Blade Runner 2049 (Blade Runner 2049)

Pidän deskriptiivisestä kielenkäytöstä. Koulussa tykkäsin aina kirjoittaa esseitä ja kirjoja lukiessani tartun aina kiinni maailman yksityiskohtiin. Elokuva-arvosteluja tykkään antaa vain hyville elokuville, koska se mahdollistaa rikkaamman kielenkäytön. Elokuvien tekemisessä deskriptiivinen tai kuvaileva tyyli koostunee silti vähän erilaisista osista kuin kielenkäytössä. Kuva puhuu itsessään. Usein elokuvat, joissa on vähemmän puhetta tai tekstiä ovatkin niin kuvailevampia. Visuaalinen kerronta on vahvempaa. Sama nyrkkisääntö taitaa kuitenkin päteä niin proosan kuin elokuvallisen viestinnänkin kanssa - mitä yksityiskohtaisempi maailma, sitä viipyilevämpi voi olla ote siihen. Jos maailma humisee tyhjyyttään, on ihan turha käyttää aikaa sen kuvaamiseen. Sääntö, jonka tämän paskan tekeleen tekijät ovat eittämättä unohtaneet.

Lähitulevaisuudessa ollaan (siitä jo ensimmäinen nootti, että en miljoonassa vuodessa usko, että jo parinkymmenen vuoden päästä oltaisiin tälläisessä rotanloukunomaisessa maailmassa - miksei elokuva olisi voinut sijoittua parisataa vuotta tulevaisuuteen?) ja kaikenmaailman sci-fiörvellykset heitetään katsojan naamaan. Ryan Gosling siinä jokaisessa kohtauksessa (jos en väärin muista) taitaa toikkaroida ja pääosaksi väitetty Harrison Ford löydetään pariin viimeiseen sekuntiin mukaan hoopoilemaan.

En ole eläessäni nähnyt yhtä typerää elokuvaa. Myönnän heti alkuun, että en todellakaan ole kohderyhmää. Enkä muistanut nähneeni alkuperäistä Blade Runneria ennen tähän elokuvanäytökseen astumista, mutta muistinpas sittenkin, että olen sellaisenkin läpi joskus kitunut. Eipä siitäkään kyllä hirveän mittavaa muistijälkeä ole.

Villeneuven ohjauksista olen aiemmin pitänyt - varauksella. Hän on juuri ja juuri onnistunut teoksissaan pääsemään kiduttavan tylsän ja viipyilevän viilipyttymäisen otteen toiselle puolelle ja nappaamaan katsojasta kiinni joko mielenkiintoisella juonella (Arrival) tai psykologisesti mielenkiintoisella hahmokuvauksella (Sicario), mutta tämä käsikirjoitus on paperiakin ohuempaa ja siksi hänen tyylinsä puutteet vain korostuvat entisestään. Hän on aivan liian viipyilevä, aivan liian teeskentelevä, aivan liian ohjeista koottu. Häneltä puuttuu ohjauksellinen sielu. Tuntuu kuin hän vain liittäisi yhtä ja yhtä yhteen ja tekisi kahta.

Roger Deakinsin kuvaus oli ihan paskaa. Ja uskokaa minua - minulla oli sitä melkein kolme tuntia aikaa katsoa ja vain sitä. Joka kohtauksessa hän oikein yrittämällä yritti tehdä kuvastaan kuin jotain pyhää Mona Lisaa ja unohti siinä samassa kutsua katsojan mukaan yhden hengen pippaloihinsa. Valaistus teki useista kohtauksista ihan pimeitä, jos ei jo valmiiksi leijuttu jossain hemmetin keijupölyusvassa. Minusta hänen tyylinsä on jotenkin aina sitä paitsi hirveän väkisin tehtyä. Hän ei tunnu aidolta taiteilijalta, vaan yrittää vaan kopioida sellaista. Kuva saattaa näyttää pysäytettynä hienolta, mutta kohtauksen soljuvuuteen tulee hirveä lommo, kun puolet ajasta katsoja keskittyy vain siihen, että herra kuvaaja kääntää ja vääntää kameraansa kohdalleen. Ja silloinkin se on mielestäni väärässä paikassa. Hän ei ole tainnut kuulla sellaisesta asiasta kuten harmonia.

