Grace & Frankie, 3. tuotantokausi

Kaikkien näiden HBO-sarjojen arvostelun ja katsomisen lomassa unohtui kokonaan kyhäistä kokoon tämä kauan odotetun Grace & Frankien kolmannen kauden arvostelu. Tosissaan katsoin sen jo heti silloin perjantaina 24. päivä viime kuuta, kun se ilmestyi. Koko päivän urhoollisesti tapitin flixiä, koska en vain pystynyt lopettamaan. Kolmas kausi on ihan yhtä hyvä kuin kaksi aikaisempaa.

Ja nyt voi jo tässä vaiheessa huokaista helpostuksesta, että neljäskin kausi tulee. Vahva epäilykseni kuitenkin on, että se jäisi viimeiseksi, mutta toivoa sitä aina saa, että jatkuisi niin kauan kuin mummoissa on virtaa. Tällä kaudella Grace (Jane Fonda) ja Frankie (Lily Tomlin) perustavat vibraattori-yrityksen ja hakevat rahoitusta start upilleen. Samaan aikaan Gracen tytär Mallorie (Brooklyn Decker) tuskailee uusien kaksostensa ja hajoavan avioliittonsa kanssa. Sekä exät, nykyiset aviomiehet Sol ja Robert (Sam Waterston, Martin Sheen) muuttavat uuteen kämppään, eläköityvät ja hankkivat teatteriharrastuksen. Suosikkihahmoni Brianna (June Diane Raphael) seikkailee taas Briannamaiseen tapaansa sarkastisesti ja ironisesti läpi elämänsä.

Pidin paljon juonikuvioista, joita tähän tehtailtiin. Yhden kauden aikana tapahtui paljon aina taidenäyttelystä mielenosoituksiin asti. Myös monta shokeeraavaa juonipaljastusta annettiin, mistä tietenkin aina tykkään. Esimerkiksi se miesprostituutio-juoniskenaario päättyi aika venkeästi. Vähän väsyneeksi kuitenkin koin jo tässä vaiheessa sen, että nyt jokaisella kaudella, jossain vaiheessa kautta Grace ja Frankie ovat päätyneet jonkinsortin eripuraan ja välien viilenemiseen ja vihoitteluun. Haluaisin, että käsikirjoittajat keksisivät jo jotain muuta kuin aina syöttää heidän väliinsä sitä kapulaa.

...=)

Grandma (Grandma)

Vaikka suhtaudunkin intohimoisesti moneen asiaan ja välitän maailman tapahtumista enkä haluaisi nähdä vääryyttä missään, harva asia saa vertani kiehumaan yhtä paljon kuin abortin vastustus. Eikä se edes liity siihen, että onko nainen raiskauksen takia raskaana vai ei, kuten monesti kuulen argumentoitavan. Kysymys on siitä, että naisella tulisi olla oikeus päättää omasta kehostaan ja elämästään. Abortti tehdään sikiölle, ei vauvalle, joten siitä turha murmuttaa, että se olisi viattomien lasten tappamista - sillä sitä se ei ole.

Grandma kertoo Lily Tomlinin esittämästä Ellestä, jonka lapsenlapsi Sage (Julia Garner) tulee pyytämään tältä apua ja rahaa. Vielä kovin nuori Sage on raskaana ja on päättänyt lopettaa sen. Elle on kuitenkin tilapäisesti puilla paljailla. Tarina kuvaa yhtä päivää isoäidin ja lapsenlapsen välillä kun he yrittävät kasata kokoon aborttiin vaadittavaa rahasummaa. Molemmat yrittävät välttää Sagen äitiä ja Ellen tytärtä (Marcia Gay Harden), joka pystyisi rahallisesti auttamaan, mutta myös holhoavasti tuomitsemaan.

Grandma on erittäin sympaattinen, suloinen elokuva. Sen kesto on vajaa 80 minuuttia, joten sitä on ihan leppoisa katsoa. Itse rakastan tälläisä draamoja, jotka liikkuvat omalla rytmillään, esittelevät muutamat hahmot ja heidän väliset suhteensa eikä liioittele kerronnassaan sen enempää.

Tomlin on loistava valinta kovan ulkokuoren maailmalle kääntävän naisen rooliin, sillä hän on mestarillinen esittäessään haavoittuvaisuutta silmillään. Grace & Frankie-sarjassa tämä on erittäin näkyvää, kun hänen roolihahmonsa yrittää jatkaa elämäänsä tuhoutuneen avioliiton jäljiltä. Miksi kuitenkin hänen aitous on niin täydellistä tässä elokuvassa on, koska hyvin usein elämän kovettamien hahmojen sisin on lämmin ja empaattinen - huomioonottava, mutta se on pitänyt sulkea maailmalta, sillä muuten seuraukset sillä olisivat liian kivuliaat. Kaunista hahmokuvausta.

