Katsottuja TV-sarjoja

Koska olen mielestäni mahdottoman huono arvostelemaan sarjoja, ajattelin, että teen tälläisen koosteen ja annan oman suositukseni niille sarjoille, mitä olen viime aikoina katsonut. Eli en nyt varsinaisesti arvostele, mutta kunhan jaan, minkä parissa itse olen havainnut viihtyväni ja viettäväni aikaa.

Riverdale

Viimeisin sarjapakkomielteeni on Netflixin Riverdale. Ensin ajattelin sen olevan vain liian lukiomainen ja liian tusinatuote. Mutta jostain syystä kuitenkin päätin antaa sarjalle mahdollisuuden. Traileri nimittäin oli ihan lupaava ja sarjassa tuntui olevan jotain enemmän kuin tyypillisessä kliseisessä lukiosarjassa. Ja nyt olen ihan koukussa. Aivan mahtavan camp-henkinen sarja, joka vetää överiksi ihan tunteella - mutta hyvällä maulla, jolloin yliteatraalisuudesta saa vain pisteitä. Sarja muistuttaa vähän jotain menneen ajan elokuvaa ja aluksi olikin vähän hämärää, että mille aikakaudelle sarja sijoittuu, mutta vedettiinhän ne älypuhelimet aika äkkiä esiin. Mikä on vähän sääli. Mielellään olisi katsonut sarjaa ilman sosiaalisen median vaikutusta juonenkulkuun. Yllätyksekseni ja vähän epäuskoksenikin - liian vähän jopa hahmot viettävät aikaa puhelimiensa takana. Nämä ovat kuitenkin 2010-luvun teinejä. Tällöin ei ole hirveän uskottavaa, ettei sosiaalinen media olisi osa heidän elämäänsä. Mutta en nyt uskalla valittaakaan, sillä mikä on tylsempää kuin some ja älynäytöt?
+ Pidän paljon kaikista viittauksista, joita sarjassa tehdään muun muassa elokuviin, sarjoihin ja kirjoihin
+ Pidän sarjan hahmoista
+ Pidän kuvauksesta ihan mielettömästi. Todella mageita värejä ja valoja käytetään kuvauksessa kuin pastissina jollekin 40-luvun elokuvalle.
- Ajoittain murhamysteeri vie liikaa aikaa sarjassa, eikä sitä saada oikein uskottavasti pelaamaan hahmojen tavallisen elämän kanssa. Ns. uskottavuus häviää, kun ensin etsitään murhaajaa pimeässä metsässä ja seuraavana sekuntina istutaan tunnilla kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Episodes
Tämä sarja sai päätöksensä muutama viikko sitten, mikä on tosi harmi, sillä tämä oli tosi hyvä sarja. Rakastin sen kuivaa huumoria. Itse juonenkulku oli vähän tuulesta temmattu, mutta pääasia olikin hahmovetoisessa huumorissa. Matt LeBlanc luontuu loistavasti muihinkin rooleihin kuin Joeyn. Vaikka esittääkin "itseään".
+ Kevyt katseltava
+ Hauska
+ Älykäs
- Välillä juoni junnaa paikoillaan

Veep
Tätä sarjaa en ole koskaan oikein pystynyt arvostelemaan. Ensin en pitänyt siitä ja pari ensimmäistä tuotantokautta ovatkin silmin nähtävän huonot. Ensi alkuun sarjan huumoriin on ehkä vaikea päästä kiinni, koska se on välillä niin rivien välistä luettevaa ja satiirista, että täytyy olla hoksottimet päässä, kun laughtrack ei taustalla osoitakaan, mille vitsille kuuluu nauraa ja mille ei. Mutta sarjan viimeisimmät kaudet ovat ihan timantteja. Ehkä olen vain tässä vaiheessa vasta päässyt kunnolla sisään sarjaan. Julia Louis-Dreyfus tekee niin hienovaraisia vivahteita hahmonsa komiikkaan, ettei niitä kaikkia ehdi bongaamaan. Täysin miljoonan Emmynsä arvoinen. Mutta myös muita mahtavia hahmoja on sarjassa, etunenässä Karen Collins, joka ei pysty sanomaan definitiivistä mielipidettä mistään ja se luo hauskoja tilanteita sekä Uncle Jeff, joka on vain yksinkertaisesti mahtavin hahmo ikinä. Suomalaisille omaa komiikkaansa tuonee erityisesti Suomen pääministerinä sarjassa oleva hahmo Minna Häkkinen. Brittinäyttelijä Sally Philipsillä on pakko olla omakohtaista kokemusta suomalaisista, sillä niin terävästi hän ilmentää jokaisen stereotypian, mita suomalaisista on mahdollista vain saada (armottoman rehellisyyden, tunteettomuuden, kylmyyden, suorasukaisuuden, sinisilmäisyyden ja suomalaisuuden ärsyttävän pönkittämisen maailman kartalle joka käden käänteessä vain muutaman mainitakseni).
+ Sivistyneen älykäs
+ Kausi kaudelta paraneva meno
+ Julia Louis-Dreyfus (+ Tony Hale)
+ Mahtavat sivuhahmot
- Muutamat ärsyttävät hahmot (lue: Jonah Ryan)