Musiikki, jaksanko edes marmattaa taas miljoonannen kerran siitä hirvityksestä, mikä on Hans Zimmerin mahtiponteileva itsetärkeilevyys. Jylisevä. Se on sana, joka kaikui korvissani sinä kahtena sekuntina, kun elokuvassa musiikki itsessään ei ulissut katsojan korvassa. Kohtauksessa itsessään ei tapahtunut mitään, koska se olisi vaatinut sitä, että käsikirjoittajat oikeasti käsikirjoittaisivat jotain, mutta Zimmerin jylisevä musiikki silti ulisi menemään.

Ja löydettiinhän se Krista Kosonenkin sieltä katukuvasta keikkumasta. Ihme, kun eivät saaneet Aku Hirviniemeäkin niin kuin kaksi yhden hinnalla tähänkin elokuvaan patsastelemaan. Harrison Ford oli ihan yhtä hirveä kuin aina, ellei pahempi yrmy. Ryan Gosling on parhaimmillaan silloin kun on rentona ja nauraa ja on karismaattinen. Tässä hän on yhtä totinen läpi elokuvan. Hollywoodissa on 90-luvun loppupuolella joskus kirjoitettu salainen säännöstö, että kun tekeillä on joku elokuva, mikä on mahtaileva ja pompöösi, niin Jared Leton on siinä esiinnyttävä kuin vielä korostaakseen elokuvan teennäisyyttä.

En ole eläessäni kävellyt ulos elokuvateatterista kesken elokuvan, mutta vannon, että nyt olisin niin tehnyt, jos en olisi ollut täyteenahdatun salin keskellä istumassa, josta oli mahdottoman vaikea vain livahtaa kesken kaiken pois. Ihan vitun paska elokuva. Siinä kuvailevan kielenkäytön aatelia.

 ...=)

Star Wars: The Force Awakens (Star Wars: The Force Awakens)

J. J. Abrams on siis ohjannut uuden osan Star Wars-elokuvasarjaan. Monelta varmaan jäänyt täysin huomaamatta tälläinen pieni elokuvauutinen. Elokuvateatterissa tätä ei enää ehdi näkemään, mutta niin näille pienemmän budjetin taide-elokuville usein tuppaa käymään, että yleisökato pakottaa teatterinomistajat suosimaan valtavirran elokuvia. Useimmille varmaan myös täysin tuntemattomat Harrison Ford, Carrie Fisher ja Mark Hamill esiintyvät alkuperäisten elokuvien näyttelijöinä alkuperäisissä rooleissa - sanooko Han Solo, Prinsessa Leia tai Luke Skywalker kenellekään mitään?

Spoilaamatta yhtään enempää (sille yhdelle, kuka minun lisäkseni ei vielä tätä ollut nähnyt), niin vanhempi sukupolvi antaa tässä selvästi kuitenkin tilaa uusien sotaan astuvien tulokkaiden oman jäljen jättämiselle. Heitä luotsaa Rey (Daisy Ridley) "kaatopaikkaplaneetalla" asuva roskankerääjä, joka kaipailee perhettä ja yhteenkuulumisen tunnetta.... mukaan juuri sopivasti syöksyy Finn (John Boyega), entinen stormtrooper ja BB 8-droidi, jolla on kartta, jonka sekä pahikset (mm. Adam Driver, Domhnall Gleeson ja Gwendoline Christie) että hyvikset (mm. Oscar Isaac, Lupita Nyong'o, Carrie Fisher) haluavat.

Alkuperäistä elokuvaa on ihannoitu niin, että tuntuu kuin Abrams nuolisi George Lucasin persettä. Ehkä ne alkutekstit ja Windows Movie Maker-siirtymät vielä jonkinsortin nostalgiana ymmärtää, mutta käytännössä koko juoniarkin peruspiirteet on suoraan alkuperäisestä Star Wars (1977) elokuvasta. Rey on Luke, Finn on Han ja BB 8 on R2D2. Han Solo on tässä kohtaa Obi Wan-Kenobi. Poe Cameron on Prinsessa Leia. Mutta yllättävää kyllä, keskittymällä olennaiseen ja kunnioittamalla perinteistä saadaa aikaan ihan toimiva sci-fi-seikkailu. Ainoaksi miinukseksi jää, että nyt kun seikkailu tosiaan mutkelehtii kaikkien tunnettujen nähtävyyksien ohi, niin itsellä ainakin nousi esiin haukotus-efekti. Tiesin, että lopputulokseen päästään, niin miksi sinne piti mutkitella? Aina ei tuttu ja turvallinen reitti toimi niin hyvin kuin miljoonalla aikaisemmalla kerralla. Ei tämä nyt huono ole, mutta toivon, että jatko-osiin saadaa reippaasti omaa, uutta ääntä kuuluviin.