Elämme elämäämme aina omien silmiemme takaa. Hyvin usein unodamme sen, että emme voi koskaan asettua täysin toisen henkilön kenkiin. Emme tiedä, millaisena muut tämän kauniin maailmalmme näkevät. Meitä kaikkia ajaa myös erilaiset historiat. Tietyt tapahtumat ovat muovanneet meitä. Tietyt ihmiset ovat jättäneet jälkensä meihin. Siksi välitön ihmiskohtaaminen kahden toisiaan tuntemattoman ihmisen välillä on mielenkiintoista, mutta mikä on erittäin koskettavaa on suhde kahden ihmisen välillä, jotka ovat tunteneet toisensa aina. Koska silloin siitäkin voi kysyä, että ovatko he tunteneet toisiansa kuitenkaan koskaan? Lopussa on aina vain... tulikärpäsiä...

...=)

I ♥ Huckabees (I ♥ Huckabees)

"We're not in infinity; we're in the suburbs"

David O. Russell on ohjannut muutaman loistavan elokuvan. Parhaimpina ovat Unelmien pelikirja, American Hustle ja The Fighter. I Heart Huckabees vain vahvistaa käsitystäni, että tämä mies on omalla työllään edistänyt elokuvantekoa monella sadalla vuodella. Ne syvyydet joihin hän ohjaa elokuviaan ovat jotain, mitä ei edes muiden tämänpäivän elokuvantekijöiden  ansioluetteloista löydy. Hänen hahmonsa ovat moniulotteisia, hän käsittelee teemoja kokonaisvaltaisesti ja luo elokuvan, joka kertoo jotain jostain.

I Heart Huckabeesilla on unelmien näyttelijäkaarti. Dustin Hoffman, Lily Tomlin, Mark Wahlberg, Richard Jenkins ja Jude Law (lisäksi Naomi Watts, Jason Schwartzman ja Isabelle Huppert - heistä en liiemmin henkilökohtaisesti välitä). Elokuva kertoo Schwartzmanin esittämästä Albertista, joka kamppailee eksistentiaalisten ongelmien kanssa ja palkkaa avukseen niin sanotut eksistentiaaliset etsivät, Lily Tomlinin ja Dustin Hoffmanin Vivianin ja Bernardin. Albert kuitenkin kyseenalaistaa heidän metodinsa ja kokeilee myös toisen leirikunnan/filosofian elämänkouluttajaa, Isabelle Huppertin Caterinea. Mukana seikkailee myös omien ongelmiensa kanssa kamppailevat Mark Wahlbergin, Naomi Wattsin ja Jude Lawin hahmot.

Elokuva on erittäin omalaatuinen, irrationaalinen, ehkä vähän sekavakin. Elokuvalla ei ole oikein selkeää juonta ja monelle, etenkin sellaiselle henkilölle, joka ei edes tiedä, mitä filosofia on, voi olla vähän vaikea ymmärrettävä. Mutta jos jaksaa ajatella asioita vähän pidemmälle, saattaa löytää tästä elokuvasta pienen totuuden jyväsen.

Russell, taas kerran, on luonut elokuvan, joka leikittelee hahmojensa ongelmilla. Mutta hän ei vain leikittele niillä, vaan käsittelee niillä. Lopulta hän on niin älykäs, että pystyy rakentamaan elokuvan sellaisten monimutkaisten asioiden varaan kuten todellisuuden olemassaolo, elämän mielekkyys tai tyhjyyden hyväksyminen. Kuten arvata saattaa, elokuva pyörii myös komediana, koska eihän näin absurdeista teemoista pysty oikein vakavaa draamaa yksinään tekemään.

Kaiken kaikkiaan, elokuva on vaikuttava, hyvin kulkeva, hyvin rakennettu luomus, joka on taas kerran tekijänsä näköinen. Upea näyttelijäkaarti saa haluamaan sellaista joka elokuvaan ja kokemuksena tämä oli ehdottomasti mieluinen, vaikkakin kalpenee vertailussa Russellin muiden elokuvien kanssa. P.S. elokuvalla on kyllä varmaan kaikkien aikojen surkein nimi.

Grace & Frankie, 1. tuotantokausi

Grace & Frankie on Netflix-komedia, jonka pääosissa on Jane Fonda ja Lily Tomlin. He ovat molemmat tahoillaan olleet naimisissa 40 vuotta. Martin Sheen on Fondan / Gracen aviomies Robert ja Sam Waterston on Tomlinin / Frankien aviomies Sol. Grace ja Robert (Fonda ja Sheen) ovat konservatiivinen, yläluokkainen hienostoperhe, heillä on kaksi aikuista tytärtä Mallory (Brooklyn Decker) ja Brianna (June Diane Raphael). Frankie ja Sol (Tomlin ja Waterston) ovat hippiperhe, jolla on kaksi aikuista poikaa, adoptoidut Nwabudike (Baron Vaughn) ja Coyote (Ethan Embry). Grace ja Frankie eivät oikein tule toimeen, mutta kun heidän aviomiehet (Sol ja Robert eli Waterston ja Sheen) ilmoittavat olevansa homoja ja menevänsä naimisiin keskenään, turvautuvat naiset keskinäiseen, yllättäen löytämäänsä ystävyyteen ja päätyvät jopa asumaan saman katon alle, kun kumpikaan ei halua elää yksin.

