sitten vielä vähäsen lisää. Liekö silti ahnaat studiopomot odottaneet vielä enemmän, sitäkään en tiedä.

Mutta sen tiedän, että pirun viihdyttävä elokuva tämä on. Ottakoot rahani. Ja haluan samaan hengenvetoon todeta, että pistin elokuvan päälle ihan vain siksi, että saisin yhtyä kriitikoiden negatiivisen konsensukseen ja päivitellä Znyderin ällöttävää ohjaustyyliä ja manata DC:n epäonnistumisia elokuvallisen maailmansa kanssa vaikka Marvelin tuotantoon verrattuna. Toisin kuitenkin kävi. Jo ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin jälkeen minä olin ihan myyty. Rakastin ensinnäkin elokuvan kuvausta. Larry Fongin kamera etsi koko ajan mielenkiintoisia kulmia, joista herättää kohtaukset eloon. Rakastin elokuvan värimaailmaa. Toista oli Man of Steelin (2013) harmaatakin harmaampi sävy. Tähän ollaan saatu kyllä joku ekstrakirkas filtteri päälle, kun jokainen hahmo ja näyttelijä näyttää photoshopatulta, mikä on ihan omiaan tälläiseen koristeltuun pumpuliin, jota supersankariviihteeksikin voi kutsua.

Pidin eritoten nimenomaan siitä, että tässä ei pelätty jättää ampumatta yhtäkään patruunaa. Jokainen supersankariklisee, mitä maa päällään kantaa, ympättiin samaan pläjäykseen ja kerrottiin tuhannella. Henkilökohtaisesti minusta se lopun örkkimörkki oli vähän askel väärään suuntaan, sillä pidän ihmisiä psykologisesti mielenkiintoisimpina elokuvan kohteina kuin tälläisiä tylsiä otuksia, mitä ei sido lainkaan mitkään säännöt. Nytkin örkki vain kasvoi kasvamistaan, vaikka sitä tyyliin tykitettiin ydinaseilla sun muilla ammuksilla. Siitä huolimatta, pidin siitä, että uskallettiin liioitella ronskisti. Se lopun kliimaksi meni ylitseampuvuudessaan jopa huumorin puolelle, kun maailma ympärillä palaa ja silti katsojan huomio kiinnittyy Wonder Womanin tuulikoneella puhaltaviin hiuksiin.

Hienoisesti häiritsi se, että kohtaukset seurasivat vähän irrationaalisesti toisiaan ja välillä (etenkin alussa) tuntui siltä, että kohtaus olisi loppunut kesken kaiken kun leikkaushuoneessa oltiin päätetty että siirrytäänkin seuraavan kohtaukseen vain kesken kohtauksen. Mutta sekin itse asiassa toi pientä eloa elokuvaan, kun katsoja ei ihan turtunut täysin kronologiseen kerrontaan, vaan koko ajan joutui miettimään, että missäs nyt mennään ja ketä nyt seurataan.

Holly Hunter on mahtava. Hän hallitsee tekniikkansa, sillä pelkkä tapa, jolla hänen hahmonsa kuuntelee muita hahmoja on äärettömän mielenkiintoista katseltavaa. Sitten kun hän avaa suunsa, tietää, että sieltä tulee jotain tärkeää asiaa, vaikka hän tekisikin sen kuiskaten. Todella hyvin vangitsee tämän senaattorin hiljaisen mahdin ja sisäisen voiman. Amy Adamsiin rakastuin Arrivalin myötä, joten siksi nautin jokaisesta sekunnista kun hän valkokankaalle ilmestyi. Hän sai minut välittämään syvästi hänen ja Supermiehen suhteesta, jolla oli ratkaiseva vaikutus ajatellen lopun emotionaalista kytköstä. Jopa Ben Affleck on mielestäni roolissaan moitteeton ja se on paljon elokuvalta se. Gal Gadotista pidin jo Fast & Furiousissa, joten kun hänet valittiin rooliinsa muun muassa ennakkosuosikki Gina Caranon sijaan, minulla ei ollut mitään valittamista ja hän varastaakin leffassa suruitta huomion. Pitkästä aikaa olin myös aidosti ällöttynyt leffan pahiksesta. Jesse Eisenberg vetää hienon roolin todella sadistisen hyypiön saappaissa. Ainoa heikko lenkki mielestäni oli Jeremy Ironsin Alfred. Mielestäni hänen habitus oli täysin väärä enkä uskonut hetkeäkään häntä hovimestarina.

Pidin jopa Hans Zimmerin ja Junkie XL:n musiikista. Oli kivaa, miten Wonder Womanin amazonilaiselta kuulostava teema toistui läpi elokuvan ja poikkeuksellisesti jopa suurimman kliimaksin hetkellä, Zimmer ja Junkie XL tyytyivätkin vaihtamaan eeppisen tuutatusmusiikkinsa yksinkertaiseen pianoriffiin, mikä loi mielestäni kauniin symboliikan tuhon keskelle.

Vaikka elokuva nauttii suuresti, hyvällä tavalla, omasta typeryydestään - löysin elokuvasta myös syvällisempää ja älyllisempää osaa. Pidin kauniina sitä, että Supermiehestä ja Teräsmiehestä tehtiin enemmän anti-sankareita, kun he joutuivat kyseenalaistamaan oikeutta ja moraalia ja sitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Kaunis symboliikka oli myös lopussa, kun oikean kuoleman myötä vasta loppui ideologinen kuoleminen. Tälläistä supersankariviihteen kuuluisikin olla - samalla viihdyttävää, mutta ajatuksia herättävää. Supersankarit, joilla on tunteet, jotka tekevät virheitä ja jotka käyvät myös sisäistä kamppailua.