Vielä yksi huomio: pidän alkuperäisen Star Warsin vahvuutena sci-fi -maailman "alastuomista" eli jonkinsortista maadottumista aitojen, inhimillisten hahmojen avulla ja tietyn ironisen pilkkeen silmäkulmassa kunnioittamisena seikkailu tiimeksessä. Molempia lähdettiin hakemaan, mutta yritys jäi vähän alkutekijöilleen. Kohtauksesta toiseen siirtymisessä tuntuu olevan kauhea kiire ja lopputulos on juosten kustu. Emme saa läheskään tarpeeksi aikaa Finnin ja Reyn suhteen vakiinnuttamiseen, emmekä oikein missään vaiheessa saa aikaa hengähtää kun koko ajan singahdetaan seuraavaan seikkailuun. Tätä ei edesauta se, että musiikkia pauhetaan tuutin täydeltä joka sekunti. Hiljaisuus voi olla aika toimivakin tehokeino näinkin vauhdikkaan seikkailun vastapainoksi.

Mutta kuten sanoin: onneksi tässä on sen verran käytetty alkuperäisesta mallia, että kunnon hahmoihin on panostettu. Daisy Ridleyn Rey ja John Boyegan Finn ovat oikein toimivia sankareita, vaikka he vielä vähän ontoiksi jäivätkin (yhdessä kohtauksessa kerrallaan heillä oli maksimissaan kolme replaa). Adam Driver särötti hienosti pahiksestaan muitakin säteitä kuin vain yksipuolisesti "pimeää puolta". Domhnall Gleeson oli selvästi tehnyt kotiläksynsä diktaattorien eleistä ja äänensävyistä, yhteydet Charlie Chapliniin olivat miltei ilmiselvät. Carrie Fisher oli statisti, Gwendoline Christie säälittävässä ekstran roolissa ja Lupita Nyong'oa sai etsimällä etsiä. Suurin pettymys oli Oscar Isaac. Hän oli jopa niin korni, että sai minut kyseenalaistamaan aikaisempiakin roolitöitä, joista sentään olen lumoutunut a la A Most Violent Year tai Ex Machina.

Näin scifi-noviisina ajoittain räikeät erikoistehosteet saivat päänsäryn huutamaan hoosiannaa, mutta se ei varmaan haittaa, kun en muutenkaan kohdeyleisöksi istu. Sen saman Star Warsin taian kuitenkin väitän tunnistavani ja sympaattiset BB 8-droidit, toimivat keskushahmot (Finn ja Reyn muodossa) ja se jopa välillä imeläksi muodostuva asenne luovat tässä, ainakin, pohjaa seuraavien elokuvien taialle. Ja onhan se, kun niin paljon seuraa alkuperäisen jalanjälissä, pakostakin osa tähtipölystä siirtyy tähänkin. (see what I did there... tähtipöly? No? Okay...)

...=)

Tähtien sota (Star Wars)

Muistaakseni se oli Meryl Streep, joka jossain haastattelussaan valitti siitä, kuinka elokuvien katsominen on muuttunut melko lailla kertakäyttöiseksi. Kuinka elokuvia katsotaan yhtä usein kuin vaihdetaan sukkia. Ja se on tavallaan vienyt sellaisen hohdon elokuvien katsomisesta pois. Kuinka ennen digitaaliaikaa elokuvia näki vain elokuvateatterista ja kuinka elokuvateatterissa käytiin vain harvoin. Tällöin elokuvat jäivät elämään paremmin. Nyt elokuvia ei enää edes omisteta, vaan niitä selaillaan jostain Netflixistä ja muista striimauspalveluista, jolloin ainakaan ei jää mitään konkreettista elokuvasta käteen.

Pystyn vain kuvittelemaan kuinka hienoa on ollut olla katsomassa Tähtien sotaa sen alkuperäisessä teatterilevityksessä vuonna 1977. George Lucasin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva on todella innovaativinen, elämyksellinen ja yksi klassikkoasemansa ansainnut elokuva. Sen pääosissa on Mark Hamill (Luke Skywalker), Carrie Fisher (Prinsessa Leia), Harrison Ford (Han Solo) sekä Alec Guinness (Obi-Wan Kenobi) - tietenkin. Pähkinänkuoressa elokuva kertoo nuoresta Lukesta, joka löytää tiensä Obi-Wanin opastuksella pelastamaan galaksia pahamaineisen Imperiumin kynsistä. Mukana myös Darth Vaderit, C-3PO:t sun muut.

