Movie Monday #60 - My Precious

"Elokuvia katsotaan monessa paikassa. Kotona, kaverin luona, elokuvateatterissa, sekä miksei myös tietokoneen tai älypuhelimen näytöltä. Mutta vaikka videovuokraamojen hyllyt notkuvat tavarasta (nykyään kai enemmän karkista) ja nettivuokraamot ovat tulleet myös Suomeen, niin jokin siinä elokuvan omistamisessa vaan yhä vetoaa.Viikon kysymys on, että mikä omistamasi elokuva on sinulle erityisen tärkeä? Itse elokuvan ei välttämättä tarvitse olla se tärkein, nyt on kyse itse esineestä. Onko se joku ikivanha VHS noloilla kasarikansilla? Onko se ihka ensimmäinen itse ostamasi DVD? Vai onko se jo päätynyt elokuvien hautausmaalle ja yhä muistelet sitä kaihoisana?"

Oma kallisarvoinen aarteeni on tietenkin Harry Potter-elokuvani. Kaikki kahdeksan niitä. Niitä on kulutettu ja paljon. Etenkin nuorempana, kun kasassa oli vain muutama ensimmäinen ja kokonaisesta setistä pystyi vasta haaveilemaan, oli niiden tarkoitus jotenkin oleellisempi. Toki silloin ei vielä Netflixejä ollut olemassakaan, joten Harry Potter (etenkin se ykkönen) oli mukava pistää päälle jos oli vaikka kipeänä kotona ja halusi matkata lämpimään, kutsuvaan, taianomaiseen velhomaailmaan. Enää ei tule elokuvia odotettua sillä lailla. Niitä on saatavilla niin paljon ja heti. Toista oli silloin kun vuosi vuoden jälkeen aina odotettiin sitä seuraavaa ja voi, että se oli juhlan aikaa, kun sen seuraavan osan sitten pääsi näkemään.

...=)

Home Sweet Hell (Home Sweet Hell)

Joissain rooleissa olen pitänyt Patrick Wilsonista paljonkin. Hänessä on sellaista neutraalia jokamieheyttä, jonka ansiosta hän sopii hyvin päärooleihin. Mutta huh huh, kun on poika hukannut näyttelijän lahjansa tässä jonnekin paskapellon laitaan.

Katherine Heigl on näyttelijä, josta haluaisi pitää. Joissain rooleissa hän on ihan sympaattinen, mutta sitten tulee vastaan tälläinen Pyhä Horna, josta oikeasti lahjakkaankin näyttelijän olisi vaikea rämpiä ulos ehjin nahoin.

Home Sweet Hell on yksi huonoimpia elokuvia, joita olen nähnyt vähään aikaan. Tämä alkaa mennä jo osastolle, jossa tekee mieli huutaa naapurin lapsille, että "juoskaa muksut! Juoskaa nopeasti ja kauas pois tämän elokuvan luota! Se tulee ja myrkyttää teidän sisuskalut!" Itse naureskelin ja tuhahtelin pidemmän aikaa elokuvan ylitseampuvuudelle, joten kai siitä jotain pisteitä voi paiskoa tätä elokuvaa päin.

...=)

Grandma (Grandma)

Vaikka suhtaudunkin intohimoisesti moneen asiaan ja välitän maailman tapahtumista enkä haluaisi nähdä vääryyttä missään, harva asia saa vertani kiehumaan yhtä paljon kuin abortin vastustus. Eikä se edes liity siihen, että onko nainen raiskauksen takia raskaana vai ei, kuten monesti kuulen argumentoitavan. Kysymys on siitä, että naisella tulisi olla oikeus päättää omasta kehostaan ja elämästään. Abortti tehdään sikiölle, ei vauvalle, joten siitä turha murmuttaa, että se olisi viattomien lasten tappamista - sillä sitä se ei ole.

Grandma kertoo Lily Tomlinin esittämästä Ellestä, jonka lapsenlapsi Sage (Julia Garner) tulee pyytämään tältä apua ja rahaa. Vielä kovin nuori Sage on raskaana ja on päättänyt lopettaa sen. Elle on kuitenkin tilapäisesti puilla paljailla. Tarina kuvaa yhtä päivää isoäidin ja lapsenlapsen välillä kun he yrittävät kasata kokoon aborttiin vaadittavaa rahasummaa. Molemmat yrittävät välttää Sagen äitiä ja Ellen tytärtä (Marcia Gay Harden), joka pystyisi rahallisesti auttamaan, mutta myös holhoavasti tuomitsemaan.

Grandma on erittäin sympaattinen, suloinen elokuva. Sen kesto on vajaa 80 minuuttia, joten sitä on ihan leppoisa katsoa. Itse rakastan tälläisä draamoja, jotka liikkuvat omalla rytmillään, esittelevät muutamat hahmot ja heidän väliset suhteensa eikä liioittele kerronnassaan sen enempää.

Tomlin on loistava valinta kovan ulkokuoren maailmalle kääntävän naisen rooliin, sillä hän on mestarillinen esittäessään haavoittuvaisuutta silmillään. Grace & Frankie-sarjassa tämä on erittäin näkyvää, kun hänen roolihahmonsa yrittää jatkaa elämäänsä tuhoutuneen avioliiton jäljiltä. Miksi kuitenkin hänen aitous on niin täydellistä tässä elokuvassa on, koska hyvin usein elämän kovettamien hahmojen sisin on lämmin ja empaattinen - huomioonottava, mutta se on pitänyt sulkea maailmalta, sillä muuten seuraukset sillä olisivat liian kivuliaat. Kaunista hahmokuvausta.

Elämme elämäämme aina omien silmiemme takaa. Hyvin usein unodamme sen, että emme voi koskaan asettua täysin toisen henkilön kenkiin. Emme tiedä, millaisena muut tämän kauniin maailmalmme näkevät. Meitä kaikkia ajaa myös erilaiset historiat. Tietyt tapahtumat ovat muovanneet meitä. Tietyt ihmiset ovat jättäneet jälkensä meihin. Siksi välitön ihmiskohtaaminen kahden toisiaan tuntemattoman ihmisen välillä on mielenkiintoista, mutta mikä on erittäin koskettavaa on suhde kahden ihmisen välillä, jotka ovat tunteneet toisensa aina. Koska silloin siitäkin voi kysyä, että ovatko he tunteneet toisiansa kuitenkaan koskaan? Lopussa on aina vain... tulikärpäsiä...

...=)