...=)






Yön eläimet (Nocturnal Animals)

Tom Ford on mies, joka tuntuu ymmärtävän elämää. Liikutun syvästi tarkkaillessani hänen työn hienovaraisuutta. Kuinka hän niin hellästi heijastaa elämän pintaväreilyt elokuvan kieleksi. Hänelle tarinankerronta on mahdollisuus tulkita syvällisyyttä, viestiä siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Hän antaa hahmojensa toimia shakkinappuloina, joita hän liikuttaa mestarillisella päättelykyvyllä, luoden kuvion, joka kertoo katsojalle jotain oleellista.

Lukuisassa kohtauksessa elokuvan aikana, katsomme päähenkilömme Susanin (Amy Adams) hetkiä, joissa hän katoaa ajatustensa virtaan. Minkälaisen ihmisen sanoisitte olevan hyvin poissaoleva? Ne, jotka nauttivat elämästään ja kokevat sen kiinnostavana, ovat läsnä hetkissä. Ne, jotka kokevat elämänsä tyhjäksi, tarkoituksettomaksi, haahuilevat ajatuksissaan. Jopa Susanin äänensävy on monotonisen lakoninen.

19 vuotta sitten Susan erosi ensimmäisestä aviomiehestään Edwardista (Jake Gyllenhaal). Edward on taitelijasielu, jota Susan rakasti, mutta valitsi silti käytännönläheisemmän ja tulevaisuuden kannalta realistisemman vaihtoehdon (Armie Hammer). Nyt, 19 vuotta myöhemmin, Edward lähettää Susanille kirjoittamansa kirjan. Kirjassa Ray (Aaron Taylor-Johnson) raiskaa ja murhaa Tonyn (Gyllenhaal) vaimon ja tyttären, jonka takia alkaa armoton kostokierre.

Avatakseni juonen ihan suomeksi: Kirja edustaa oikeaa elämää. Raiskaus- ja murhaskenaario edustaa Edwardin tuntemuksia siitä, kun toinen mies (Hammer) varasti elämänsä rakkauden (Adams). Tulkinnanvaraiseksi jää minkälainen Edwardin kosto oikeassa elämässä on. Itse tulkitsin elokuvan lopun siten, että sekä Edward että Susan saivat jonkinlaisen sulkeuman. Edward sai Susanin tajuamaan kuinka tyhjää Susanin elämä on ilman häntä ja Susan sai helpotusta siitä, että Edward sai kalavelat maksettua.

Voisin kuolla tämän näyttelijäkaartin puolesta. Amy Adams, Jake Gyllenhaal, Karl Glusman ja jopa Andrea Riseborough roolissa, jossa en häntä taaskaan tunnistanut ja järkytyksekseni äkkäsin vasta jälkikäteen tekijäluettelosta. Siinä on näyttelijä, jota voi sanalla sanoen sanoa kameleontiksi. Gyllenhaal on aina vaarallisen aliarvostettu ja antaa taas sydäntäsärkevää roolityötä kaksoisroolissaan. Hän on niin hemmetin kosketuksissa roolihahmoonsa ja osaa ilmentää hahmonsa asemaa tarinankerronnan elementtinä. Taylor-Johnson tekee mieleenpainuvan roolin ällöttävänä antagonistina. Yllätys, yllätys kuitenkin suurimman vaikutuksen tekee Amy Adams.

Finaalikohtauksessa hänellä on pivotaalinen rooli ilmentääkseen elokuvan viestin. En ymmärrä kuinka Tom Ford on uskaltanut jättää koko elokuvan makaamaan yksittäisen eleen varaan, mutta aivan viimeisillä sekunneilla hän ottaa lähikuvaa Adamsin silmistä. Se sekunnin murto-osan välähdys, minkä hän silmillään näyttää kertoo enemmän kuin tuhat riviä dialogia olisi voinut.

En ole uskonnollinen, mutta uskoakseni sanat, jotka kiekuivat ulos suustani olivat "Herrajumala" elokuvan ilkikurisessa jump-scare kohdassa. Koen velvollisuudekseni varoittaa, että sellainen elokuvassa on, sillä en pitänyt kokemusta mitenkään miellyttävänä. Sitä kohtausta lukuunottamatta, pidän Nocturnal Animalsia täydellisenä elokuvana.

Jotkut ihmiset ovat lahjakkaita. Tom Ford on tehnyt vain kaksi elokuvaa, aikaisemman elokuvan ollessa vuoden 2009, aivan yhtälailla täydellinen elokuva, A Single Man. Tapa, jolla Ford rakentaa elokuvaa. Kuinka jokainen solu hänen elokuvastaan on tarkkaan mietytty osa kokonaisutta. Yksittäisen kohtauksen valot ja värit jopa kertovat tarinaa. Olen aina yhtä imaistu hänen elokuvansa sisään ja minusta se on suurin komplimentti, jota elokuva-arvostelija voi antaa - minä en edes ollut erityisen innoissani tästä Teksasin pölyiselle aavikolle sijoittuvasta rikosjännäristä, joten minun suositustani voisi pitää suurena.