Äsh, yritin olla mahdollisimman selkeä tuon juoniselosteen kanssa kuin mahdollista, mutta siitä tuli kaikkea muuta. Eli tiivistetysti: Miehet ovatkin toistensa rakastavaisia, vaimot jäävät keskenään ystäviksi.

Tätä sarjaa odotin kuin kuuta nousevaa. Luen Jane Fondan blogia ja siellä hän mainosti sarjaa kuukausi tolkulla ja meikäläisen odotukset kasvoivat kasvamistaan. Ja ylpeänä voin sanoa, että odotukseni täyttyivät. Sarja on hyvä!

Olen niin ihastunut Netflixiin. Itse asiassa tilanne on niin paha, että tässä jokunen kuukausi sitten kävelin elokuva/pelikauppaan ja katselin niitä dvd-koteloita, kirjoitin ylös niiden nimet, jotka haluaisin katsoa, kun ne Netflixiin tulevat ja kävelin ulos kaupasta ostamatta elokuvan elokuvaa. Niin, tiedän: häpeä, häpeä, häpeä. Minkäs teet? Mukaudun nykyaikaan.

Olinkin siis jo ensimmäisten joukossa katsonut Grace ja Frankien (ensimmäiset neljä jaksoa) heti kun se Netflixiin tuli, koska sinne tulee aina se kausi kerralla, ei tarvitse odottaa viikkotolkulla seuraavaa jaksoa, eikä tarvitse edes mainoksia katsoa! Suosittelen Netflixia. (Ja he eivät minulle edes maksa tästä mainospuheesta) xD

Grace ja Frankie yllätti minun sillä, että se oli kovin mieltäylentävä ja inspiroiva. Se kertoo näistä kahdesta naisesta, jotka toipuvat elämänmuutoksesta ja jatkavat eteenpäin. He tukevat toisiaan ja todistavat, että koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa elämään uudelleen ja viedä sitä uuteen suuntaan.

Olen suuri Jane Fondan fani. En ole (vielä) nähnyt häneltä kovin montaa elokuvaa, mutta rakastan hänen karismaansa ja aktivisti-minää. Hän puhuu tärkeistä asioista, antaumuksella. Lisäksi olen lukenut hänen kirjoittaman kirjan My Life So Far ja on muuten hyvä kirja, löytyy varmaan jokaisesta kirjastosta maan päällä. Luonnollisesti olin täysin hänen pauloissaan tämänkin sarjan kanssa.

Lily Tomlinia en ole nähnyt juuri missään. Siksi olikin niin positiivinen yllätys, kuinka loistava koomikko tämä nainen on. Nauroin katketakseni juuri Frankielle. Hänen koominen ajoitus on täydellistä. Kyllä, tämän sarjan kanssa saa siis nauraa.

Ehkä suurin huomion varastaja on kuitenkin Jane Fondan eli Gracen tytärtä esittävä June Diane Raphael. Brianna on loistava sivuhahmo ja todella, todella hauska. Sitten taas muusta kastista en oikein pidä. Sam Waterstonin ääni vie hänen näyttelemisestään kaiken uskottavuuden. Martin Sheen on aika tavallisen oloinen pulliainen, hän ei pääse liikaa kuitenkaan härnäämään, mutta sitten Brooklyn Decker on näyttelijä, jota en voi sietää. Hän oli aivan järkyttävä Adam Sandlerin komediassa Just Go With It (samainen rooli, josta Goldie Hawn loistavasti muuten voitti Oscarin, vuoden 1969 versiosta.) ja tässäkin hänen suurin arvonsa on olla kaunis koriste. Inhottaa, että tälläiset näyttelijät saavat roolin roolin perään, kun jotkut oikeasti lahjakkaat, ehkä sitten vähemmän kauniit näyttelijät voisivat oikeasti tälläisillä rooleilla jotain tehdäkin.

Anyways, ei nämä muutamat surkeat näyttelijät pääse tätä sarjaa pilaamaan, sillä päähuomio on onneksi Fondassa ja Tomlinissa. Ja onpa virkistävää nähdä komediasarjan pääosassa kaksi, vanhempaa naista, tyypillisen kahden (tai yhden) nuoren miehen sijaan. Heti on laatu paljon, paljon parempaa.

Vähän se häiritsee, että Solia ja Robertia (eli näitä Frankiesta ja Gracesta eronneita aviomiehiä) pyöritetään mukana aina viimeiseen jaksoon asti. Heidät olisi jossain vaiheessa jo voinut laskea taka-alalle, jotta huomio olisi VIELÄ enemmän näissä kahdessa naisessa, joiden nimet, herran jestas, on sarjan nimi!

Viimeaikainen ilouutinen on ollut, että sarja saa (ainakin) toisen tuotantokauden! Sitä innolla odotellessa...

...=)