En ollut innoissani Tähtien sodan katsomisesta. Olen yksi niistä urpoista, joille Star Trek ja Star Wars on ihan se ja sama. Olen vielä nähnyt nämä uudemmat Star Trekit ja inhosin niitä. Juuri sellaista sci-fi-rymistelyä kaikkien kliseiden keskellä. Siksi tuhahtelin itsekseni pitkän aikaa tämänkin elokuvan alkupuoliskoa katsellessa, kunnes pikkuhiljaa se valloitti minua puolelleen. En tajunnutkaan kuinka hyvä näyttelijä Mark Hamill on. Tai kuinka sympaattinen R2-D2-robotista onkaan saatu. Tai kuinka innovatiivinen ja edelläaikaansa tämä elokuva todella on ollut.

Eihän Tähtien sotaa voi katsoa tai ainakaan arvostella vuonna 2015 muusta näkökulmasta, kuin sen kulttuurihistoriallisesta viitekehyksestä. Toki elokuva on aikansa elänyt, mutta silti on vaikea uskoa, että kuitenkin jo 1977 on pystytty rakentamaan näin kokonaisvaltaisesti viihdyttävä ja vaikuttava avaruusseikkailu ...ja vielä vaivaisella 11 miljoonan dollarin budjetilla. Elokuvaa katsoessani rupesin miettimään, että onko sittemmin saatu saavutettua vastaavaa, elokuvantekotapoja mullistavaa elokuvaa. Tähtien sodan kuvaus ja tarinankaari on hienosti rakennettu ja en usko, että Harry Pottereita lukuunottamatta on sittemmin luotu yhtä mielikuvituksellista, ennennäkemätöntä maailmaa ja universumia.

Sittemminhän tälläinen sci-fi-genre on ihan raiskattu ja nämä Lucasin luomat elementit kulutettu loppuun. Silti, elokuvan lopussa kun voitonjuhlan fanfaarit pärähtävät käyntiin, ei voi muuta kuin hymyillä kuinka hienon elämyksen on tästä seikkailuelokuvasta saanut.

...=)

Morning Glory (Morning Glory)

Yllätys, yllätys - minä katsoin taas romanttisen komedian!

Mitä enemmän näitä romanttisia komedioita katsoo, sitä vaikeampi niitä on arvostella. Tuntuu, että sinä olet jo sanonut niiden rakenteesta, kliseisyydestä ynnä muusta jo kaiken. Mutta silti janoan näitä, enkä voi niitä olla katsomatta. Kuitenkin päivän päätteeksi, kyllä tämmöinen kevyempi viihde on huomattavasti paljon houkuttelevampaa kuin joku kolmituntinen draama, jossa ei loppujen lopuksi tapahdu yhtään mitään. Ja nyt ei tule ymmärtää väärin. Kyllä minä niitä syvällisiä draamojakin ihan siinä katson missä tälläisiä romanttisia hömppiäkin, mutta tälläistä tekee mieli vain katsoa vähän enemmän.

Yllättävää Morning Gloryssa on se, että J. J. Abrams on tuottanut sen! Se sama J. J. joka niin sci-fi-maailmassa touhuilee. Miten hän on tälläiseen tusinatuotteeseen halunnut liottaa kätensä? Toisaalta, kun puhun tusinatuotteesta, puhun kaikella kunnioituksella. Ennalta-arvattavuus elokuvasta ei välttämättä aina ole huono asia. Kun pistin Morning Gloryn päälle, tiesin tarkkaan, että viihtyisin sen parissa katsomatta kelloa monta tuntia ja minut vietäisiin New Yorkin hulppeisiin toimistoihin ja juokseman pitkin Fifth Avenueta ja seuraamaan päähenkilön elämää suurempia monologeja, jotka ratkaisevat kaikki hänen ongelmansa, elokuvan kliimaksissa.