...=)







Arrival (Arrival)

Hyvin harvoin olen antanut itselleni luvan aloittaa varoittamalla juonipaljastuksista. Tänään, olen siihen luvan itselleni myöntänyt. Haluan tehdä selväksi, että Arrivalin viime sekuntien myötä minulle tuli selväksi, että kyseessä on yksi kaikkien aikojen hienoimmista elokuvista. Jotta pystyn totuudenmukaisesti avaamaan syyn siihen, täytyy minun käsitellä elokuva kokonaisvaltaisesti.

Elokuvan premissi on se, että kieli on kaiken alku. Se on ensimmäinen konfliktissa vedettävä ase. Kieli on työkalu, jonka avulla hahmotamme maailman. Siksi haluan aloittaa arvosteluni selittämällä englanninkielisen sanan "sphere". Sanalla on monta suomennosta. Se voi tarkoittaa palloa. Se voi tarkoittaa alaa tai aluetta. Se voi tarkoittaa piiriä ja ympäristöä. Sekä se voi tarkoittaa sfääriä. Ihminen ymmärtää ajan sanan "sphere" kautta. Aika on ulottuvuus, joka kattaa jokaisen kohdan maailmastamme. Aikaa on kaikkialla. Ymmärrämme ajan myös lineaarisena. Jollain on alku ja loppu.

Sitten vähän vaikeammin ymmärrettävää asiaa. On hyvin todennäköistä, että aika ei kuitenkaan ole sfääri, ala, piiri tai ympäristö. Vielä todennäköisempää on, että aika ei ole lineaarinen. Muun muassa Nietzche tai Arthur Schopenhauer ovat esittäneet, että aika on syklinen. Heidän mielestään aika jatkui ikuisuuteen, mutta ei lineaarisena, vaan syklisenä. Toisin sanoen, heidän mielestään tulemme elämään tismalleen saman elämämme, täysin samanlaisena, aina kun synnymme ja aina kun kuolemme tästä ikuisuuteen. Schopenhauer vaipui näistä ajatuksista syvään masennukseen ja epätoivoon - pessimismiin. Mikä on sinänsä looginen lopputulos näille ajatuksille. Ihmisen halu elää kuitenkin perustuu parempaan huomiseen. Nietzche kuitenkin ajatteli päin vastoin. Hän ajatteli, että vaikka elämme saman elämän täysin samanlaisen kerta toisensa jälkeen, ihmistä ajaa eteenpäin amor fati. Amor fati on termi, joka kuvaa asennetta, jossa ihminen pitää kaikkea elämässään (sekä hyvää että pahaa) hyvänä tai ainakin välttämättömänä, sillä nämä ovat ne asiat jotka tekevät elämästäsi elämäsi, halusit niin tai et.

Sanomattakin lienee selvää, että käsikirjoitus joka vaatii kolmen kappaleen pohjustuksen Nietzchen syvällisimpien ajatusten avulla, on täydellinen. Eric Heissererin mielellä ei ilmeisesti ole rajoja. Jo pelkstään miten hän on mielessään hahmotellut mahdollisen alienin invaasion, on kerrassaan nerokas. Miten hän on luonut heille kielen, hahmotellut heidän ulottuvuutensa ja ymmärryksensä. En tiedä missä loppuvat käsikirjoitajan ja missä alkavat ohjaajan visio - niin sulavasti ne limittyvät toisiinsa, kun saamme hyvin vahvaa jälkeä muun muassa siitä, miltä alienit näyttävät tai miten maailma reagoi tälläiseen uudenlaiseen uhkakuvaan. Tavallaan elokuva kulkee tajuttoman monella tasolla.

Louise Banks (Amy Adams) on maailman arvostetuimpia kielitieteilijöitä, joka rekrytään USAn armeijan toimesta luomaan yhteys maahan tulleiden alieneiden kanssa. Apunaan hänellä on Ian Donnelly, teoreettinen fyysikko sekä Eversti GT Weber (Forest Whitaker). On käsittämättömän hienoa nähdä, miten Louise tiimeineen lähestyy uudenlaisen kontaktin luomista ensin verbaalisin keinoin ja sitten kirjoituskielen avulla.

Erityisen hienoa on, kuten arvata saattaa, käsikirjoittajan visio näiden alieneiden tajunnasta. Miten aika näyttäytyy heille, miten he ymmärtävät maailman, kielen, ihmiset. Loppuratkaisu nivoutuu kauniisti yhteen, kun viimein Louise kielen avulla omaksuu alieneiden ajattelun ja ymmärtää miten he käsittävät ajan. Todennäköisesti he tiesivät, että he joutuvat uhraamaan yhden omistaan ja Louisekin oppii ymmärtämään, että hänenkin uhrauksellaan tulee olemaan merkitys. Kun vielä käy ilmi, että Louisen uhraus liittyy nimenomaan kieleen ja aikaan, tulee käsikirjoituksesta niin tajunnanräjäyttävä paketti, että se muuttuu kuin runoudeksi. Ja tätä täydentää niin henkeäsalpaavasti ohjaaja Denis Villeneuven ja kuvaaja Bradford Youngin visuaalinen riimittely.

