Arvostelu: Wonder Woman kakkonen

 

Melkein yhtä kiva kuin ykkönen, ehkä vähemmän syvällisempi, mutta jotenkin intiimimpi ja inhimillisempi - helpommin lähestyttävä. Pidin siitä, että keskiössä oli naiskollegat (Gal Gadot ja Kristen Wiig töissä tutkijoina museossa) ja heidän väliset ongelmat, harvoinpa - varsinkaan supersarnkarigenressä - lähtöasetelma keskittyy naispuolisiin työkavereihin. Tähän leffaan oli löydetty (kuvaaja Matthew Jensen?) tosi pehmeän kuvan luovat filtterit, joka teki elokuvan katsomisesta vielä erityisen miellyttävää. Pakko vielä erikseen nostaa esiin Gal Gadotin karisma, joka näköjään kantaa melkein mitä vaan.

Keeping Up with the Joneses (Keeping Up with the Joneses)

Zach Galifianakis on traumatisoinut minut elokuvillaan. En voi sietää häntä, hänen näyttelemistään enkä komiikkaansa. Olen aina inhonnut naurettavaa rinnastusta ällöttävyyden ja komedian välillä. Kuka ikinä on alun alkaenkaan väittänyt, että ne korreloisivat keskenään? Yllättäen, katsomani elokuva kuitenkin onnistuu päihittämään turhuudellaan jopa Galifianakisin taidonlahjat jopa siihen pisteeseen asti, että tässä roolissa häntä katsoi - jos ei nyt mielellään - niin ainakin täysin passiivisesti, mikä on jo suuri saavutus hänen suhteensa.

Jon Hamm ja Gal Gadot ovat huippuvakoojia, jotka muuttavat peiteoperaatiota varten Amerikkalaiseen lähiöön, jossa asuvat myös tuiki tavalliset Zach Galifianakis ja Isla Fisher tylsine elämineen. Ja jos nyt kuvittele, että elokuva päättyisi jotenkin ennalta-arvaamattomasti, olisitte oletuksissanne väärässä. Elokuvan premissi tarjoaa paljon lupauksia viihdyttävästä, mukaansatempaavasta vakoojakohelluksesta, joka naurattaisi, mutta elokuvan juonenkulku pysähtyy vain tunnetuimmilla nähtävyyspaikoilla, johon katsoja pakostakin turtuu. Naurusta, viihteestä ja mielenkiinnosta ei ole tietoakaan.

Samanlaisessa juoniterritoriossa kulkevia pätkiä on nähty ennenkin. Mieleen tulee esimerkiksi Ashton Kutcherin ja Katherine Heiglin tähdittämä vakoojapläjäys Killers vuodelta 2010 tai Angelina Jolien ja Brad Pitit tähdittämä... vakoojapläjäys Mr. and Mrs. Smith vuodelta 2005. Ja täysin samasta elokuva on kyse jokaisen kolmen kohdalla. Ongelma kolmannen elokuvan kohdalla tosiaan on se, että se ei tarjoa enää mitään uutta, vaikka tarjoaisikin. Eikä Keeping Up with the Joneses tarjoa.

Odotin paljon täydelliseltä Jon Hammilta ja Gal Gadotilta, jotka sopivat täydellisiin rooleihin täydellisesti. Eikä heissä mitään vikaa ole. Vikaa ei ole myöskään Isla Fisherissa ja niin paljon kuin se minua satuttaakin sanoa - Zach Galifianakisissa. Vika on puhtaasti mielikuvituksettomasssa ohjauksessa ja ennen kaikkea käsikirjoittajassa, joka tuntuu syövän paperia. Sen tason ihmiseltä hän vaikuttaa, nimittäin. Sanat geneerinen, kuiva, ennalta-arvaamaton ja hukkaan heitetty eivät riitä kuvaamaan hänen kykenemättömyyttään. Oikeasti Keeping Up with the Joneses ei ole edes mitenkään huono elokuva. Se on vain niin mitään sanomaton, mikä on sääli entisestään, sillä tässä olisi ollut potentiaalia oikein viihdyttävään elokuvaan.

