Vain seksiä (Friends with Benefits)

Tärkein reunaehto on, että onko elokuva tylsä. Tai pikemminkin, että ei ole. En voi sietää elokuvia, joita katsoessa joutuu taistelemaan haukotuksia vastaan tai jatkuvasti katsomaan kelloa. Toinen reunaehto on, että elokuva ei sorru mihinkään kliseisiin. Inhoan katsoa elokuvia, jotka noudattavat samaa kaavaa, jossa toistetaan samat latteudet ja elokuvan loppuratkaisun osaa päätelle ensimmäisten viiden minuutin aikana. Elokuvan ei tarvitse olla mikään dekkari, mutta kunhan osaa pitää katsojaa edes sen verran kiinnostuneena juonta kohtaan, ettei tarvitse jättää elokuva kesken. Kolmas tärkeä ehto on hyvät näyttelijät. Kun puhutaan, että joku näyttelijä on karismaattinen, tarkoitetaan, että hän on kuin Justin Timberlake tai Mila Kunis elokuvassa Friends with Benefits. Elokuvan täytyy olla sympaattinen ja tuotantoarvoltaan korkea. Tarkoittaen, että valaistus täytyy olla riittävä, jotta näkee katsomastaan jotain. Sympaattisuudella tarkoitan sitä, että elokuvaa katsoessa haluaa olla mukana elokuvassa, sen sijaan, että katsoisi esimerkiksi dokumenttia.

      No, Friends with Benefits täyttää kaikki nämä reunaehdot. Vaikka kyseessä on romanttinen komedia - toisin sanoen ennalta-arvattavuuden helmi, kiertää se loistavasti tyypilliset sudenkuopat tiedostamalla ne. Elokuvan keskiössä on Justin Timberlaken ja Mila Kunisin Dylan ja Jamie, jotka ovat ystäviä ensin. He paheksuvat romanttisia komediaelokuvia, jotka ovat täynnä siirappista musiikkia ja kliseisiä kohtauksia. Siksi onkin osuvaa, että Friends with Benefits toistaa samat kliseet itsekin. Kun sanotaan, että näyttelijöiden välillä on kemiaa, tätä sillä tarkoitetaan. Timberlake ja Kunis ovat tämän vuosisadan Grace Kelly ja Cary Grant tai jotain. He ovat niin täydellinen pari, että minä en ainakaan voinut olla lumoutumatta heidän kemiastaan.

    En sano, etteikö tälläkin elokuvalla olisi virheensä, mutta se on sympaattinen, miellyttävä elokuva, jossa on loistava tähtipari, romantiikalla leikittelevä juoni eikä Kunisin ja Timberlaken kehojen katsominen haittakaan silmille tee. Pidän yli kaiken elokuvan käsikirjoituksesta. Dylanin ja Jamien hahmot ovat kerta kaikkisen samiastuttavia, älykkäitä ja purevia hahmoja, joita tarvittaisiin valkokankaalle enemmän. Elokuva on kaukana tylsästä. En tainnut katsoa kelloa kertaakaan ja minä aina katson kelloa. En muista koska viimeksi elokuva on vienyt minut mukaansa näin hyvin. Kaiken lisäksi elokuvan New Yorkilainen miljöö, yhdistettynä Los Angelesilaiseen rantaidylliin on kuin kävisi oikein kalliilla luksusmatkalla. Hahmojen ei tarvitse murehtia rahasta eikä tilan puutteesta, heillä on huipputyöt ja isot kattohuoneistot New Yorkin pilvenpiirtäjissä. Heillä on aikaa ottaa kolmen tunnin lounaita ja seikkailla pitkin kaupunkia. Ja ihan kuin vain yksi henkilö koko New Yorkissa tietäisi salaisen tien yhden korkeimmista pilvenpiirtäjistä päälle. Mutta tämä kaikki on sitä illuusion ja fantasian luomista, joista elokuvantekemisessä on oikeastaan kyse.

    Tärkein huomio elokuvasta on se, että minun tekee mieli katsoa se heti uudelleen. Näin harvoin käy, sillä etenkin nykyaikana kaikista elokuvista halutaan niin koruttomia ja pelkitettyjä, että niissä ei ole mitään, mikä vetäisi puolestaan. Kaikki tunne on rutistettu elokuvasta pois. Jopa musiikki on typistetty muutamaan nuottiin. Tässä elokuvassa palataan siihen, mihin minä elokuvia katsoessa olen ihastunut. Ajattomiin kohtauksiin, kahden henkilön vuorovaikukseen, maagiseen musiikkiin ja tuhottomasti katselukertoja kestävään kerrontaan. Kuten todettu, upea elokuva, yksi parhaista näkemistäni. Tämän tulen varmasti muistamaan ja tämänkaltaisten elokuvien takia haluan nähdä yhä enemmän elokuvia, toivoen, että saan toisen kaksituntisen, joka muistuttaa tämän elokuvan parissa viettämääni.

    Ai niin, juoni. [Kiitos episodin]: "Kaliforniassa asuva Dylan (Justin Timberlake) joutuu tyttöystävänsä (Easy A:n ihana Emma Stone) jättämäksi. Samoihin aikoihin mantereen toisella puolella New Yorkissa asustava Jamie (Mila Kunis) saa kuulla poikaystävältään olevansa tunnevammainen. Neljä hahmoa käsittävä prologi on kuvattu pilkotuilla kohtauksilla, ja katsojalta kuluu hetki tajuta kuka onkaan kuka.


Headhunterina toimiva Jamie upottaa surunsa työhön ja päättää hankkia asiakkaalleen, suurelle aikakauslehdelle uuden AD:n. Kohteekseen hän ottaa lahjakkaan Dylanin, ja saa tämän taivuteltua ottamaan paikan vastaan. Rakkaudessa pettyneinä heidän välilleen syntyy lämmin ystävyys, ja niinpä he päättävät alkaa harrastaa yhdessä seksiä samoin säännöin kuin vaikkapa tennistä harrastetaan. Mutta kaikkihan tietävät miten siinä lopulta käy."

Elokuvaa on typerästi yritetty, tai no typerästi ja typerästi, markkinoida seksillä. Elokuvan alkuperäinen juliste on melko rivo ja elokuvan suomennos, taas kerran, tönkkö. Elokuva on niin paljon muuta kuin esimerkiksi samanvuoden samasta aiheesta kertova No String Attached, jossa mielenkiintoisesti näytteli pääosaa Mila Kunisin nykyinen aviomies/poikaystävä/That 70's Show-vastanäyttelijä Ashton Kutcher, Black Swan-vastanäyttelijänsä Natalie Portmanin kanssa. Lainaten episodin arvostelua: "...onnistuu välttämään genrelle tyypilliset kliseet ja luomaan päähahmojensa ympärille sympaattisuuden sädekehän. Se on aidon sydämellisellä tavalla rehellinen romanttinen komedia, jossa on yritystä erottua joukosta. Timberlaken ja Kunisin hahmot onnistuvat olemaan herkullisia ja oikeasti pidettäviä, mikä tuntuu nykypäivänä olevan harvinaista herkkua suuren budjetin komedioissa." Tämä on niin totta.