Kauniina pidin myös sitä tematiikkaa joka haettiin rauhasta ja rakkaudesta. Koko elokuva on kuin jännitysnäytelmä, jossa tasapainoillaan oikeiden ratkaisuiden kanssa. Onko oikea suhtautumistapa rakastava, tutkiva ja ihmettelevä rauhanomainen lähestysmistapa, vai sokea, vihantäyttämä pelkoreaktio?

Useamman elokuvan nähneen suusta olen kuullut, että Jeremy Renner ei näytä tiedemieheltä, johon vastaukseni on, että no miltäs tiedemiehen sitten kuuluu näyttää? Renner on pitkään ollut yksi suosikkejani Hollywoodin miespääosan esittäjistä ja teen väittämän, että tämä on yksi hänen parhaista rooleistaan. Haluan kuitenkin lopuksi omistaa viimeisen nuotin Amy Adamsille. Hänen sielukkuudellaan ei ole rajoja.



#elokuvahaaste2016 (5. Elokuva, jonka, ainakin yksi päähenkilö ei ole ihminen.)


...=)




Man of Steel (Man of Steel)

Tulin tässä miettineeksi, että onko muka uuden Superman-leffan luojat ottaneet nimelle mallia Suomesta? Suomeksihan Supermies on Teräsmies ja uusimman, Zack Snyderin ohjaaman Supermies- elokuvan nimi on Man of Steel eli Mies teräksestä.

Muuta mielenkiintoista ei tässä supermiesleffassa olekaan, kyllä on niin perus, kliseinen supersankarielokuva, että. Tyypillistä erikoistehosteilla paukuttelua ja ei tarinaankaan juuri mitään uutta oltu kehitelty. Toisin kuin esimerkiksi Nolanin Yön ritari-trilogiassa, joka onnistui loistavasti muuttamaan koko tunnelman batmanista ja tuomaan todella paljon syvyyttä, ei Snyder kyllä edes yritä.

Edes puvustus ei ole onnistunut, ja minä en yleensä tähän kiinnitä juuri huomiota, sillä yleensä kyllä puvustuksessa onnistutaan. Mutta nyt on kyllä sen verran kliseistä jopa puvustus, esimerkiksi Amy Adamsin esittämä lehtinainen on kyllä niin perinteinen lehtinainen, että ei vääräksi henkilöksi voi juuri luulla.

Positiivista kuitenkin elokuvassa Diane Lanen, yhden lempinäyttleijöistäni, läsnäolo. Tosin kohtaus, jossa hänet on maskeerattu vanhan näköiseksi ja hän näyttelee "pojansa" Henry Cavillin kanssa, voisin kuvitella, että he ovat aviopari, sillä vaikka Lanen maskeeraisi kuinka vanhaksi tahansa, hän on nuorekkaan kaunis. Eli siinäkin kohtauksessa oli uskottavuus kaukana.

Lisäksi Michael Shannon tekee aivan kaamean roolisuorituksen pahiksena. Hän oli niin hyvä Revolutionary Roadissa ja nyt hän sortuu mitä järkyttävimpiin pahiskliseisiin. Esimerkiksi tulkitessaan ilkeää ilmettään hän siirtää toisen kulmakarvansa ylös.

Eli loppulauselma: turhaa kamaa. Ja syy, miksi minäkin olisi jo valmis antamaan suuremmat budjetit vaikka draamaelokuville ja jättäisin ne rahat tälläisistä tusinatuotteista pois. Olisi vähän oikeudenmukaisempi maailma. Mutta sen sanottuani, tämän parissa viihtyi ihan hyvin kaksi tuntia ja välillä pystyi käymään jääkaapilla ja palaamaan leffan pariin, menettämättä yhtään mitään, joten kai tämä lauantai-illan viihteestä käy. Tosin, taas, en tiedä, pitäisikö elokuvan suurin arvo olla, että se toimii lauantai-illan viihteenä. Kuka tietää.


Eikö heitä voisikin luulla rakastavaisiksi, ennemmin kuin äidiksi ja pojaksi?

...=)


Big Eyes (Big Eyes)

Ihmettelen oikeastaan, miten Amy Adams voitti osastaan Golden Globe-palkinnon. Hänelle ei anneta paljon työstettävää. Tim Burtonin ohjaama Big Eyes valmistui vuonna 2014 ja kertoo taidemaalarista Margaret Keanesta ja hänen aviomiehestään Walter Keanesta (Christoph Waltz), joka yritti varastaa taulujen kunnian vaimoltaan.

Ymmärrän, mikä Burtonia kiihtoi Keanen tarinasta. Isoissa silmissä on jotain Burtonmaista. Valitettavasti hänellä ei ole hajuakaan, miten tehdä tämän tyylin elokuva. Valitettavasti, koska käsikirjoitus tai ainakin aihemateriaali olisi niin rikasta, että siinä olisi mahdollisuudet todella ikimuistoisiin kohtauksiin. Keanejen tarina on niin elokuvallinen ja se on vielä totta. Lopun oikeussalikohtaus voisi olla niin hyvä, mutta nyt se jää todella laimeaksi. Tämän sanottuani, elokuva kuitenkin pitää otteessaan ja olen aina pitänyt Tim Burtonin visuaalisesta otteesta, ei hän huono ohjaaja ole, mutta ei saa tätä projektia pysymään käsissään.

