...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Lozenge Awards 2017

Olen ehkä hiljattain alkanut oppimaan myös sitä, että taiteesta ei tarvitse aina puhua. Sen voi antaa puhua puolestaan. Siksi päätin päästää itseni vähän vähemmällä tänä vuonna palkinnonjaossani ja jättää perustelut minimiin. Vähän sentään jossain kohdin innostuin sössöttämään omia argumenttejani, mutta listan yritin pitää mahdollisimman virtaviivaisena. 

Sen verran sanon nyt omasta tilanteestani, että tämä yllättävä helleaalto kirjaimellisesti iski jalan ovenväliin. Minä ollessa sisätilassa katsomassa elokuvia ja oven ollessa auki, ollut vapaa juoksemaan koiranpennun lailla aurinkoisessa kesäilmassa. Elokuva en ole siis katsonut, enkä näillä lämpöasteilla katsokaan. Sen sijaan olen nauttinut tästä kesästä nyt, vaikka olo onkin ollut petetty. Minulle jotenkin uskoteltiin, että Suomi olisi sellaisessa paikassa kuin pohjoinen. Vielä kun aina ruikutetaan siitä "Suomen kesästä" niin olin itse ihan varautunut sateiseen ja kolkkoon kesäaikaan, jolloin saisin linnoittauduttua neljän seinän sisään vain elokuvat seuranani. No toista se Suomen kesä sitten paljastuikin olemaan. 

Tässä siis omasta mielestäni vuoden 2017 elokuvavuoden parhaat:

Best Score:
Phantom Thread

●●●
Best Actor:
Timothée Chalamet


On kuin Chalamet kirjaimellisesti pystyisi ottamaan kiinni tunnetilasta ja pyörittelemään sitä hänen kämmenellään. Välillä hän rutistaa siitä kiinni tiukemmin, välillä heittää ilmaan. Ja joka hetkeä katsoja on orjuutettu tapittamaan silmät sepposen selällään auki. Olemme täysin hänen armoillaan. Nämä roolisuoritukset ovat niin kokonaisvaltaisia, että jopa elokuvan omat käsikirjoitukselliset ratkaisut - kuten lopun keskustelu Elion ja hänen isänsä välillä - tuntuvat tarpeettomalta ekspositiolta. Katsoja on kyllä siinä vaiheessa jo ymmärtänyt kaiken katsomalla Chalamet'n silmistä hänen sieluunsa.

●●●
Best Actress:
Brooklynn Prince


Yhtä sielukkaita roolisuorituksia ei tule vastaan kuin muutama kerta vuodessa, ja viime vuoden tapauksessa vain kerran. Hyvä näytteleminen on suhteellisen helppoa. Jos olet hyvässä elokuvassa, sinun on aika mahdoton epäonnistua. Koska viimeksi muistatte, että hyviä arvosteluja keränneen elookuvan kohdalla olisi kukaan yksilöinyt yhtä tai kahta huonoa roolisuoritusta näyttelijäkaartin joukosta? Aivan, ei kertaakaan. Mutta näyttelemisen rajojen ylittäminen onkin jo harvinaisempaa. Sellaisen roolityön kovertaminen, jossa roolihahmo tuntuu hyökkäävän valkokankaalta päällesi, niin aito, verestetty roolisuoritus on kyseessä.

●●●
Best Movie:
Call Me By Your Name


En vieläkään oikein pysty puhumaan elokuvasta. Tulee luultavasti vaatimaan vuosia, että ymmärrän täysin, kuinka kokonaisvaltainen kokemus Call Me By Your Name on. Sen kuitenkin pystyn todistamaan, että elokuva ei tyydy vain kertomaan jostain jotain tai näyttämään esimerkiksi tunteen menetyksestä. Sen sijaan elokuva antaa katsojan kokea tämän itse.

