Syvänsininen meri (The Deep Blue Sea)

Todellisen älykkään elokuvanteon erottaa henkilöhahmoista. Ne ovat avain tarinaan ja itse elokuvaan. The Deep Blue Sean henkilöhahmot ovat todella viisaan näytelmäkirjailijan kynästä, sen pystyy kertomaan. Ihmiset eivät ole koskaan samanlaisia. Ei tietenkään keskenään, mutta ihmiset ovat erilaisia myös oman itsensä kanssa. Emme ole samanlaisia esimerkiksi töissä ja kotona, yksin ja seurassa. Usein henkilöhahmot kirjoitetaan varsin mustavalkoisesti. Tämä henkilöhahmon on esimerkiksi räikeä luonteeltaan, joten hän on räikeä vaikka hautajaisissa. Tämä ei kuitenkaan vastaan realistisuutta kovinkaan hyvin. Rakastuin The Deep Blue Sean henkilöhahmoihin, koska he ovat erilaisia ollessaan yksin, ollessaan entisen puolisonsa kanssa, ollessaan nykyisen puolisonsa kanssa ja niin edespäin.

Rachel Weisz esittää elokuvan keskiössä Hester Collyeria, 1950-luvun lontoolaista naista, joka on jättänyt aviomiehensä Williamin, ollakseen rakastamansa miehen, Freddie Pagen kanssa. Freddiea näyttelee Tom Hiddleston. Elokuvan on ohjannnut ja käsikirjoittanut Terence Davies Terence Rattiganin näytelmän pohjalta.

Katsoin elokuvan Rachel Weiszin takia. Hän on jumalainen näyttelijä. Hänellä on kyky liittää dialogi, puhe, hetkiin jolloin hän ei puhu, maalauksellisesti. Hän osaa tauottaa näyttelemisensä. Hänen roolinsa Hesterina on laskelmoidun tarkka. Silti se on syvällinen ja hän saa loistavasti ilmennettyä sen emotionaalisen levottomuuden, jonka hänen hahmonsa käy läpi. Tom Hiddleston hukuttaa näyttelemiseensä. Hän katoaa roolinsa taakse ja omaksuu hahmon. Harvoin sitä unohtaa kuitenkaan katsovansa näyttelijää esittämässä roolia, mutta hänellä on se taito.

The Deep Blue Sea on veitsenterävä katsaus 1950-luvun hillittyyn sosiaaliseen konventioon. Hahmot kamppailevat sen kanssa, mitkä säännöt ovat oikeasti olemassa. Sosiaalisia normejahan on vaikea fyysisesti havaita. Ja varmasti 1950-luvulla tuntui kuin murenisi niiden alle, jos tänä päivänäkin on vaikeaa olla oma itsensä kaiken sen varautuneisuuden alla, joka täytyy jokapäiväisessä elämässä hallita. Sen lisäki The Deep Blue Sea on kertomus suhteen lopusta. 

Kyseessä on hyvin älykäs elokuva. Sen tempo ei ole suuri, joten se saattaa tuntua vähän hitaalta. Itse en kuitenkaan tylsistynyt elokuvaa katsoessa, päin vastoin. Herkistyin. Siinä oli jotain kaunista. Jotain universaalia. Pidin paljon käsikirjoituksesta. Dialogi on huippua. Se ei ole puista ja teennäistä. Se on kaunista ja sujuvaa. Se on purevaa ja hienostunutta. Erityisesti kohtaus, jossa Hester syö Williamin, tulevan entisen aviomiehensä ja Williamin äidin kanssa illallista. Elokuvan rakenne on mielenkiintoinen. Se liikkuu takaumissa ja vaikka elokuva periaatteessa kuvaa yhden vuoroakauden ajanjakson, näemme silti Hesterin siirtymävaiheen suhteesta toiseen. Elokuva ei myöskään ammu katsojan nenän eteen kaikkea. Se ei huuda täysillä ja osoita tikulla, mitä nyt tapahtuu. Se antaa sulavia vihjauksia hahmoista. Se kuljettaa henkilöitä arkisen mysteerisesti. Kyseessä on 1950-luvun henkilöhahmot. He ovat eläneet toisen maailmansodan. Heidän arkeensa kuuluu lapsien hankkiminen ja teen juominen. Avioero ei ollut niin yleistä kuin nykyään. Kaikki tämä on istutettu henkilöhahmoihin.

Myös elokuvan teema, sen kypsyys on käsinkosketeltavan realistista. Aina ei elämä kohtele reilusti. Aina ei elämässä kaikki palaset loksahda kohdalleen. Joskus ihminen tekee suuria uhrauksia jonkun asian eteen, jota ei tapahdukaan. Tämän elokuva kuvaa todella hienolla tavalla, joka etenkin kuvastuu elokuvan alku- ja loppukohtauksissa, jotka toimivat ikäänkuin jatkumoina. Sitähän elämä on, vaikka joskus tuntuisikin, että tästä ei elämä enää jatku. Jatkuu se.

...=)