Chesapeake Shores
Tätä sarjaa aloitin katsomaan kun olin pahassa kuumeessa. Aivot tuntuivat mössöltä ja ainoa sarja, mitä oikeasti pystyin katsomaan oli tälläinen pumpuli, jossa ei tapahdu yhtään mitään. Täten ei ollut väliä oliko jossain tajunnan rajamailla vai ei. Siis niin ällöromanttinen, siirappinen mössö tämä sarja, etten ole uskoa silmiäni. Mutta suosittelen kaikilla syysflunssaan sairastuneille. Tämä ylipirteä ja pehmoinen maailma voi jopa tuoda jonkinlaista valkoista kohinaa pedin pohjalle, josta yrittää kaikin voimin kaivautua ylös juomaan kuumaa nestettä.
+ Helppo, kevyt katsottava

+ Mukava, äärimmäisen mukava katsottava - ei tarvi stressata hahmojen kohtaloista, kun kaikki on niin mukavaa
- Voi olla ärsyttävä kaikessa lapsellisuudessaan

Table 19 (Table 19)

Vannoutuneena Frendit-fanina - aloitin hiljattain vuoden tauon jälkeen katsomaan Frendejä uudelleen varmasti ainakin kahdettakymmenettä kertaa - olin järkyttynyt kuullessani vähän aikaa sitten, kuinka kaksi nimeltä mainitsematonta (omalle henkilökohtaiselle mustalle "listalleni" päätynyttä) muukalaista keskusteli, että heidän inhokkihahmonsa on Phoebe, "välillä hän on vähän ärsyttävä". Mitä itse tein viattomana ohikulkijana kun ohimennen kuulin nämä kommentit? Vetäisin avarilla naamaan ja kävelin pois sanomatta sanaakaan. (lue: ironiaa.)

Phoebe on aina ollut ihan fiktiivinen esikuva. Kuinka elämää ei tarvitse ottaa niin tosissaan. Lisäksi hän on sarjan hahmoista eittämättä hauskin. Puolet hahmon elosta tuo näyttelijä Lisa Kudrow, jonka uraa seuraan armottomalla mielenkiinnolla. Olen jopa nähnyt sellaisen elokuvan kuin Marcy X ja viihtynyt sen parissa, vaikka itse elokuvassa ei liiemmin kehuttavaa ole. En voi siis väittää itseäni objektiiviseksi arvostelijaksi.

Toinen heikko kohta on Table 19:n kaltaiset elokuvat. Jokin niissä vetoaa syvemmällä tasolla. Tiedän kyllä, ettei ne mitään Oscar-sampoja ole tai seuraavia Citizen Kaneja. Enkä oikein osaa edes selittää, miksi olen niin kiehtoutunut tästä tyylilajista, jolle en osaa edes asettaa oikein nimeä. Wikipedia määrittäisi tyylilajin komediaksi, mutta sitä se ei ole. Tämä on kuitenkin hyvin spesifi komedian alatyylilaji. Jotain romanttisen komedian ja elämänmyönteisen sentimentaalisen draaman välimaastosta.

Parhaiten elokuvaa näkemätön saa käsityksen elokuvan tyylistä trailerista. Elokuva ei oikeastaan tarjoa mitään sen päälle. Siinä määritetään jo elokuvan sävy ja tunnelma. Joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä kokoontuu yhteen ja löytävät itsestään jotain uutta. Elämä muuttuu pysyvästi ja saa uuden suunnan päivänä, jolloin sitä vähiten odottaa. Olen myyty. Enempää en tarvitse.

Samanlaisia kiksejä muut saavat varmasti katsoessaan vaikka kauhuelokuvia. He tietävät, että iso paha mörkö lymyilee varjoissa ja jossain vaiheessa viattomalle (tai ei niin viattomalle) päähenkilölle käy kalpaten ja vaikka osaavat ennustaa tämän tapahtuvan, katsovat ihan sormet suussa tämän kaiken avautumista silmien edessä. Samaa minä rakastan Table 19:stä - vaikka rinnastus kauhuelokuvaan on niin kaukainen kuin vain pystyy olemaan. Tiedän tasan tarkkaan, mitä elokuvalta saan, ennen kuin pistän sen päälle, mutta siitä huolimatta - tai oikeastaan juuri siksi - tiedän voivani nauttia elokuvasta täysin rinnoin. Objektiivisesta näkökulmastahan tämä on pahinta mahdollista elokuvantekemistä - ennalta-arvattavaa, kliseistä ja melodramaattista - mutta siksipä kai tälläisä elokuvia tehdäänkin - koska aina on olemassa se yksi katsojakunta, joka on ihan pähkinöinä sellaisiin elokuviin.