Usein kunnioitan elokuvia, jotka ovat puhtaasti huonoja paljon enemmän. Niissä sentään on tavoiteltu jotain taiteellisempaa, jotain suureellisempaa ja visionäärisempää - vaikka se yritys onkin epäonnistunut. Tälläiset teokset kuten Keeping up with the Joneses ovat elokuvia, jotka saavat vihaamaan elokuvia. Tuntuu, ettei tähän ole pistetty mitään panostusta. Ihmiset ovat vain käyneet noutamassa palkkasäkkinsä ja kyhännyt kokoon jonkinlaisen tuotoksen, että sitten voi pitchata itsensä taas samoille tuottajille saman rahamäärän toivossa. Minä haluan, että elokuvia tehdään, koska elokuvantekijät palavat halusta kertoa jonkin tarinan. Ei sen takia, että he kuvittelevat katsojan viihtyvän jonkin tarinan parissa ja yrittävät mahdollisimman laskelmoidusti tehdä jotain sinne päin. Murr...

 ...=)

Wonder Woman (Wonder Woman)

[arvostelu sisältää juonipaljastuksia]

Jumala. Se on sana, joka toistuu läpi Patty Jenkinsin (Monster, 2003) ohjaaman elokuvan. Tarinan keskiössä on amazonilainen prinsessa Diana (Gal Gadot), jonka juuret ovat vahvasti jumalmytologiassa. Kun toinen ensimmäinen (blogilla on älykkäämmät lukijat kuin kirjoittajat...) maailmansota levittää siipensä jopa ajan ohitse kulkemalle trooppiselle saarelle, joka on koti tälle muinaisen maailman yhteisölle (Robin Wright, Connie Nielsen ym.), kokee Diana velvollisuudekseen pelastaa ihmiset omalta tuholtaan.

En ollut kovinkaan kiireessä juosta katsomaan taas uutta supersankarielokuvaa, taas uutta syntytarinaa - joka on jo aika kauan ollut loppuun kulutettu kaava. Olen siihen todella turtunut. Elokuvan alussa jaettiin vielä täysin tyypilliset pelimerkit ja mikään ei tuntunut tässä uudelta tai joltain, mitä emme olisi jo nähneet. Tietenkin jokaisessa kuvauksessa on aina omat varjopuolensa ja vaihtoehtoisesti aina omat tunnustusta ansaitsevat tekijänsä. Wonder Womanin kohdalla onnistunutta oli hyvin toimivat henkilöhahmot, naisnäkökulma perinteisesti miesvaltaisessa tyylilajissa sekä ajoittain täysin nappiin osuva huumori. Mutta nämä tekijät yksinään eivät riitä ylittämään sitä taakkaa, mikä elokuvalla on voittaakseen katsoja puolelleen ennalta-arvattavalla juoniskenaariolla. Toisin sanoen, jos elokuva ei tarjoa mitään uutta, mitään arvokasta itsessään jo nähdyn ja kolutun maaperän päälle - oli elokuva kuinka hyvin tehty tahansa - ei se riitä tekemään elokuvasta lähtökohtaisesti parempaa kuin edeltäjänsä.

Sen sanottuani, voin kuitenkin sanoa, että Wonder Woman onnistuu voittamaan katsojan puolelleen. Vaikka se on perinteinen, klassinen sankarimyytti ja ennalta-arvattava sekä jossain määrin kliseinen. Miksi? Ihmisten elämissä jumalalla on aina ollut suuri rooli. Tai ainakin jumalalla ajatuksena. Etsimme merkitystä näennäisesti kaoottiselta vaikuttavaan elämäämme. Aina ei kuitenkaan tunnu siltä, että jumala olisi mitenkään läsnä meidän elämässämme - ja usein olemme hukassa sen kanssa, minkä vuoksi elää - etenkin jos et usko jumalaan. Etenkään jos et usko myöskään mihinkään jumalankorvikkeeseen, mitä kaikilla ihmisillä loppupeleissä on. Joko arvostamme universumin kauneutta tai nautintoa.... tai rahaa, tai onnellisuutta. Nämä ovat kaikki meidän palvonnan kohteita. Jumalan korvikkeita. Eikö? Toisin sanoen jumala on yhtä kuin raha tai onnellisuus, tai kauneus, tai nautinto. Kaikilla on sama funktio. Yritämme täyttää elämämme jollain, jotta meillä olisi syy elää. Tämä on ihmisen biologinen tarve. Evoluutio määrää meidät selviämään ja jotta eläisimme, selviytyisimme, tarvitsemme siihen syyn. Etsimme merkitystä. Mutta jos rationaalisesti yrittää järkeillä elämään merkitystä, tulee häviämään. Mitään objektiivista merkitystä ei ole. Ja siksi olin niin positiivisesti yllättynyt, jopa järkyttynyt, kun Wonder Woman ensin hieman puuduttavan alkupuoliskonsa jälkeen, pistää toisen vaihteen päälle - alkaa käymään keskustelua (periaatteessa) objektiviisudesta, jumaluudesta ja ihmisen elämän arvosta.

