Dirty John, 1. tuotantokausi

Connie Brittonin ja Eric Banan tähdittämä trilleriminisarja nappasi läjän Golden Globe- ja Critics' Choice-ehdokkuuksia ja nousi jonkinmoiseksi yllätyshitiksi. Se kertoo naisesta (Connie Britton), joka rakastuu psykopaattimieheen (Eric Bana) tyttäriensä (Juno Temple ja Julia Garner) vastustuksesta huolimatta.

Sarja on säälittävän lyhyt ja silti siihen on onnistuttu tuuppaamaan kaksikin takaumamuistelojaksoa, joiden tarkoitusperä sarjan kokonaisarkin kannalta jää vähän tuulesta temmatuksi. Ensimmäinen jakso sarjassa on hyvä, sillä se on verhottu mysteeriin. Mutta seuraavat jaksot ovatkin jo lähinnä ärsyttäviä. Eric Banan tönkkö roolisuoritus on se, mikä mielestäni lopulta upottaa sarjan. Jos katsoja uskoisi, että häneen voisi rakastua, niin ehkä hänen hahmonsa psykopaattisuus olisi kylmäävämpi paljastus, mutta ensisekunneista lähtien Bana näyttääkin niin sarjamurhaajalta, että lopputuloksena on vain epäusko kaikkia tapahtumia kohtaan.

Toisaalta Connie Britton näyttelee hahmonsa juuri niin hömeliäällä tavalla, että noin sisältä lahon ihmisen uskoisikin rakastuvan sarjamurhaajaan. Hienoin kohtaus sarjassa tulee hänen taholtaan, kun hän viimein löytää oman selkärankansa ja astuu miestään vastaan vaatekaapissa, juuri kaikista paikoista.

Myös Brittonin tyttäristä pidin. Juno Templen vetovoimaa olen aiemmin ihmetellyt, mutta tämän avulla viimein hokasin hänen jujunsa. Sinänsä siis katsomisen arvoinen sarja, sillä katsellen Templen urakehitystä, ainakin tuntuu siltä, että häntä tulemme jatkossakin vielä katselemaan nimekkäissäkin osissa. Hän oli täysin tulinen ja voimakas roolissaan.

Julia Garner oli ajoittain hieman ärsyttävä, mutta se johtui varmasti vain roolistaan. Se vähän mitä häntä jossain muualla olen nähnyt, niin en usko, että hän on näyttelijänä yhtä väsyttävä, joten sinänsä hienoa työtä, että pystyy epämiellyttävään rooliinkiin uppoamaan.

Sarja oli ihan laadukkaasti tehty. Ja lopussa sai jopa vähän haukkoa henkeään, kun ei tiennyt kenen nirri se lopulta lähtisi. Mutta harmi vain, että uskottavuuteen ei oltu panostettu ihan sillä intensiteetillä, mitä tällaiset psykopaattikuvaukset vaatisivat. Jännä nähdä, miten joku Zac Efron tulee pärjäämään tulevan Ted Bundy-leffansa kanssa. Jos ja kun nämä toimivat, ne ovat todella hyytäviä, mutta huonoimmillaan ne ovat vähän tällaisia Dirty Johnin tapaisia vetisiä pahvinpaloja.

Grandma (Grandma)

Vaikka suhtaudunkin intohimoisesti moneen asiaan ja välitän maailman tapahtumista enkä haluaisi nähdä vääryyttä missään, harva asia saa vertani kiehumaan yhtä paljon kuin abortin vastustus. Eikä se edes liity siihen, että onko nainen raiskauksen takia raskaana vai ei, kuten monesti kuulen argumentoitavan. Kysymys on siitä, että naisella tulisi olla oikeus päättää omasta kehostaan ja elämästään. Abortti tehdään sikiölle, ei vauvalle, joten siitä turha murmuttaa, että se olisi viattomien lasten tappamista - sillä sitä se ei ole.

Grandma kertoo Lily Tomlinin esittämästä Ellestä, jonka lapsenlapsi Sage (Julia Garner) tulee pyytämään tältä apua ja rahaa. Vielä kovin nuori Sage on raskaana ja on päättänyt lopettaa sen. Elle on kuitenkin tilapäisesti puilla paljailla. Tarina kuvaa yhtä päivää isoäidin ja lapsenlapsen välillä kun he yrittävät kasata kokoon aborttiin vaadittavaa rahasummaa. Molemmat yrittävät välttää Sagen äitiä ja Ellen tytärtä (Marcia Gay Harden), joka pystyisi rahallisesti auttamaan, mutta myös holhoavasti tuomitsemaan.

Grandma on erittäin sympaattinen, suloinen elokuva. Sen kesto on vajaa 80 minuuttia, joten sitä on ihan leppoisa katsoa. Itse rakastan tälläisä draamoja, jotka liikkuvat omalla rytmillään, esittelevät muutamat hahmot ja heidän väliset suhteensa eikä liioittele kerronnassaan sen enempää.

Tomlin on loistava valinta kovan ulkokuoren maailmalle kääntävän naisen rooliin, sillä hän on mestarillinen esittäessään haavoittuvaisuutta silmillään. Grace & Frankie-sarjassa tämä on erittäin näkyvää, kun hänen roolihahmonsa yrittää jatkaa elämäänsä tuhoutuneen avioliiton jäljiltä. Miksi kuitenkin hänen aitous on niin täydellistä tässä elokuvassa on, koska hyvin usein elämän kovettamien hahmojen sisin on lämmin ja empaattinen - huomioonottava, mutta se on pitänyt sulkea maailmalta, sillä muuten seuraukset sillä olisivat liian kivuliaat. Kaunista hahmokuvausta.

Elämme elämäämme aina omien silmiemme takaa. Hyvin usein unodamme sen, että emme voi koskaan asettua täysin toisen henkilön kenkiin. Emme tiedä, millaisena muut tämän kauniin maailmalmme näkevät. Meitä kaikkia ajaa myös erilaiset historiat. Tietyt tapahtumat ovat muovanneet meitä. Tietyt ihmiset ovat jättäneet jälkensä meihin. Siksi välitön ihmiskohtaaminen kahden toisiaan tuntemattoman ihmisen välillä on mielenkiintoista, mutta mikä on erittäin koskettavaa on suhde kahden ihmisen välillä, jotka ovat tunteneet toisensa aina. Koska silloin siitäkin voi kysyä, että ovatko he tunteneet toisiansa kuitenkaan koskaan? Lopussa on aina vain... tulikärpäsiä...

...=)