●●●

Best Costume Design:
Phantom Thread


●●●
Best Villain:
Jonathan Banks


Tuntuu jotenkin rikolliselta edes antaa tälläistä palstatilaa tälläiselle roolihahmolle näinkin "taiteellisessa" blogissa. Miehen edustama maailma ja ihmismieli sotii kaikkea sitä vastaan, mitä yritän omalla blogilla puolustaa maailmasta - empatia, ymmärrys, avoimuus, suvaitsevaisuus, rajojen rikkominen. Hahmo sotii siis kaikkea ihmisyyttä vastaan, mutta silti se on harvinaisen aito roolisuoritus. Siksi se on niin pelottava. Vaikea edes erotella Banksia roolihahmostaan. Toivottavasti heidän välillään on silti eroa.
●●●
The Biggest Disappointment:
The whole entire year


Blade Runner 2049, Darkest Hour, Three Billboards Outside Ebbing, Missouri, Columbus, Baby Driver, The Post, Mudbound, Logan, Girls Trip, Lady Bird - teillä kaikilla on kyseenalainen kunnia nyt plakkarissa.
●●●
Most underrated performance:
Jennifer Lawrence


Mother! in katsottuani olin varma, että Oscareissa nähdään. Erityisesti Lawrencen tulinen voimanjulistus on tyypillisesti kamaa, joita Oscar-äänestäjät imppaavat kuin liimapuikkoja. Ja etenkin kun ottaa huomioon, että Lawrence on saanut ehdokkuudet Joy ja Winter's Bone -tyylisistä leffoista, joissa ei olla lähelläkään Aronofskyn taiteellisuutta, onhan se vähän sääli, että heti kun hypätään mainstreamin toiselle puolelle, niin sitten hyljeksitään. Tämän takia jengi ei Oscareista niin kauheasti välitäkään (enää, tietyissä piireissä).
●●●
Oscar snub:
Hong Chau


Niin paljon, kuin sitä Diversitya Hollywoodissa peräänkuulutetaankin, niin asasialaisten näyttelijöiden puolesta ei ole oikein kukaan kampanjoimassa. Mikä on sääli, sillä käsittääkseni viimeisin aasialainen naisnäyttelijä, joka voitti Oscarin on 50-luvulta. Onhan tämä siis ihan käsittämätön ylilyönti. Ja kun Chau oli oikeasti ehdokkuuden arvoinen, jos en nyt ihan voittoa olisikaan hänelle suonut.
●●●
Best Script:
Get Out



●●●
Inspiration Award:
Jessica Lange


Ensimmäisen kerran, kun katsoin Feudin, en pitänyt Langesta. Ja nyt pystyn hyvillä mielin myöntämään, että se johtui täysin vain omista ennakkoasenteista. En pitänyt Joan Crawfordista. lähinnä hänen hirviömäisen tytärsuhteensa takia. Mutta kun Feud tuli Netflixiin ja katsoin sen läpi toisen kerran, oli kuin pilvi olisi nostettu pääni päältä. Langen roolityön hienovaraisuus iski minuun täysillä. Hänhän on käsittämättömän mestarillinen näyttelijä. Sittemmin olen katsonut varmaan jokaisen haastattelun, minkä olen häneltä pystynyt kaivamaan esiin ja tutustunut hänen uraansa tarkemmin. Ja huomaan löytäneeni sukulaissielun. 
●●●
Career Sidestep:
Sufjan Stevens


Indie-rock-tähdestä elokuvasäveltäjäksi

●●●
Actually Funny:
Jack Black


Morjenstan teille tässä kohtaa, sillä loput kategoriat aukeavat paremmin ilman minun päällepäsmäröintiä. Blackista sanon sen verran, että olen ehkä itsekin sortunut aliarvoimaan häntä. Hällähän onkin kuin onkin koomiset leuat (comic chops??) täysin hallussa. Joka tapauksessa mukavaa että näyttelijä pystyy yhä yllättämään niinkin monen vuoden jälkeen. 
●●●
Best Cinematography:
Phantom Thread

●●●
Best Ensemble:
The Big Sick




...=)






Arvostelu: Birth

Anna (Nicole Kidman) leskeytyy äkillisesti, kun hänen aviomiehensä Sean menehtyy kesken juoksulenkin New Yorkin Central Park-puistossa. Kymmenen vuotta kuluu ja Anna alkaa viimein päästä yli surustaan. Hän on jopa menossa naimisiin (Danny Huston), kun nuori poika ilmoittaakin Annalle olevansa hänen edesmennyt aviomiehensä.

