Mitä enemmän näitä romanttisia komedioita katsoo, sitä vaikeampi niitä on arvostella. Tuntuu, että sinä olet jo sanonut niiden rakenteesta, kliseisyydestä ynnä muusta jo kaiken. Mutta silti janoan näitä, enkä voi niitä olla katsomatta. Kuitenkin päivän päätteeksi, kyllä tämmöinen kevyempi viihde on huomattavasti paljon houkuttelevampaa kuin joku kolmituntinen draama, jossa ei loppujen lopuksi tapahdu yhtään mitään. Ja nyt ei tule ymmärtää väärin. Kyllä minä niitä syvällisiä draamojakin ihan siinä katson missä tälläisiä romanttisia hömppiäkin, mutta tälläistä tekee mieli vain katsoa vähän enemmän.
Yllättävää Morning Gloryssa on se, että J. J. Abrams on tuottanut sen! Se sama J. J. joka niin sci-fi-maailmassa touhuilee. Miten hän on tälläiseen tusinatuotteeseen halunnut liottaa kätensä? Toisaalta, kun puhun tusinatuotteesta, puhun kaikella kunnioituksella. Ennalta-arvattavuus elokuvasta ei välttämättä aina ole huono asia. Kun pistin Morning Gloryn päälle, tiesin tarkkaan, että viihtyisin sen parissa katsomatta kelloa monta tuntia ja minut vietäisiin New Yorkin hulppeisiin toimistoihin ja juokseman pitkin Fifth Avenueta ja seuraamaan päähenkilön elämää suurempia monologeja, jotka ratkaisevat kaikki hänen ongelmansa, elokuvan kliimaksissa.
Morning Glory kertoo Becky Fullerista (Rachel McAdams), joka saa työn IBS-kanavan aamu-tv:n tuottajana. Hänen on määrä nostaa aamutv-ohjelma Daybreak taas uuteen loistoon, sillä se on jo nyt usean vuoden kärsinyt katsojien puutteesta. Rachel saa kätensä täyteen pestatessaan kokeneen uutisankkurin Mike Pomeroyn (Harrison Ford), Diane Keatonin Colleen Peckin juontajapariksi ohjelmalle. Pomeroy ei kuitenkaan halua juontaa ohjelmassa mitään muuta kuin "oikeita" uutisia ja ei haastattele julkimoita, ei kokkaa ruokaa, ei tutustu uusiin markkinointituotteisiin eikä mitään muutakaan. Tiedän! Näitä Beckyn ongelmia! Voi kunpa ne ratkeaisivat! Unohtakaa nälänhätä tai ilmastonmuutos, yksi uutisankkuri tuossa yhdessä uutiskanavassa ei suostu juontamaan yhteistyöhön! Apua!
Anteeksi, annoin sarkastisuuden purra tekstiini. Se suotakoon minulle anteeksi, sillä Morning Glory on ongelmainen. Se ei ole paras romanttinen komedia, jota olen nähnyt. Mutta silti loppuun asti katsottuna se onnistuu vetämään kaikki langat yhteen ja pysymään todella uskollisena romanttisen komedian rakenteelle. Eli kyllä tämä on ihan taattua laatua kaikille rom-com-ystäville.
Diane Keaton tekee, TAAS, 2000-luvulla hänelle niin hyvin tutuksi tulleen roolin. Roolin, jonka hän on tehnyt jokaisessa post-2003 elokuvassaan. Ja tämä on sääli, sillä hän oli niin hyvä hänen aikaisemmalla urallaan. Mieleen tulee luonnollisesti Annie Hall, tai Manhattan, tai jopa Marvin's Room. Häntä ei kuitenkaan onneksi ole päästetty samalla lailla tässä irti, kuten esimerkiksi elokuvissa Because I Said So (2007), joka on täysin unwatchable (ja taas: mikä on tuo sana suomeksi!?) tai The Big Wedding (2013), tai Smother (2008). Tämä putoaakin ehkä enemmän kategoriaan elokuvien The Family Stone, Mad Money ja Darling Companion, kanssa. Hmm... Olenkohan nähnyt muutaman Diane Keatonin hömppäelokuvan liikaa?
Harrison Fordilla nyt ei kauheasti tehtävää ole. Rachel McAdams on aina hyvä, mutta erityisen positivista elokuvassa on luonnollisesti myös toinen oma suosikkini Patrick Wilson. Hän on vain niin hyvä. Hänellä on niin rauhallinen ja levollinen energia, että häntä on helppo katsoa.
Morning Glory oli ihan mukava hömppä. Voisin sen katsoa uudelleenkin, mutta ei tämä mikään huippu ollut, mitä romanttiset komediat ainakin itselle ovat. Joten tasoon verrattuna huono, mutta elokuvana itsessään ihan hyvä. Ei pärjää kilpailussa toiselle rom-comille, mutta toimii vaihteluna, jos ei jaksa pistää sitä Notting Hillia sadattaviidettäkymmenettä kertaa päälle. Äsh, mitä minä selitän, kyllä Notting Hillin nyt aina jaksaa uudelleen katsoa!
...=)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti