Arvostelu: Prisoners

Mieltä kummittelevat kauheudet ajavat hyvätkin miehet epätoivoisiin tekoihin - tarkastelussa Denis Villeneuven "Prisoners".

Kesä. Satunnaiset pilvenhattarat tuntuvat eksyneiltä muuten kirkkaalla taivaalla. Jossain kaukana heinäsirkka inspiroituu päivän kauneudesta niin paljon, että alkaa säveltää viulullaan uransa magnum opusta. Hetken seesteisyyden rikkoo ilman halki kiirehtivä punainen ilmapallo. Hämmennyt. Mistä ilmapallo on tullut? Kenen lapselta se on karannut? Punaisen ilmapallon kadottua taivaansineen, sen vanassa seuraa saippuakuplien parvi. Auringonvalo aloittaa niiden kanssa kiihkeän tangon, ja valo heijastuu niiden pinnasta kaikissa mahdollisissa väreissä.

Lapset, samalla lailla kuin taivaalle karanneet asiat, mielletään usein vapaiksi. Lapset ovat vapaita omassa viattomuudessaan. Heitä ei kosketa paineet, velvollisuudet, itsenäisyyden tai yksinäisyyden taakat. He ovat enemmän kohteita, kuin aktiivisia tekijöitä. Heistä pidetään huolta. Heitä kasvatetaan. Heistä päästetään irti. Ja kuten taivaalla lentelevät saippuakuplat, myös lasten todellisuus on vaarassa puhjeta. Mutta ennen kuin niin tapahtuu, ovat lapset poikkeuksellisen kauniita. Maagisia olentoja, melkein pyhiä, joiden pelkkä olemassaolo muistuttaa toivosta - hyvyydestä.

Keller Doverin (Hugh Jackman) tytär katoaa tuiki tavallisessa omakotitalolähiössä. Tapaus annetaan Etsivä Lokin (Jake Gyllenhaal) tehtävälistalle. Doverin vaimon (Maria Bello) kriisiselviytymiskeinoihin kuuluu totaalinen romahtaminen, mutta Doverin itsensä tapa käsitellä tapahtunutta on ottaa asiat omiin käsiinsä.

Lapselle aiheutuva kärsimys on rankista aiheista ehkä rankimpia. Koska lapsista huolehtiminen on koodattu ihmisen DNA:han, herättää lapsen kärsimys ihmisessä kuin ihmisessä poikkeuksellisen suurta kipua. Elokuvantekijälle tällainen aihe on sekä siunaus että kirous. Jos sitä käsittelee oikein, voi lopputuloksena olla jotain todella voimallista. Mutta koska aihe on niin raju, pitää sitä käsitellä varoen. Ja liian usein liian varomattomat kädet ovat liian varomattomasti aiheeseen tarttuneetkin. Elokuvateatterin pimeydessä vähänkin aikaa viettänyt tietää kyllä, että lapset ovat aiheena elokuvantekijöille kestosuosikki. Viime vuosina olemme erityisesti nähneet kuvauksia isän ja tyttäreän suhteesta. Usein näissä kuvauksissa isän rooli on suojella viatonta tytärtään pahalta. Prisoners eittämättä liittyy näiden teosten joukkoon ja hienosti sen tekeekin. Mutta sen lisäksi Prisoners tuntuu vievän aiheen käsittelyn astetta pidemmälle.

Tässä kysymykseksi nousee nimittäin myös se, että mistä se pahuus, jolta tytärtä niin suojellaan, lopulta löytyykään? Jostain tuolta - pahasta maailmasta? Ulkoisesta uhasta? Vai ehkä kenties oman mielen sisältä? Samainen mies, jonka pitäisi olla esikuvasi, suojelijasi, kasvattajasi - voikin olla pahin tuntemasi asia maailmassa. Entä jos pahuus ilmenee erilaisin motiivein? Mitä jos pahuutta käytetään työkaluna pahan voittamiseksi?

Itse tulkitsen Prisonersin kerroksellisuudet pohjimmiltaan analyysiksi vahvuudesta. Dover kokee miehiseksi, isälliseksi velvollisuudekseen olla lepäämättä ennen kuin tyttö löytyy - keinolla millä hyvänsä. Eikä hän koe tätä velvollisuutta pelkästään itse. Myös Doverin vaimo painostaa miestään olemaan mies, ja löytämään tyttärensä.

