Sydänyöllä (Our Souls at Night)

Addie Moore ( Jane Fonda ) ja Louis Waters ( Robert Redford ) ovat asuneet idyllisessä lähiössä naapureina jokusen 48 vuotta. Molemmat leskeydyttään löytävät toisistaan lohtua ja lopulta rakastuvat. Aikaisempi elämä kuitenkin lyö kiilaa parin väliin. Addien poika ( Matthias Schoenaerts ) kärsii alkoholismista, työttömyydestä ja riitaista avioliitosta, joten pojan poika Jamie ( Iain Armitage ) päätyy Addien ja Louisin hoitoon kesäksi. Myös Louisin aikaisemmat elämänvalinnat mietityttävät erityisesti Addien lähipiiriä.

Pidin elokuvaa jotenkin piristävänä. Oma päivä, kun koostuu esimerkiksi töissä jatkuvasta sähköpostien vastaamisesta, sosiaalisen median päivittämisestä, nettisivujen selailusta - oli jotenkin ihanaa astua tähän Coloradolaisen maalaiskaupungin vanhusten arkeen. Myös nuori Jamie oppii vähitellen irtautumaan älylaitteestaan ja tätä elokuvaa katsoessa oppii samalla lailla hengittämään taas pitkästä aikaa kuin elokuvan hahmotkin telttaillessaan vuoristoluonnossa. Niin paljon kuin nykyajan informaatiotulva ja jatkuva tilannepäivitysten vyörytys onkin mahdollistanut ja kuinka paljon itsekin pidän sen parissa työskentelystä - aina välillä tulee tarve irtautua. Olemme liian keskittyneet siihen, mitä muut tällä hetkellä tekevät. Emmekä keskity tarpeeksi vain tekemään omasta olosta ja elämästä mieluisaa - vähät välittäen siitä, mitä muut ajattelevat. Tai ainakin minä jatkuvasti opettelen sitä.

Elokuva on hiljainen ja rauhallinen. Olisin kaivannut elokuvan alkuun itse asiassa enemmän pohjustusta. Mitä tapahtui Addien ja Louisin elämissä juuri ennen kuin he tapasivat. Se olisi istuttanut katsojaa paremmin heidän tarinaansa. Jokin viimeaikainen trendi on kyllä ollut tälläisissä slovarileffoissakin hypätä suoraan tarinaan. Tämäkin elokuva alkaa suoraan siitä, että hahmot päättävät hynttäytyä yhteen. Olisi ollut esimerkiksi mielenkiintoista nähdä heidät suremassa ensin poisnukkuneita puolisojaan ja sitten vasta hiljalleen tutustuttaa hahmot toisiinsa. Nyt kun niin sanotusti hyppäämme suoraan tapahtumien keskipisteeseen - aika aikaisessa vaiheessa elokuvaa alkaa tuntumaan jo siltä, että elokuvalla ei ole enää mitään kerrottavaa.

Jane Fonda, sanattomaksi vetää. Tiesin, että hän on ihan maailmanluokan veteraani ammattitaidossaan, mutta silti hän vetää maton pois alta. Hän on elokuvan sydän ja sielu. Samaan aikaan välittömän läsnäoleva, terävä, valpas ja rauhallinen, lämmin, sydämmellinen. Tälläisiä roolisuorituksia ei todellakaan ole liikaa eikä niitä todellakaan liikaa arvosteta. Robert Redford on yhtä hyvä kuin aina. Vankka, varma, luotettava amerikkalainen mies sinisissä farkuissa ja flanellipaidassa. Ja ennen kaikkea he sopivat niin hyvin yhteen!

Olen muutenkin tälläisten rauhallisten rakkauskuvausten armoton fani. Antakaa minulle Diane Keaton ja Morgan Freeman tai Jane Fonda ja Robert Redford yhdessä minä päivänä viikosta tahansa. Mutta. Kun sanon, että elokuva ihastutti vanhanaikaisella kuvauksellaan, sitten se pilaa itsensä lopullaan. Olisi vain rohkeasti uskaltanut kuvata sen imelän kliseisen lopun tai edes antaa se surullisen realistinen loppuratkaisu - mutta ei. Sen sijaan, mitä tapahtuu... tyrkätään älypuhelimet hahmojen käsiin ja annetaan sen tehdä loput! Täysin tyylitajuton valinta.

...=)

Grandma (Grandma)

Vaikka suhtaudunkin intohimoisesti moneen asiaan ja välitän maailman tapahtumista enkä haluaisi nähdä vääryyttä missään, harva asia saa vertani kiehumaan yhtä paljon kuin abortin vastustus. Eikä se edes liity siihen, että onko nainen raiskauksen takia raskaana vai ei, kuten monesti kuulen argumentoitavan. Kysymys on siitä, että naisella tulisi olla oikeus päättää omasta kehostaan ja elämästään. Abortti tehdään sikiölle, ei vauvalle, joten siitä turha murmuttaa, että se olisi viattomien lasten tappamista - sillä sitä se ei ole.

Grandma kertoo Lily Tomlinin esittämästä Ellestä, jonka lapsenlapsi Sage (Julia Garner) tulee pyytämään tältä apua ja rahaa. Vielä kovin nuori Sage on raskaana ja on päättänyt lopettaa sen. Elle on kuitenkin tilapäisesti puilla paljailla. Tarina kuvaa yhtä päivää isoäidin ja lapsenlapsen välillä kun he yrittävät kasata kokoon aborttiin vaadittavaa rahasummaa. Molemmat yrittävät välttää Sagen äitiä ja Ellen tytärtä (Marcia Gay Harden), joka pystyisi rahallisesti auttamaan, mutta myös holhoavasti tuomitsemaan.

Grandma on erittäin sympaattinen, suloinen elokuva. Sen kesto on vajaa 80 minuuttia, joten sitä on ihan leppoisa katsoa. Itse rakastan tälläisä draamoja, jotka liikkuvat omalla rytmillään, esittelevät muutamat hahmot ja heidän väliset suhteensa eikä liioittele kerronnassaan sen enempää.

Tomlin on loistava valinta kovan ulkokuoren maailmalle kääntävän naisen rooliin, sillä hän on mestarillinen esittäessään haavoittuvaisuutta silmillään. Grace & Frankie-sarjassa tämä on erittäin näkyvää, kun hänen roolihahmonsa yrittää jatkaa elämäänsä tuhoutuneen avioliiton jäljiltä. Miksi kuitenkin hänen aitous on niin täydellistä tässä elokuvassa on, koska hyvin usein elämän kovettamien hahmojen sisin on lämmin ja empaattinen - huomioonottava, mutta se on pitänyt sulkea maailmalta, sillä muuten seuraukset sillä olisivat liian kivuliaat. Kaunista hahmokuvausta.

Elämme elämäämme aina omien silmiemme takaa. Hyvin usein unodamme sen, että emme voi koskaan asettua täysin toisen henkilön kenkiin. Emme tiedä, millaisena muut tämän kauniin maailmalmme näkevät. Meitä kaikkia ajaa myös erilaiset historiat. Tietyt tapahtumat ovat muovanneet meitä. Tietyt ihmiset ovat jättäneet jälkensä meihin. Siksi välitön ihmiskohtaaminen kahden toisiaan tuntemattoman ihmisen välillä on mielenkiintoista, mutta mikä on erittäin koskettavaa on suhde kahden ihmisen välillä, jotka ovat tunteneet toisensa aina. Koska silloin siitäkin voi kysyä, että ovatko he tunteneet toisiansa kuitenkaan koskaan? Lopussa on aina vain... tulikärpäsiä...

...=)