Pitkä musta lista arkkivihollisistani
(päivitetty 1.11.)

...=)

Keeping Up with the Joneses (Keeping Up with the Joneses)

Zach Galifianakis on traumatisoinut minut elokuvillaan. En voi sietää häntä, hänen näyttelemistään enkä komiikkaansa. Olen aina inhonnut naurettavaa rinnastusta ällöttävyyden ja komedian välillä. Kuka ikinä on alun alkaenkaan väittänyt, että ne korreloisivat keskenään? Yllättäen, katsomani elokuva kuitenkin onnistuu päihittämään turhuudellaan jopa Galifianakisin taidonlahjat jopa siihen pisteeseen asti, että tässä roolissa häntä katsoi - jos ei nyt mielellään - niin ainakin täysin passiivisesti, mikä on jo suuri saavutus hänen suhteensa.

Jon Hamm ja Gal Gadot ovat huippuvakoojia, jotka muuttavat peiteoperaatiota varten Amerikkalaiseen lähiöön, jossa asuvat myös tuiki tavalliset Zach Galifianakis ja Isla Fisher tylsine elämineen. Ja jos nyt kuvittele, että elokuva päättyisi jotenkin ennalta-arvaamattomasti, olisitte oletuksissanne väärässä. Elokuvan premissi tarjoaa paljon lupauksia viihdyttävästä, mukaansatempaavasta vakoojakohelluksesta, joka naurattaisi, mutta elokuvan juonenkulku pysähtyy vain tunnetuimmilla nähtävyyspaikoilla, johon katsoja pakostakin turtuu. Naurusta, viihteestä ja mielenkiinnosta ei ole tietoakaan.

Samanlaisessa juoniterritoriossa kulkevia pätkiä on nähty ennenkin. Mieleen tulee esimerkiksi Ashton Kutcherin ja Katherine Heiglin tähdittämä vakoojapläjäys Killers vuodelta 2010 tai Angelina Jolien ja Brad Pitit tähdittämä... vakoojapläjäys Mr. and Mrs. Smith vuodelta 2005. Ja täysin samasta elokuva on kyse jokaisen kolmen kohdalla. Ongelma kolmannen elokuvan kohdalla tosiaan on se, että se ei tarjoa enää mitään uutta, vaikka tarjoaisikin. Eikä Keeping Up with the Joneses tarjoa.

Odotin paljon täydelliseltä Jon Hammilta ja Gal Gadotilta, jotka sopivat täydellisiin rooleihin täydellisesti. Eikä heissä mitään vikaa ole. Vikaa ei ole myöskään Isla Fisherissa ja niin paljon kuin se minua satuttaakin sanoa - Zach Galifianakisissa. Vika on puhtaasti mielikuvituksettomasssa ohjauksessa ja ennen kaikkea käsikirjoittajassa, joka tuntuu syövän paperia. Sen tason ihmiseltä hän vaikuttaa, nimittäin. Sanat geneerinen, kuiva, ennalta-arvaamaton ja hukkaan heitetty eivät riitä kuvaamaan hänen kykenemättömyyttään. Oikeasti Keeping Up with the Joneses ei ole edes mitenkään huono elokuva. Se on vain niin mitään sanomaton, mikä on sääli entisestään, sillä tässä olisi ollut potentiaalia oikein viihdyttävään elokuvaan.

Usein kunnioitan elokuvia, jotka ovat puhtaasti huonoja paljon enemmän. Niissä sentään on tavoiteltu jotain taiteellisempaa, jotain suureellisempaa ja visionäärisempää - vaikka se yritys onkin epäonnistunut. Tälläiset teokset kuten Keeping up with the Joneses ovat elokuvia, jotka saavat vihaamaan elokuvia. Tuntuu, ettei tähän ole pistetty mitään panostusta. Ihmiset ovat vain käyneet noutamassa palkkasäkkinsä ja kyhännyt kokoon jonkinlaisen tuotoksen, että sitten voi pitchata itsensä taas samoille tuottajille saman rahamäärän toivossa. Minä haluan, että elokuvia tehdään, koska elokuvantekijät palavat halusta kertoa jonkin tarinan. Ei sen takia, että he kuvittelevat katsojan viihtyvän jonkin tarinan parissa ja yrittävät mahdollisimman laskelmoidusti tehdä jotain sinne päin. Murr...

 ...=)