Tämä on mielenkiintoinen asetelma jo itsessään. Mutta sitten löydämme sivuosasta myös herra Jake Gyllenhaalin. Etsivä Lokin ei tarvitse todistaa vahvuuttaan samassa mielessä, mitä Doverin. Doverilla ei ole oikeutta tehdä paljoakaan tyttärensä löytämiseksi. Hänellä ei ole poliisin virkaa. Resursseja. Voimavaroja. Lupaa. Lokilla on. Molemmat miehet kokevat suurta painetta tytön löytämiseksi. Mutta Gyllenhaalin paine on ammatillinen ylpeys. Jackmanin paine on miehinen ylpeys.

Kuten kunnon taiteen luonteeseen kuuluu, ei Prisonersin tulkinta kuitenkaan ole näin yksiselvää. Tässä avainasemaan nousee erityisesti Jake Gyllenhaalin näyttelijätyö. Omasta mielestäni yksi sukupolvensa parhaita näyttelijöitä, Gyllenhaal ei tyydy tulkitsemaan poliisihahmoaan vain jonain sivussakulkijana, vaan pakottaa monitahoisella roolityöllään katsojan huomion kiinnittymään itseensä. Ja tapa, jolla hän sen tekee, on sanoinkuvaamattoman hyytävää.

Gyllenhaal ikään kuin yrittää aktiivisesti torjua katsojan kaikki yritykset saada otetta hahmosta. Hän tekee outoja pakkoliikkeitä kasvoillaan ja vetää katsekontaktinsa pois keskustelukumppaninsa silmistä. Kuin hän itsekin kaihtaisi omaa valtaansa ja vahvuuttaan. Kuin hän ei haluaisi hyvesginaloida itseään minään hyvyyden portinvaltijana. Eli siis täysin Jackmanin hahmon vastakohta.

Lokia motivoi toisenlaiset tekijät. Ja tässä kohtaa tulkintatapoja löytynee monia. Itse luen hahmoa lähinnä sen perusteella, että yhteyksiä voitaneen vetää lapsen kidnappaukseen ja Gyllenhaalin hahmon taustan tahalliseen hämärryttämiseen elokuvassa. Ei tarvitse olla kummoinenkaan viivanvetelijä, että osaa jo piirtää viivottimen kanssa viivan lapsienhyväksikäytöstä lapsienhyväksikäyttöön. Gyllenhaalin tulkinnasta pystyy vetämään siis johtopäätöksiä, että hänen lapsuuteensa olisi liittynyt jonkinlaista aikuisten tuottamaa pahaa. Tästä puhuu myös se, että Loki pullottaa selvästi hyvin paljon tunteitaan sisälleen. Jossain kohtauksissa tunteet purkautuvatkin turhautumisen ja raivon muodossa, mikä tosiaan viestii siitä että ihan terve ei ole Lokinkaan suhtautuminen omiin tunteisiinsa tämän kyseisen tapauksen kohdalla. Kuin tapauksessa olisi jotain todella henkilökohtaista ja siksi turhautuminen tapaukseen on hyvin voimakasta.

Ja vaikka parhaani mukaan yritän tässä avata omia tulkintojani Etsivä Lokista, niin silti minulle jää miljoonia ja taas miljoonia kysymyksiä. Miksi hahmo ylipäänsä suhtautuu niin omistautuneesti työllensä? Ja miksi hän pelkää käärmeitä? Miksi mies on niin yksinäinen? Liittyykö kiinalaiseen horoskooppiin syvempääkin pohdintaa? Mikä on hänen suhteensa arvoituksiin ja miksi hän on niihin niin fiksoitunut? Tai symboleihin?

Tämä on osaltaan, miksi rakastuin Gyllenhaalin tulkintaan ja elokuvaan itseensäkin. Mitään ei alleviivata. Kaikki merkitykset oikeastaan on löydettävissä vain sanojen väleistä, tauoista, sanomattomista asioista, hiljaisuuksista.

Taide on mielestäni aina avointa katsojalle. Sanan jokaisessa merkityksessä. Ja sitä tämäkin elokuva todella on; taidetta. Denis Villeneuve vakuuttaa elokuva elokuvan jälkeen lahjakkuuttaan ja kirjoittaa itsensä ainakin minun kirjoissani aikamme lahjakkaimpien visionäärien joukkoon. Johan Johanssonin sävellystä kuuntelee - uran jäätyä säälittävän lyhyeksi - vielä entistä suuremman ihailulla ja kaiholla. Roger A. Deakinsin kamera pitää huomion lakastuneissa lehdissä ja synkänharmaan syyssään värjäämän nukkumalähiön rumimmissa yksityiskohdissa. Kaiken kaikkiaan, 153 minuuttia pitkä elokuva on ainakin vastaavan verran liian lyhyt. Näin hienoa elokuvantekemistä jäisi mielellään ihastelemaan pidemmäksikin aikaa, ja siihen melkein kuin tarrautuu henkensä edestä kiinni. Kuka tietää koska seuraavaksi saa ihastella tällaista laatua.