Morning Glory kertoo Becky Fullerista (Rachel McAdams), joka saa työn IBS-kanavan aamu-tv:n tuottajana. Hänen on määrä nostaa aamutv-ohjelma Daybreak taas uuteen loistoon, sillä se on jo nyt usean vuoden kärsinyt katsojien puutteesta. Rachel saa kätensä täyteen pestatessaan kokeneen uutisankkurin Mike Pomeroyn (Harrison Ford), Diane Keatonin Colleen Peckin juontajapariksi ohjelmalle. Pomeroy ei kuitenkaan halua juontaa ohjelmassa mitään muuta kuin "oikeita" uutisia ja ei haastattele julkimoita, ei kokkaa ruokaa, ei tutustu uusiin markkinointituotteisiin eikä mitään muutakaan. Tiedän! Näitä Beckyn ongelmia! Voi kunpa ne ratkeaisivat! Unohtakaa nälänhätä tai ilmastonmuutos, yksi uutisankkuri tuossa yhdessä uutiskanavassa ei suostu juontamaan yhteistyöhön! Apua!

Anteeksi, annoin sarkastisuuden purra tekstiini. Se suotakoon minulle anteeksi, sillä Morning Glory on ongelmainen. Se ei ole paras romanttinen komedia, jota olen nähnyt. Mutta silti loppuun asti katsottuna se onnistuu vetämään kaikki langat yhteen ja pysymään todella uskollisena romanttisen komedian rakenteelle. Eli kyllä tämä on ihan taattua laatua kaikille rom-com-ystäville.

Diane Keaton tekee, TAAS, 2000-luvulla hänelle niin hyvin tutuksi tulleen roolin. Roolin, jonka hän on tehnyt jokaisessa post-2003 elokuvassaan. Ja tämä on sääli, sillä hän oli niin hyvä hänen aikaisemmalla urallaan. Mieleen tulee luonnollisesti Annie Hall, tai Manhattan, tai jopa Marvin's Room. Häntä ei kuitenkaan onneksi ole päästetty samalla lailla tässä irti, kuten esimerkiksi elokuvissa Because I Said So (2007), joka on täysin unwatchable (ja taas: mikä on tuo sana suomeksi!?) tai The Big Wedding (2013), tai Smother (2008). Tämä putoaakin ehkä enemmän kategoriaan elokuvien The Family Stone, Mad Money ja Darling Companion, kanssa. Hmm... Olenkohan nähnyt muutaman Diane Keatonin hömppäelokuvan liikaa?

Harrison Fordilla nyt ei kauheasti tehtävää ole. Rachel McAdams on aina hyvä, mutta erityisen positivista elokuvassa on luonnollisesti myös toinen oma suosikkini Patrick Wilson. Hän on vain niin hyvä. Hänellä on niin rauhallinen ja levollinen energia, että häntä on helppo katsoa.

Morning Glory oli ihan mukava hömppä. Voisin sen katsoa uudelleenkin, mutta ei tämä mikään huippu ollut, mitä romanttiset komediat ainakin itselle ovat. Joten tasoon verrattuna huono, mutta elokuvana itsessään ihan hyvä. Ei pärjää kilpailussa toiselle rom-comille, mutta toimii vaihteluna, jos ei jaksa pistää sitä Notting Hillia sadattaviidettäkymmenettä kertaa päälle. Äsh, mitä minä selitän, kyllä Notting Hillin nyt aina jaksaa uudelleen katsoa!

...=)

Working Girl - tieni huipulle (Working Girl)

Elokuvien kiteyttäminen yhteen sanaa on usein vaikeaa. Tällä kertaa se on äärimmäisen helppoa - 80-luku.