Anna kun selitän. Wonder Woman on hahmo, jolla on erittäin vahva moraalikompassi. Hän uskoo hyvään ja taistelee pahaa vastaan. Kuten supersankarit yleensä. Se tekee niistä niin tylsiä, koska ne olettavat, että jotain objektiivisesti hyvää tai pahaa olisi olemassa. Leukani loksahti lattiiaan siinä vaiheessa, kun elokuvan kliimaksissa, pahiksen päihittämisen sijaan, Wonder Woman joutuukin jonkinlaiseen eksistentiaaliseen kriisiin, jossa hän joutuu itse kyseenalaistamaan hyvän ja pahan objektiivisuden. Hän tajuaa ajatelleensa väärin. Hän kadottaa itsekin merkityksen omista teoistaan. Toisin sanoen hän kadottaa merkityksen elämästään. Hän tiputtaa itse itsensä pois jumalan asemasta. Kaunista, eikö?

Ja tässä kohtaa tematiikka jumalan suhteesta yksilöön tulee peliin. Jumala ei voi asettaa ihmisen elämälle sen enempää arvoa kuin ihminen itse. Wonder Womanin täytyy tehdä ratkaisu löytääkö ihmisyydestä jotain itseisarvoa, vai käytännössä lopettaako ihmiselämä. Ja syyt, miksi hän päätyy löytämään uudelleen moraalikompassinsa, nimenomaan ihmisenä eikä jumalana, ovat henkeä salpaavia.

Rakkaus on tunne, eikö? Siinä mielessä se on sidottu täysin samoihin lainalaisuuksiin kuin mikä tahansa muukin esineellinen arvo. Se ei ole jotain, mikä olisi objektiivista, mikä olisi olemassa irrallisena konseptina ihmisestä. Se on ihmisaivon tuottama tunne. Täten sille ei periaatteessa voi asettaa muuta arvoa kuin rahalle, kauneudelle tai jumalalle. Mutta Wonder Woman tekee silti tietoisen päätöksen, jopa melkein kuin hänellä ei olisi muuta vaihtoehtoa, ja valitsee arvottaa rakkauden silti jumalakseen. Hän siis pragmatisoi ihmisen olevan ihminen. Ja koska ihminen kykenee tuntemaan rakkautta, sen täytyy tarkoittaa sitä, että ihmisen tulisi kokea rakkautta. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että vaikka ihmisen elämästä ei löytyisi mitään perimmäistä objektiivista tarkoitusta, ei tarvitsisikaan. Ainoastaan riittää, että pitää ihmistä ja ihmisen kokemia tunteita arvossa, löytää elämälle merkityksen itsestään ja omasta kokemuksesta ihmisyydestään.

Jotenkin tälläinen tematiikka, että päätetään löytää kauneutta, merkitystä maailmasta, hurmasi minut täysin, ja siksi Wonder Woman nousee aivan supersankarielokuvien aateliin. Patty Jenkins on luonut tähän elokuvaan niin hienon monitahoisuuden. Hän käyttää hyväkseen klassista supersankariasetelmaa ja luo sillä uudenlaista pohdintaa siitä, millaista keskustelua supersankarielokuvassa voi käydä. Gal Gadot on tähän täydellinen pääosa, sillä hänet uskoo naiivina ja pelkistettynä sankarina, mutta sen lisäksi hän on uskottava esitellessään hahmonsa kriisissä, tuoden hänet alas jumalan asemasta, ihmiseksi, virheelliseksi olennoksi, joka myös joutuu kyseenalaistamaan itsensä ja oman arvonsa. Musiikki elokuvassa vielä tukee tätä tarinankaarta ja koko elokuva rakentuu hienoksi kokonaisuudeksi.

Viimeinkin sarjakuvaleffa, joka heittää romukoppaan kaikki vanhat olettamukset ja perinteet. Tässä järjestäen kyseenalaistettiin kaikki lajityypin johdonmukaisuudet (hyvän ja pahan vastakkainasettelu) ja käännettiin se päälaelleen. Pahaa löytyy jokaisesta ihmisestä. Mutta sen vuoksi on juuri taisteltava, eikö?

 ...=)

Batman v Superman: Dawn of Justice (Batman v Superman: Dawn of Justice)

"And now God bends to my will"

Batman v Superman: Dawn of Justice on vuonna 2016 koko maailman huomion kerännyt elokuva. Jo ennen elokuvan julkaisua ajatus Supermanin ja Batmanin saattamisesta yhteen sai ihmisten korvat auki ja elokuvan julkaisusta tulikin oikein spektaakkeli. Lähinnä kohu liittyi siihen, että "DC-fanipojat" (kuten heitä mediassa kutsuttiin) taistelivat viimeiseen asti, että yhtäkään negatiivista kommenttia tai arvostelua ei elokuvasta pääsisi ilmoille. IMDb:n top listat tärisivät, kun yht-'äkkiä vielä ensi-iltaan saapumaton elokuva julisti itselleen kärkisijoja ja kriitikot nukkuivat yksi silmä auki, tappouhkausten vaikeuttaessa heidän totuudenmukaista arvostelua elokuvaa kohtaan.

Elokuvan julkaisu oli siis yhtä eeppinen kuin elokuva itse. Käytännössä elokuvan juoni typistyy siihen, että Batman (myöskin kohua roolituksellaan nostanut Ben Affleck) muuttuu kyyniseksi Supermiehen rellestäessä pitkin maailmaa, vaikkakin yrittäen pelastaa sitä, mutta samalla aiheuttan liikaa vastuuntunnotonta tuhoa. Supermiestä vastaan asettuu myös senaattori (Holly Hunter), bisnesmoguli (Jesse Eisenberg) ja kuvioissa tepastelee mukana myös salaperäinen Diana Prince (Gal Gadot). Jossain vaiheessa annetaan vihiä myös jatko-osista, kun The Flashin ja Aquamanin esiintuloa kiusoitellaan. Itse luulin vahingossa Netflixin syöttäneen päälle jonkun toisen elokuvan, siinä kohtaa kun The Flash hypähti ruudulle täysin irrallisilla plot spoilereilla, millä ei tuntunut olevan mitään tekemistä tämän elokuvan kanssa. Ilmeisesti Lois Lane (Amy Adams) on kaiken keskellä makaava avain - lieneekö hänellä sitten merkittävä osa seuraavissakin elokuvissa - en tiedä...

Batman v Superman tosiaan floppasi aika pahasti etenkin kriitikoiden keskuudessa. Lippuluukuilla leffa kylläkin sai omansa takaisin ja sitten vielä vähäsen lisää. Liekö silti ahnaat studiopomot odottaneet vielä enemmän, sitäkään en tiedä.

Mutta sen tiedän, että pirun viihdyttävä elokuva tämä on. Ottakoot rahani. Ja haluan samaan hengenvetoon todeta, että pistin elokuvan päälle ihan vain siksi, että saisin yhtyä kriitikoiden negatiivisen konsensukseen ja päivitellä Znyderin ällöttävää ohjaustyyliä ja manata DC:n epäonnistumisia elokuvallisen maailmansa kanssa vaikka Marvelin tuotantoon verrattuna. Toisin kuitenkin kävi. Jo ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin jälkeen minä olin ihan myyty. Rakastin ensinnäkin elokuvan kuvausta. Larry Fongin kamera etsi koko ajan mielenkiintoisia kulmia, joista herättää kohtaukset eloon. Rakastin elokuvan värimaailmaa. Toista oli Man of Steelin (2013) harmaatakin harmaampi sävy. Tähän ollaan saatu kyllä joku ekstrakirkas filtteri päälle, kun jokainen hahmo ja näyttelijä näyttää photoshopatulta, mikä on ihan omiaan tälläiseen koristeltuun pumpuliin, jota supersankariviihteeksikin voi kutsua.