Elokuvan loppu on myös yhtä monitulkintainen kuin elokuva itsessään muutoinkin. Elokuvan alussa päähenkilömme Dover esitellään hahmona, joka ei osaa olla vapaa. Hän on valpas, varuillaan, varautunut. Kellarissaa hän säilyttää kokonaista arsenaalia pahojen aikojen varalle, säilöen sinne ruokaa ja selviytymistarvikkeita pahimman varalle. Ja kun pahin sitten oikeasti tapahtuukin, Dover uppoaa epätoivoon. Vapauden varjot saivat hänestä kiinni, vaikka hän oli omistanut koko elämänsä niistä poispäin juoksemiseen. Taas, katsojan oman tulkinnan varassa on päätellä mikä johtuu mistäkin. Halutaanko elokuvassa viestiä, että vapaus on vain hyväksyttävä, hyvine ja huonoine puolineen? Että sillä on aina seurauksensa? Että jos ei osaa ottaa vapautta itselleen sellaisena kuin sen saa, ei sitä ansaitse? Pitääkö vapaus ansaita?

Tulkinnan voi vetää myös hyvyyden ja pahuuden tematiikkaan. Muistutus siitä, että meissä jokaisessa on pahuutta. Ja kykenemme pahoihin tekoihin. Ja että tekojen motiivit eivät välttämättä oikeuta pahoja tekoja. Tarkoitus ei pyhitä keinoja.

Itse pidän ehkä tulkinnasta vahvuudesta eniten. Elokuvan alussa Jackmanin hahmo on vahvuuden ruumillistuma. Ja elokuvan lopussa asetelma käännetäänkin toisinpäin. Liittyykö siinä suhteessa myös vahvuuden tematiikka vapauteen. Olemmeko koskaan todella vapaita, sillä mielessämme olemme vangittuina omiin velvollisuuksiimme, pelkoihimme, menneisyyteemme ja tulevaisuuden uhkakuviimme.

Arvostelu: Knock Down the House

Alexandra Ocasio-Cortez on Amerikan poliittisen kentän uusi, kuuma nimi. Hän on nuori, alta kolmekymppinen nainen Bronxista. Hän työskenteli tarjoilijana, kun päätti pyrkiä Yhdysvaltain kongressiin ja onnistui voittamaan vaalit, syrjäyttäen pitkäaikaisen veteraanipoliitikon palliltaan. Asetelma muodostui jonkinlaiseksi symboliksi kuvaamaan uuden ja vanhan vallan välistä haastoa. AOC edustaa demokraattisen puolueen sisällä samaa sosiaalidemokraattista äärilaidan siipeä kuin Bernie Sanders. Molemmat ovat puhuneet vakiintuneen poliittisen eliitin haastamisesta ja vallankumouksen tuomisesta 2010-luvun politiikkaan.

Alexandra Ocasio-Corteziin henkilöityy monta tämän ajan ilmentymää. Ensinnäkin hän on uuden ajan poliitikko. Hän käyttää hyväkseen sosiaalista mediaa kasvattaakseen suosiotaan. Toiseksi hän edustaa jonkinlaista intersektionaalisen feminismin tulemista ja tietynlaisten kulttuurisotien soturia. Kolmanneksi hän puhuu uuden ajan haasteista - ilmastonmuutoksesta ja työn murroksesta. Neljänneksi hän edustaa kauan kaivattua uutta tuulta Yhdysvaltojen kulahtaneeseen ja pahoin korruptoituneeseen poliittiseen järjestelmään. Ja viidenneksi hän on Donald Trumpin antiteesti - joidenkin analyysien mukaan jopa pakollinen jälkiseuraus.

Knock Down the House kuvaa neljää amerikkalaista naista, kun he pyrkivät Yhdysvaltain kongressiin ruohonjuuritason kampanjoillaan - ilman yritysten miljoonalahjoituksia. He ovat Ocasio-Cortezin lisäksi Amy Vilela, Cori Bush ja Paula Jean Swearengin. Heistä sitten AOC historiallisesti lopulta voitti omat vaalinsa.

Knock Down the House on mielestäni hieno dokumentti. Inspiroiva. En ole pitkiin, pitkiin aikoihin törmännyt yhtä voimakkaaseen dokumenttikokemukseen. Yleensä nämä dokumentit ovat vähän kuivia ja tuntuvat hyperbolisilta tikusta asiaa -tyyppisiltä väännöiltä. Vaikeakin se varmasti on, luoda opettavaista filminpätkää, mutta sortumatta liikaa saarnaamaan, koristamaan aihetta, nostamatta sitä tikunnokkaan tai tekemättä siitä itseään tärkeämpää. Mutta Knock Down the House pysyy arkisena ja maanläheisenä ja sitä kautta nousee omiin juhlallisiin korkeuksiinsa.