Elokuvan vahvin voima on Christoph Waltz. Hän on, taas, varsin osuva pahismaisena hirviönä. Amy Adams puolestaan, no, ei onnistu edes olemaan erityisen feministinen, veikkaan, että sitä hän on kuitenkin lähtenyt roolillaan hakemaan. Margaret Keane on ehkä oikeassa elämässä hiljainen ja arka, mutta sitä varten pitäisi olla lupa ottaa taiteellisia vapauksia, hahmon pitäisi siis nousta kuorestaan ja käydä kunnolla kiusaajamiehensä päälle, ainakin loppua kohti, että saisimme jonkinlaisen heräämisen. Nyt elokuva ei sano yhtikäs mitään. Ei se huono elokuva ole, mutta siitä vain puuttuu viimeinen pala, silaus.


Junebug (Junebug)

"On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi." -Tove Jansson

Olen täysin vakuuttunut, että käsikirjoittaja Angus MacLachlan on lukenut tämän Tove Janssonin sitaatin. Junebug kertoo perheestä. Johnstenin perheen esikoispoika George on juuri mennyt naimisiin taidegalleristin Madeleinen kanssa ja matkustavat työn merkeissä perheensä kotiseudulle ja siinä samassa viettävät muutaman päivän perheen; Georgen äidin Pegin, isän Eugenen, veljen Johnnyn ja hänen vaimonsa Ashleyn luona. Ashley on vielä raskaana ja koko perhe on uskovainen. Madeleinen on vaikea totuttautua Georgen perheen rytmiin ja arvoihin, mutta hän ja George ovat ihmisiä, jotka lähtevät, kun taas Georgen perhe on ihmisiä, jotka jäävät. En kyllä tiedä, uskonko sitaattiin, mutta elokuva on ainakin täydellinen kuvitus siitä.
     En täysin ymmärrä ohjaajan visiota. Hän kuvaa nerokkaasti perheen välistä dialogia, mutta ei vie sitä loppuun asti ja jälkimaku siitä on outo. Toivon totisesti, että kenelläkään ei ole tälläistä perhettä, sillä aina välillä en suoraan sanottuna ymmärtänyt mitä tapahtuu, kukin käyttytyi omalla tavallaan niin oudosti. mutta se on enemmän käsikirjoittajan vika. Ehkä ohjaaja innostui siitä, että hahmot oli käsikirjoitettu niin epäelokuvallisesti, mutta se on katsojalle erittäin huonoa, sillä minä ainakin katson elokuvia niiden elokuvallisuuden vuoksi. Aitous on siis ainakin saavutettu tiettyyn pisteeseen asti. Olen kylläkin erittäin tyytyväinen ohjaajan tapana kuvata lähiöelämä, sen hengettömyys. Siihen on helppo samaistua kenen tahansa kuka on joskus lähiötä vähänkin kokenut.

"Adams on Junebugissa on ehkä täydellisempänä kuin koskaan"

      Kuitenkin elokuva on karusti sanottuna todella tylsä. Ohjaaja käyttää outoa tekniikka, jossa hän esimkerkiksi kuvaa minuuttikausia tyhjiä huoneita, ymmärrän sen tarkoituksen, mutta en sen mielenkiintoisuutta. Kuten sanottu, elokuva jättää oudon jälkimaun, sillä sen kohtaukset ovat niin järjettömiä, hahmot käyttäytyvät niin oudosti, että katsojan joutuu tarinan ulkopuolelle ja se ei tee hyvää uskottavuudelle. Junebugilla on kuitenkin yksi hyve, joka tekee siitä hyvän elokuvan ja se on Amy Adams. Adams on Junebugissa on ehkä täydellisempänä kuin koskaan. Hän on täysin sisällä roolissaan, hän tekee siitä niin sympaattisen, niin miellyttävän, niin persoonallisen, että hänen hahmonsa uskoo heti oikeaksi ihmiseksi. Hän käyttää todella hyvin hyväkseen myös emotionaalisia rajojaan, kun vie hahmosa tunnetilasta toiseen. Kohtauksissa hän varastaa muitta mutkitta huomion ja häntä on helppo katsoa, kun hän on niin luonteva ja niin ammattilainen. Adams onnistuu muuttamaan ehkä keskinkertaisesti kirjoitetusta hahmosta käsittelyssään nerokkaan. Hän nostaa käskirjoituksen ja elokuvan täysin uudelle tasolle ja todistaa miksi on Oscar-ehdokkuutensa arvoinen. Hän on itsevarma ja tietää, mitä tekee. Hän pelaa itseään mukaan hahmoon, mitä jokaisen näyttelijän tulisikin tehdä, mutta sen lisäksi hän käyttää repertuaariaan täysin poikkeukselliset tehden hahmosta viihdyttävän, legendaarisen, missään kohdassa ylinäyttelemättä tai olematta liian dramaattinen. Hän löytää täydellisen tasapainon ja saavuttaa draaman täyteläisyyden. Vain tämän luokan roolisuorituksia tulee harvoin vastaan.
       Junebug ei ole katsottava elokuva, se on hieman liian pitkä ja tylsä ja hengetön, mutta sitä se juuri käyttääkin hyväkseen. Mielestäni vain draaman pahin virhe on olla tylsä. Tylsyys ei tee draamasta hyvää ja sitä on vaikea antaa anteeksi.




American Hustle (American Hustle)

David O. Russell on vakiinnuttanut itsensä Hollywoodin huipulle. Eikä syyttä, olen itse ollut aina sitä mieltä, että elokuvan tulisi kulkea näyttelijöiden voimalla ja sen Russell ymmärtää ehkä paremmin kuin kukaan ohjaaja.