Oli jotenkin imelää katsoa tätä 80-luvun kulttielokuvaa nyt 2010-luvulla. On jotenkin vaikea päästä siihen maailmaan ja uskoa, että jollain oikeasti oli tuollaiset hiukset... Working Girl - tieni huipulle on viihdyttävä, hauska, klassinen romanttinen komedia. Sen ohjasi Mike Nichols ja se kertoo Tess McGuillista Melanie Griffith), joka yrittää edetä miesvaltaisella alalla, vaikka hänen naispuolinen pomonsa Katherine Parker (Sigourney Weaver) yrittää myöskin estää häntä. Kun Tessin poikaystävä Mick (Alec Baldwin) pettää häntä, rakastuu Tess Jack Traineriin (Harrison Ford), joka voisi auttaa häntä myös etenemään hänen urallaan. Oikeastaan parempi juoniseloste kuvaamaan Working Girliä on sanoa, että se on 80-luvun tuhkimotarina.
    Kuten tästä arvata saattaa, tämä ei ole uskottavin tai realistisin elokuva, mitä olen nähnyt. Se oikeastaan kuuluu romanttisen komedian genreeseenkin jo, että juoni ei ole uskottava. Siksi niihin on niitä on niin helppo katsoa, koska voi hetkeksi unohtaa aitouden ja päästä huolettomaan, elokuvalliseen maailmaan, jossa kaikki näyttävät Melanie Griffitheiltä ja Harrison Fordeilta, siis 80-luvulla. Mistä olen kaikkein hämmästynein, että Mike Nichols ohjasi tämän romanttisen komedian. Koska kyseessä on romanttinen komedia ja erittäin tyypillinen sellainen, en ymmärrä miksi mies, joka ohjasi elokuvan Closer - Iholla (2004), voisi tehdä tämän tyylistä materiaalia. Ei, että elokuva olisi huono. Ehkäpä juuri Mike Nicholsin ohjaamana Working Girlkin voi päästä parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaaksi. Jos pidit Pretty Womanista, jos pidit Kun Harry tapasi Sallysta, jos pidit Notting Hillistä, pidät Working Girlistä. Ne muistuttavat toisiaan todella paljon. Mikä on tietenkin vain plussaa, sillä kaikki nämä elokuvat ovat oikein viihdyttäviä, ei ehkä taiteellisimmasta päästä, mutta hyviä elokuvia, joita katsellessa ei tylsisty ja ne kestävät toistoa. Erityisesti Notting Hill. Hmmm.. en oikein tiedä, miten tuoda tätä kyseistä elokuvaa enemmän esiin massasta sen enempää kuin osaisin tuoda vaikka viidettä Bond-elokuvaa neljännestä. Näyttelijäsuoritukset tässä ovat parempaa kuin tavallisessa romanttisessa komediassa ja nyt tarkoitan Sigourney Weaverin roolisuoritusta. Niistä lisää ihan kohta. Joka tapauksessa Working Girl on ehkä se elokuva, joka edustaa 80-lukua. Kaikki siinä on niin kasaria. Ainakin Melanie Griffith. Näemmepä myös Kevin Spaceyn äärettömän pienessä roolissa sekä naurettavan nuorelta näyttävän Alec Baldwinin. Ilman lopun naurettavaa juonenkääneettä kohti tuhkimo-loppua, elokuva olisi voinut olla jopa paljon, mutta sen kanssa se jää ehkä vain yhdeksi, hienoksi romanttiseksi komediaksi muiden joukkoon.
    Melanie Griffith on 80-luku. Se on ainoa kehu, jonka voin hänelle antaa, sillä hänen näyttelijänlahjat ovat täysin olemattomat. Ne kaksi elokuvaa, joissa olen hänet nähnyt. ovat olleet hänelle kaksi täysin samaa roolia. Hänellä on se sama hölmistynyt ilme naamalla, ei yhtään energiaa olla läsnä ja hänen "viaton pikkutyttö"-äänensä on todella tylsää ja se esti ainakin minua samaistumasta hänen päähenkilöönsä, siksi myös loppuratkaisu oli imelä. Hän on kaunis ja ilmeisesti muuta hänen ei ole koskaan tarvinnut ollakaan. Samaa voisi sanoa Harrison Fordista. Hänen rooli ei ole niin vaativa, mutta silti hän uskaltaa tehdä siitä äärettömän tylsän. Ja tämä on suuri pettymys. Hänen äänensä on niin tasapaksu ja hänellä ei ole minkäänlaista keskittymistä elokuvaan, kamalaa seurattavaa.
    Sigourney Weaver sen sijaan on täysin tulessa. Ymmärrämme hänen hahmonsa. Hän vetää puoleensa ja kiinnittää huomiomme. Hänen täytyy olla uskottava ja siinä hän onnistuu. Hän on vaikuttava ja samaan aikaan hieman pelottava, mikä on tietenkin suotavaa elokuvan antagonistille. Weaver saisi esittää enemmän rooleja, jossa pystyy leikittelemään hienoisella komedialla ja tuomaan hahmoon väriä tehden siitä moniulotteisen, vivahteikkaan, mielenkiintoisen ja täydellisen roolisuorituksen. Hän on syy miksi elokuva toimii. Hän on läsnä, hän on täynnä energiaa ja kanavoi sitä yksityiskohtaisin nyanssein ja säteilee karismaa.
    Working Girl on hauska, viihdyttävä, joskeenkin tyypillinen romanttinen komedia, mutta käy loistavasta elokuvasta, etenkin kun Mike Nichols ja Sigourney Weaver kyydittävät meitä takaisin 80-luvulle.