Birth on Jonathan Glazerin ohjaama ylistetty taide-elokuva - itse asiassa elokuva on vain kerännyt suosiotaan julkaisun jälkeen ja tänä päivänä sitä pidetään yhtenä 2000-luvun mestariteoksista. Glazer on noussut jumalasta seuraavan ohjaajan asemaan ja jatkanut syvällisten mysteeriensä ohjaamista, katso teos: Under the Skin, vuodelta 2013.

Ja syvälliseksihän tämä meni. Voi olla vain oma tulkinta, mutta itse näin tämän teoksena illuusioista. Miehensä menettänyt leski voi kuvitella rakkaansa kymmenen vuotiaan pojan sisään ja kymmenen vuotias poika voi olla niin hukassa omassa elämässään ja kasvukokemuksessaan, että samaistuu toiseen henkilöön liikaakin. Mutta samalla kun hahmot painivat näiden peilikuvien kanssa, voi leikki käydä myös astetta vakavammaksi - kuinka paljon omasta todellisuudestamme ylipäänsä on kuviteltua?

Voi olla myös, että leimaan oman tulkintani elokuvan kontolle liiaksikin - ehkäpä tämä oli tutkielma kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuuksista tai sitten jotain täysin muuta. Ohjaus tässä on niin kliinistä, että se ei vahingossakaan luo itselleen tarttumapintaa, josta katsoja saisi kiinni. Tämä on liukas, puhdas ja pelkistetty kuvaus, jossa elokuvan ja katsojan suhde heitetään ilmaan, mutta kukaan ei ole ottamassa siitä kiinni.


Siitä tuleekin kritiikkini elokuvaa kohtaan. Arvostan kuinka älykästä elokuvantekemistä tämä on - ja sitä se todella on; kuvakulmat, musiikki, lavastus - kaikki luovat yhdessä hyvin hiotun kokonaisuuden mielenkiintoisen juonen kanssa. Mutta elokuva ei anna minulle mitään syytä tykätä itsestään. Tässä ei ollut yhtäkään sympaattista hahmoa - Kidmanin päähenkilö mukaan lukien. Hän oli monotoninen, yksitahoinen ja suhteellisen ilmeetön läpi elokuvan. Liikaa repliikkejä hänen suuhunsa ei tungettu. Kidman tekee parhaansa tälläisen naisen tulkitsemisessa, mutta elokuva ei taida tajuta, että kun kuvaus itsessää on niin kliininen ja eleetön - ei siihen sovi yhdistään yhtä pahvimaisia hahmoja.


Joten en tykännyt elokuvasta. Tai tarkemmin sanottuna en tykännyt elokuvasta, enkä en en tykännyt elokuvasta. Se piti hienosti otteessaan ja kokemus on ehdottomasti tavallista massaelokuvaa parempi sillä tässä tekijöillä on jonkunlainen käsitys omasta taiteellisesta arvostaan. Teoksen teemat ovat syvälliset - vaikkakin aavistuksen verran liian suoraviivaiset - olisin kaivannut jopa enemmän hulluutta, vinksahtaneisuutta, outoilua, enemmän kierroksia ja hulabaluuta. Mutta ei tämä minulle mieleen jäänyt miksikään pakkomielteeksi. Mikä on harmi, sillä kirjoittamalla mielenkiintoisemmat hahmot ja heittäytymällä elokuvan jo hyvin alkaneeseen voukkoiluun, olisi tästä saanut todella hyvän. Nyt tämä jäi aika suoraksi, pelkistetyksi ja kliinisen tyhjäksi elokuvaksi.