Oscar-ehdokas Amy Adams esittää Sydney Prosseria, joka on kamppaillut paremman elämän puolesta ja ei ota lopettaakseen. Hän saa vain lisää puhtia, kun tapaa Christian Balen esittämän Irving Rosenfeldin, joka on myös joutunut tekemään töitä saavuttaakseen jonkin näköistä menestystä. Irving nimenomaan ei ole pelännyt liata käsiään matkallaan ja sen lisäksi, että omistaa ketjun pesuloita harjoittaa hän myös monia huijarihommia, kuten taideväärrennösten myyntiä. Sydneystä Irving löytää sielun kumppaninsa, jonkun joka ymmärtää häntä ja on valmis huijaamaan saadakseen mitä haluaa. Heidän tiensä kuitenkin katkeaa lyhyeen, sillä FBI-agentti Richie DiMaso, jota esittää Bradley Cooper, saa heidät kiinni. Sydney ja Irving joutuvat tekemään yhteistyötä DiMason kanssa, jotta saavat vapautensa. DiMason suuruudenhulluihin suunnitelmiin kuuluu jopa USA:n senaattorien kiinni saaminen korruptiosta. Katsojalle käy myös ilmi, että Sydneyn ja Irvingin rakkautta varjostaa se fakta, että Irving on naimisissa Jennifer Lawrencen esittämälle Rosalyn Rosenfeldille ja on adoptoinut tämän pojan, jota Rosalyn käyttää hyväkseen manipuloidakseen Irvingia jäämään luokseen. Loppujen lopuksi tähän tosi tapahtumiin perustuvan, tarkalleen ottaen Abscam-operaatioon perustuva sellainen, tosin jokseenkin vapauksia ottava tarina saa mukaansa myös mafian ja Roberts DeNiron kameoiman mafiapomon, pormestari Carmine Politon, jota Jeremy Renner tulkitsee sekä ison joukon 70-luvun asuja, musiikkia ja tilanteita. Teatraalista, kyllä; liian teatraalista, ei.

 "Lawrence on täyttä kultaa."

      Katsoja ei saata heti tietää minkälaista elokuvaa on menossa katsomaan. Minun täytyy myöntä ä, että ainakin ensimmäiset puoli tuntia olin itse aika hukassa, että minkäslainen elokuva tämä oikein onkaan. Mutta kohtaus, jossa kaikki hahmot esitellään ensi kertaa yhdessä, kasinossa, jonne myös se DeNiron mafiapomo saapuu, vetää aika lailla langat yhteen. Voisi jopa sanoa, että tämä kohtaus on elokuvan sydän. Kaikkien hahmojen motiivit paljastuvat, heidän luonteet ja päämäärät. Russell on toteuttanut tämän kohtauksen huolella ja osoittaa todellista mestariutta ja omasta puolestani voisi voittaa Oscarin ihan pelkästään tuon kohtauksen perusteella. Koko elokuva on hienosti rakennettu ja siitä löytyy oikeasti paljon, monipuolisuus on todella käytetty hyväksi. Loppuratkaisu yllätti ainakin minut, ja olisi toivonut jopa enemmän tälläisiä lankaan menit-kohtauksia. Siinä, missä Russellin tyylissä on paljon hyvää, minusta tämä elokuva jättää myös isoja aukkoja, sillä katsoja jää haluamaan enemmän tältä huijaritarinalta, mutta koska se kuuluu Russellille keskittyä hahmoihin, nimenomaan hahmoihin, kaikki liikku niiden ympärillä, voi katsoja siis olla hieman hämillään, siitä, mihin elokuva tähtää. Se jää valitettavasti puolitiehen, huijaritarinan ja hahmojen tarinan välille.

 "American Hustle niin häikäisevä mestariteos"

    Sen kuitenkin sanottuani, on American Hustle niin häikäisevä mestariteos, että ei sitä voi haukkua. Kaikki on toteutettu häikäisemään katsojaa, ja jos ei mitään muuta niin 70-luku ei ole koskaan tuntunut samalta. Kuten myös sanottu, elokuva on näyttelijöiden juhlaa, mikä omalta osaltaan nostaa automaattisesti elokuvan tasoa. Pidän myös Russellin tyylistä esitellä hahmot peruskotaisin ja keskittyä hahmojen kehittämiseen, niiden syventämiseen, muidenkin keinojen avulla kuin takaumien.

"Cooper saa rooliinsa todella paljon syvyyttä"

      Christian Balea ei missään nimessä voi sanoa huonoksi näyttelijäksi. Hän ottaa roolinsa tosissaan ja tätäkin roolia varten lihotti monta kiloa, kun taas vuoden 2010 David O. Russell elokuvaa, The Fighter, varten hän laihdutti monta kiloa. Joka tapauksessa muutos on aina yhtä hämmästyttävä. Bale on metodinäyttelijä ja luottaa omiin metodeihinsa paljon. Kysmys kuitenkin on se, että ensinnäkään minulle ei näyttelemisestä koskaan ole kyse fyysisestä muodon muutoksesta, vaan sen tulisi olla henkisellä tasolla tapahtuvaa. Koska, periaatteessa kaikki pystyy lihottamaan ja laihduttamaan niin, että ei ole tunnistettavissa. Sinun täytyy yhä näytellä! Ja vaikka kunnioitan Balea näyttelijänä, hänen puolestaan puhuu upeat rooli elokuvissa juuri kuten The Fighter tai Prestige, mutta American Hustle, ei. Ei, valitettavasti ei. Jos vertaa esimerkiksi hänen näyttelemistyyliään vuoden 2012 elokuvaan The Dark Knight Rises ei niiden välillä ole mitään eroa. Hän ei siis juuri näyttele vaan lukee vuorosanojaan, fyysisesti muuttuneessa kehossaan. Hän
hallitsee kyllä näyttelemisen itsessään, sen peruselementit, mutta ei tuo mitään hahmoon. Jättää sen tyhjäksi.