Pidin eritoten nimenomaan siitä, että tässä ei pelätty jättää ampumatta yhtäkään patruunaa. Jokainen supersankariklisee, mitä maa päällään kantaa, ympättiin samaan pläjäykseen ja kerrottiin tuhannella. Henkilökohtaisesti minusta se lopun örkkimörkki oli vähän askel väärään suuntaan, sillä pidän ihmisiä psykologisesti mielenkiintoisimpina elokuvan kohteina kuin tälläisiä tylsiä otuksia, mitä ei sido lainkaan mitkään säännöt. Nytkin örkki vain kasvoi kasvamistaan, vaikka sitä tyyliin tykitettiin ydinaseilla sun muilla ammuksilla. Siitä huolimatta, pidin siitä, että uskallettiin liioitella ronskisti. Se lopun kliimaksi meni ylitseampuvuudessaan jopa huumorin puolelle, kun maailma ympärillä palaa ja silti katsojan huomio kiinnittyy Wonder Womanin tuulikoneella puhaltaviin hiuksiin.

Hienoisesti häiritsi se, että kohtaukset seurasivat vähän irrationaalisesti toisiaan ja välillä (etenkin alussa) tuntui siltä, että kohtaus olisi loppunut kesken kaiken kun leikkaushuoneessa oltiin päätetty että siirrytäänkin seuraavan kohtaukseen vain kesken kohtauksen. Mutta sekin itse asiassa toi pientä eloa elokuvaan, kun katsoja ei ihan turtunut täysin kronologiseen kerrontaan, vaan koko ajan joutui miettimään, että missäs nyt mennään ja ketä nyt seurataan.

Holly Hunter on mahtava. Hän hallitsee tekniikkansa, sillä pelkkä tapa, jolla hänen hahmonsa kuuntelee muita hahmoja on äärettömän mielenkiintoista katseltavaa. Sitten kun hän avaa suunsa, tietää, että sieltä tulee jotain tärkeää asiaa, vaikka hän tekisikin sen kuiskaten. Todella hyvin vangitsee tämän senaattorin hiljaisen mahdin ja sisäisen voiman. Amy Adamsiin rakastuin Arrivalin myötä, joten siksi nautin jokaisesta sekunnista kun hän valkokankaalle ilmestyi. Hän sai minut välittämään syvästi hänen ja Supermiehen suhteesta, jolla oli ratkaiseva vaikutus ajatellen lopun emotionaalista kytköstä. Jopa Ben Affleck on mielestäni roolissaan moitteeton ja se on paljon elokuvalta se. Gal Gadotista pidin jo Fast & Furiousissa, joten kun hänet valittiin rooliinsa muun muassa ennakkosuosikki Gina Caranon sijaan, minulla ei ollut mitään valittamista ja hän varastaakin leffassa suruitta huomion. Pitkästä aikaa olin myös aidosti ällöttynyt leffan pahiksesta. Jesse Eisenberg vetää hienon roolin todella sadistisen hyypiön saappaissa. Ainoa heikko lenkki mielestäni oli Jeremy Ironsin Alfred. Mielestäni hänen habitus oli täysin väärä enkä uskonut hetkeäkään häntä hovimestarina.

Pidin jopa Hans Zimmerin ja Junkie XL:n musiikista. Oli kivaa, miten Wonder Womanin amazonilaiselta kuulostava teema toistui läpi elokuvan ja poikkeuksellisesti jopa suurimman kliimaksin hetkellä, Zimmer ja Junkie XL tyytyivätkin vaihtamaan eeppisen tuutatusmusiikkinsa yksinkertaiseen pianoriffiin, mikä loi mielestäni kauniin symboliikan tuhon keskelle.

Vaikka elokuva nauttii suuresti, hyvällä tavalla, omasta typeryydestään - löysin elokuvasta myös syvällisempää ja älyllisempää osaa. Pidin kauniina sitä, että Supermiehestä ja Teräsmiehestä tehtiin enemmän anti-sankareita, kun he joutuivat kyseenalaistamaan oikeutta ja moraalia ja sitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Kaunis symboliikka oli myös lopussa, kun oikean kuoleman myötä vasta loppui ideologinen kuoleminen. Tälläistä supersankariviihteen kuuluisikin olla - samalla viihdyttävää, mutta ajatuksia herättävää. Supersankarit, joilla on tunteet, jotka tekevät virheitä ja jotka käyvät myös sisäistä kamppailua.

 

...=)