Pidin siitä, että dokumentintekijät olivat pitäneet matkassa mukana nämä kolme muutakin naista, sen jälkeen, kun vain AOC heistä pääsi läpi. Se toimi muistutuksena siitä, että yhden päästessä läpi, jäävät useat muut vielä barrikadien toisella puolelle odottamaan omaa vuoroaan. Ja erityisesti Yhdysvaltain poliittisen tilanteen olevan niin korruptoitunut kun se on, niin oli oikeastaan pienimuotoinen ihme, että edes AOC pääsi läpi.

Näin suomalaisena politiikanseuraajana on vaikeaa olla heittämättä kaikkea toivoa nurkkaan Yhdysvaltojen politiikkaa kohtaan. Siellä on meno mennyt niin yksipuolisen oikeistolaiseksi, että se, mikä Suomessa tuntuu vielä suhteellisen vaatimattoman keskusmaiselta politiikalta, tuntuu Jenkeissä jo täysin vasemmistolaisen äärilaidan "sosialismilta". Eikä oikeistolaisessa politiikassa sinänsä mitään vikaa, mutta tietty diktatuurimainen yksinhaltijuus on demokratiassa aina jokseenkin ongelmallista. Ainakin se raha pitäisi saada politiikasta pois. Onneksi Suomessa sentään on vielä kampanjalainsäädäntöä jäljellä - vaikka kyllä kai sitä täälläkin suhteellisen mielivaltaisen riemukkaasti pidetään pilkkana.

AOC on mielenkiintoinen hahmo. Kuka tahansa, joka on vähänkään liikkunut sosiaalisen median poliittisissa keskusteluissa mukana, tietänee, että hän on ainakin kykenevä herättämään tunteita. Osin jopa eriskummallisen paljon. Mikä nimenomaan juuri hänessä, tavallisessa rivipolitiikossa Yhdysvaltain kongressissa, onnistuu vihastuttamaan niin paljon?

Joka tapauksessa, jos puhutaan ihan vain dokkarin elokuvallisista arvoista, niin itse saattaisin hyvinkin veikkailla, että tämä tapaus tavataan vielä ensi vuoden Oscareissa. Sen verran kovin tuuttaava dokkari on kyseessä. Sen parissa vietetty aika meni ohi hutaisten ja jäljelle jäi todella inspiroitunut olo. Sen käsittelemä aihe oli hyvin käsinkosketeltavaa ja sen käsittely tarpeeksi maanläheistä. Saarnaamista ei esiintynyt, ainakaan omiin korviin, liikaa. Tämä oli enemmän yleismaailmallisempi kannanotto demokratian hengen nimissä sekä energinen kuvaus lasikattojen murtamisesta - jotain, mistä meistä jokainen varmasti hyötyy. On aina yhtä hienoa nähdä ihmisten tekevän kaikkensa välittämiensä asioiden eteen. Hyviä ihmisiä on vielä jäljellä.

Arvostelu: Captain Marvel

Tästä on nyt hieman aikaa, kun tämän näin, joten arvostelusta tulee erittäin lyhyt. Nimittäin tätä ei voi kutsua elokuvaksi, jonka kaikki hienon hienot yksityiskohdat olisivat jääneet millään lailla mieleen. Oikeastaan muistissa pyörii vain Brie Larson ja Annette Bening hyörimässä jossain avaruudessa, hohtaen neonin kaikissa väreissä. Sen muistan, että ihmettelin kuinka elokuva voikin olla rakenteeltaan niin basic. Ennalta-arvattavaa supersankarin syntytarinaa oli tylsä katsella ja sitä ei tietenkään pelasta sitten mitkään vilkkuvat erikoisefektit. Muistan kuitenkin ajatelleeni, että se tuntui elokuvassa raikkaalta että näinkin perussupersankarileffan päähenkilön saappaissa tepasteli nyt nainen. Jos niillä miljoonallakahdellasadallatuhannellakuudellakymmenelläkolmella miehellä Captain Marvelia ennen on ollut oikeus esiintyä kaavamaisessa tusinatuotesupersankarileffassa, niin miksei sitten naisellakin - edes tämän yhden kerran. Mutta nyt kun tämä on saatu alta pois, niin ehdotan täten, tällä päivämäärällä, supersankarien origin-tarinat kiellettäväksi lailla. Ne on nyt jo nähty.