"Christian Balea ei missään nimessä voi sanoa huonoksi näyttelijäksi... Samaa voi sanoa Amy Adamsista"

      Samaa voi sanoa Amy Adamsista, siis sen, että hän hallitsee kyllä näyttelemisen ja hän ei ole huonoa näyttelemistä nähnytkään. Hänen roolisuorituksensa on täynnä eloa, tunnetta, aitoutta ja tulkintaa. Ehkä hän hieman ampuu yli tietyissä kohtauksissa ja ei saa vaadittavaa syvyyttä kaikkiin repliikkeihin, mutta ne kohtakset, jossa hän toimii, hän todella toimii. Yksikin kohtaus tanssilattialla on aistillista ja värikästä, upeasti näyteltyä ja moniin kohtauksiin hän saa juuri oikean tasapainon ja harmonian. Ehdottomasti taidokas näyttelijä.
     David O. Russell siis antaa näyttelijöilleen kaikki mahdollisuudet onnistua ja minusta tuntuu, että ne mahdollisuudet käytää kaikkein parhaiten juuri sivuosat. Jennifer Lawrence. Häntä ja hänen roolisuoritustaan, New Jerseyn aksentteineen voisi kehua loputtomiin. Russell ja Lawrence ovat ehdottomasti tämä vuosisadan parhaita kumppaneita elokuvien saralla. Lawrence on aito, hän liikkuu vuorosanasta toiseen, luoden yhteinäisyyttä ja uskottavuutta. Silti hän saa leikittyä dramaattisuuden ja teatraalisuuden kanssa juuri oikein. Hän hallitsee jokaista kohtausta, jossa hän on. Lawrence varastaa huomion. Hän tuo hahmoonsa niin paljon ihmisyyttä, mikä on vaikeaa tuoda tasapainottamaan niin värikästä hahmoa, mutta hän luo täydellisen kokonaisuuden. Uskomme jokaisen sanan, uskomme tämän hahmon. Lawrence on täyttä kultaa. Hän elää hahmossa ja katoaa sen taakse. En tiedä miten ylistää roolisuoritusta tarpeeksi. Hänen kiistattoman hyvistä näyttelijänlahjoista puhuu puolestaan legendaarinen kohtaus, jossa hän laulaa ja tanssii kappaleen Live and Let Die. Myös kohtaus, jossa näemme hänet ensimmäisen kerran kotinsa ulkopuolla, hän astuu ravintolaan sisään, kamera seuraa häntä ja katsoja ei näe muuta kuin hänet. Hän valaisee valkokankaan.

"Jeremy Renner on myöskin tulessa."

      Myös Bradley Cooper saa rooliinsa todella paljon syvyyttä. Hän on aina uusi ihminen valkokankaalla ja hallitsee näyttelemisen. Hän omistaa näyttelemisen. Hän saa hahmoihinsa kaivattua maanläheisyyttä, mutta kuitenkin tekee niistä viihdyttäviä. Uskottavuus, on sana, joka kuvaa hänen näyttelemistään. Hän itse ymmärtää hahmon ja osaa näyttää sen. Vaikuttavaa. Huomionkipeänä ja aikuistumattomana FBI-agenttina hän vakuuttaa. Jeremy Renner on myöskin tulessa. Hän on hyvä näyttelijä ja todistaa kykynsä vielä paremmin. Ainoa, minkä olisin ehkä jättänyt pois elokuvasta on Roberts DeNiron kameo. Se on niin kliseinen jo, ei katsoja näe mitään muuta kuin DeNiron, eikä hänkään kyllä juuri tee mitään vakuuttaakseen katsojaa. Elokuva olisi saattanut jopa toimia paremmin, jos hänen hahmonsa olisi säilynyt enemmän mysteerinä.
     Joka tapauksessa ei elokuvasta paljon valitettavaa löydy. Lukuisat ikimuistoiset kohtaukset ja legendaariset hahmot ovat huipputasoa ja David O. Russell jättää katsojan vain haluamaan lisää.