...=)

Arvostelu: Adam's Rib

Oscar-palkitut legendat Katharine Hepburn ja Spencer Tracy tähdittivät yhdessä tätä ylistettyä draamakomediaklassikkoa, joka sijoittuu oikeussaliin, jossa aviopari Adam ja Amanda (Tracy, Hepburn) Bonner päätyvät jutun vastakkaisille puolille, jossa Doris (Judy Holliday) on yrittänyt tappaa aviomiehensä ja tämän rakastajattaren. Yksinkertaisesta lain lukemisesta tuleekin monimutkaisempaa, kun siihen sotkee mukaan sukupuolen ja tasa-arvon kysymykset.

Tästä elokuvasta minun on ollut vaikea sanoa yhtään mitään. Lähinnä siksi, että se on yksinkertaisesti hyvä elokuva. Juoni on kekseliäs, terävä ja käsittämättömän nykyaikainen. Ollakseen 40-luvun elokuva, tässä on käsitelty sukupuolten välisiä tasa-arvokysymyksiä äärettömän modernisti ja pistää vähän mietityttämään, miksi sittemmin olemme nähneet paljon konservatiivsempia elokuvia. Tämä leffa on selvästi ollut edellä aikaansa. Elokuva onnistuu viihdyttämään koko kestonsa ajan ja päätyy yllättävän syvälliseksikin ja monitahoisesti. Tässä ei missään nimessä saarnata suuntaan eikä toiseen, vaan kerronta käy mielenkiintoista tasapainottelua lain ja moraalin suhteesta tasa-arvon kanssa.


Hepburn ja Tracy omaavat kemiaa, jollaista on vaikea jäljentää. He olivat pari oikeassakin elämässä ja sen syvän vuorovaikutuksen kyllä aistii valkokankaalta. Heidän roolisuorituksiaan on vaikea ajatella oikeasta elämästä irrallisena, sillä niin aidon he siitä tekevät. On kuin he olisivat tunteneet toisensa aina ja eivät vetäisi minkäänlaista esitystä, vaan kuin kamera vain olisi tunkeutunut heidän yksityiseen elämäänsä. Ehkä jossain määrin näin onkin.


Pidin siitä, miten elokuva rakennettiin. Se on mielenkiintoinen hahmotelma oikeussalidraaman ulottumisesta myös pariskunnan makuuhuoneeseen asti. Ja mitä draamaa se onkaan. Hepburn ja Tracy pääsevät oikein nauttimaan intohimoisista palopuheista ja verestävät hyytävästi katsojan nähtäville pariskunnan rakoilevat välit oikeusjutun takia. Ja he tekevät sen kuitenkin harvinaisen kypsästi ja hienovaraisesti. Käsikirjoitus mahdollistaa vain lapselliset tunnreaktiot ja kateellisuuden sekä pikkumaisuuden esiin tuomat ajatukset, mutta Hepburn ja Tracy tuovat niihin paljon enemmän särmää, kokemusta ja viisautta.


Elokuvan pohtimat kysymykset lain oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvon todellisesta toteutumisesta sekä ehkä jossain määrin yhteiskunnan rakenteellisista puutoksista ovat mielenkiintoiset. Näitä kysymyksiä pohditaan vielä tänä päivänkin esimerkiksi intersektionaalisuuden kautta, sillä kysymykset eivät ole yksinkertaisia. Syrjinnällä on monia tasoja ja vaikka laki olisi kaikille sama, on todellisuus silti hyvin erilainen. Mutta kuten sanottu tästä elokuvasta on hirveän vaikea sanoa mitään, sillä itse en ole mikään sukupuolentutkija tai sosiologi, joten oma tietämys loppuu vähän kesken. Sen osaan kuitenkin sanoa, että tämä on hyvin tehty ja hyvällä temmolla puksuttava oikeussalidraama, jonka Hepburn ja Tracy luotsaavat niin henkevästi eteenpäin.




...=)