Her (Her)

Her on Spike Jonzen ohjaama sci-fi, draamakomedia vuodelta 2013. Jonze myös käsikirjoitti elokuvan, jonka pääosissa on Joaquin Phoenix ja Scarlett Johansson, ääniroolissa. Sivuosissa on Amy Adams, Rooney Mara, Chris Pratt ja pienessä roolissa Olivia Wilde. Elokuva on ehdolla viiteen Oscariin, mukaan lukien Paras elokuva, Paras käsikirjoitus, Paras laulu (The Moon Song), Paras lavastus ja Paras musiikki.
      Elokuva kertoo Theodore Twomblysta (Joaquin Phoenix). Hän elää lähitulevaisuuden yhteiskunnassa ja hänen ammattinsa on kirjoittaa kirjeitä toisten puolesta, Esimerkiksi aviomies haluaa onnitella vaimoaan syntymäpäivän johdosta ja tilaa Theodorelta tekstin. Theodore ostaa juuri markkinoille tulee käyttöjärjestelmän, joka käyttäytyy kuin oikea ihminen, se oppii ja sillä on tunteet. Hän on nimennyt itse itsensä Samanthaksi (Scarlett Johansson (ääni)). Ensin Samantha puhuu kuin tietokone puhuisi. Vähitellen Samantha oppii enemmän ja enemmän ja alkaa jopa vetämään henkeä puhuessaan, vaikka happea ei tarvitsekaan. Mutta koska hän on käyttöjärjestelmä hän alkaa ohittaa jopa älykkyydessään ihmisen ja pystyy käymään tuhansia keskusteluja samaan aikaan.
       Elokuvan monimutkainen juoni on syntynyt nerokkaan Spike Jonze kynästä. Vain erittäin luova ja mielikuvituksellinen ihminen pystyy tämän luokan tarinaan. Jonzen käsikirjoitus on todella vetävä. Se vetää katsojaa mukanaan ja vie paikkoihin, jonne ei uskout menevänsä. Elokuvan lopussa on pakostakin rakastunut Samanthaan. Elokuvan teema on todella filosofinen. Ihmisymmärryshän jäsentää maailmaa, niin, että hänen on suotuisa siinä elää. Ihminen ei pysty esimerkiksi samanaikaisesti käsittelemään eksistentialistisia kysymyksiä ja elämään omaa elämäänsä joutuisasti siinä samassa. Ihminen ei pysty käsittämään todellisuuden luonnetta. Esimerkiksi, että mitä on todellisuus. Onko meidän havaitsemamme aineellinen todellisuus ainoa todellisuus? Mitä on olemassaolo? Samantha kuitenkin pystyy käsittelemään näitä ajtauksia ja muun muassa lukemaan paksun kirjan alle sekunnissa, joten elokuvan lopussa Samantha on niin kehittynyt, että hän ymmärtää enemmän kuin ihminen eikä pysty enää sitomaan itseään aineelliseen todellisuuteen ja kuten muutkin käyttöjärjestelmät, jotka ovat nyt ruenneet keskustelemaan kesekenään, he lähtevät pois. Paikkaan, jonne, jos Theodore joskus pääsee, Samantha ja hän olisivat ikuisesti sidottu kiinni keskenään. Kysymyksia siis ainakin herää elokuvan nostattamista kysymyksista kuten mitä on ikuisuus?
        Elokuva on siis aivan omaa luokkaansa, todella älykäs, todella hienostunut. Mutta, koska Samantha on vain ääni, on elokuvan alku etenkin todella tylsä. Näemme vain Theodoren naaman juttelemassa Samanthan äänelle. Elokuvan tekijät eivät ehkä ottaneet tätä huomioon, mutta kokonaisuutena elokuva on todella kaunis. Elokuvan tunnelma on alusta asti mielenkiintoinen.
      Joaquin Phoenix tekee hyvän roolisuorituksen. Se ei ole täydellinen, koska se on hieman eleetön ja tylsä. Loppua kohten Phoenix sisällyttää hahmoonsa oikeaa tunnetta ja eloa, mutta se ei riitä palauttamaan mielenkiintoa hahmoon, puuduttavan alkupuoliskon jälkeen. Phoenix on selvästi älykäs näyttelijä ja hänellä on varmasti uskollinen ihailijakunta työllensä, mutta kovin massaystävällinen näyttelijä hän ei ole. Hän on niin keskittynyt tekemään roolisuorituksestaan täydellisen, että hän unohtaa sellaiset tärkeät elementit kuten karisma, palo, intohimo, mielenkiintoisuus, sympaattisuus ja yleisön huomioon ottaminen. Roolisuoritus jää siis liian monotoniseksi ja kaksiulotteiseksi. Hän ei saa katsojaa vuorovaikutukseen hahmonsa kanssa, eikä hän sitä varmasti haluakaan.
     Scarlett Johansson tekee mielenkiintoisen roolisuorituksen äänellään. Alussa häntä on tuskallista kuunnella ja elokuvan katsottuaan tietää miksi: hän ei kuulosta ihmiseltä. Hän ei ole robottimainen, mutta juuri esimerkiksi hengenveto puhuessaan puuttuu Samanthalta elokuvan alussa ja elokuvan lopussa Samantha on niin kehittynyt, että on omaksunut kaikki inhimilliset tavat puheeseensa. Tämä on älykästä näyttelemistä Scarlett Johanssonilta.
      Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Amy Adams. Harvoin olen kokenut sitä, että elokuvaa katsoo miettien, että tulisipa tämä hahmo nyt takaisin ruutuun. Hän varastaa huomion muilta näyttelijöiltä.
       Her on surullinen elokuva, juuri kun se käy mielekkääksi se loppuu, surullisesti. Spike Jonzen mielikuvitus on omaa luokkaansa, mutta Phoenix ei hyödynnä tarpeeksi rooliaan vaan keskittyy liikaa täydellisyyteen eikä ole minkään näköisessä vuorovaikutuksessa yleisön kanssa.

8
"Neljä tähteä"









...=)