Kummisetä osa II (The Godfather: Part II)

No hemmetti, menetän tässä hyvän tilaisuuden ollakin se yksi vastarannankiiski, joka ei näille elokuville olisi lämmennyt. Mutta hitto vie, sen sijaan, olenkin vain yksi ääni muiden kannattajien joukossa. Luin tässä hiljattain haastattelun, jossa Francis Ford Coppola valitteli, että yksikään hänen elokuvistaan ei ollut menestyksekäs. Hän perusteli tätä sillä, että jopa hänen ensimmäinen Kummisetänsä sai huonon arvostelun ilmeisesti Variety-lehdeltä. Se on juuri tämä asenne, jolla yksi maailman arvostetuimmista ohjaajista pitää maailman rakastamaa elokuvaansa huonosti menestyneenä, joka leimaa vahvasti näitä nimenomaisia elokuvia. Ehkä vielä vahvemmin tätä toista osaa. Se, että Coppola tulkitsee tätä, rikollista, perhettä inhimillisenä, tekee näistä elokuvista mestariteoksia.

Ensin täytyy jälleen kehua Al Pacinoa. Ilman tätä miestä, nämä elokuvat eivät olisi puoliakaan siitä mitä ne nyt ovat. Osa 2:sen loppukuva, joka kuvaa vain ja ainoastaan Pacinon silmiä, kertoo enemmän kuin koko muu elokuva yhteensä. Tässä yhdessä lähikuvassa Pacino osoittaa, että hänen hahmonsa kokee, kaiken näkemänsä ja tekemänsä jälkeen, kaikkien valintojen jälkeen, katumusta. Hän pohtii, miten päätyi tähän pisteeseen ja tarkastelee omia motiivejaan. Ja siinä nimenomaisessa kohtauksessa kiteytyy koko Kummisedän lumo. Elokuvan tapahtumat ovat brutaaleja, kylmiä, kovia, vaarallisia, kyseenalaistettavia ja läpi näiden elokuvien hahmot kokevat suuria menetyksiä ja joutuvat uhraamaan paljon saamansa eteen. Ja kuitenkin päivän päätteeksi nämä hahmot kelaavat päivän tapahtumia läpi aivan samalla tavalla kuin jokainen tekisi. Ja miettii, miksi tein niin? Ja silti nousee seuraavana aamuna ylös valmiina jatkamaan. Aivan kuten jokainen tekisi. Coppola iskee suoraan ihmisyyden sisimpään olemukseen ja vangitsee ikimuistoisesti siinä samassa tämän perheen, nämä hahmot ja nämä tapahtumat osaksi vaikuttavan tarinankerronnan lakeja ja historiaa.

En osannut odottaa tuntevani niin surullisuutta. Elokuva, joka kuitenkin kertoo mafiaperheestä, rikollisuudesta - onkin surullinen, haikea, kohtalokas. Mutta sitten ajattelee, että mitä muuta se voisikaan olla? Ajoittain voi tuntua hämäävältä elokuvan katsominen, sillä se ei noudata perinteistä elokuvan arkkia, vaan tapahtumia kuvataan melko suoraviivaisesti, ilman kliimaksia ja ilman johdatusta asioihin. Yksinkertaisesti tapahtumat seuraavat toisiaan, mutta se myös tekee elokuvasta poikkeuksellisen. Jos juonessa olisi arkki, täytyisi tapahtumille antaa joku merkitys. Nyt kun ne ovat ikään kuin irrationaalisia hetkiä elämästä, voidaan niitä tarkastella paljon aidommin, realistisemmin. Tällöin katsoja pääsee itse etsimään tarkoitusta jollekin teolle ja asettumaan henkilöiden asemaan. Melko mestarillista elokuvantekemistä, etten sanoisi.

Budjetin tuplaantumisen sitten ykkösosan kyllä huomaa. Kameratyöskentely on huomattavasti paljon joustavampaa ja luontevampaa kuin ensimmäisessä osassa. Myös lavastuksiin on kaadettu todella paljon rahaa ja siksi onkin sääli, että ajoittain on sitten turvauduttu vain valkoiseen taustaan, esimerkiksi ikkunasta ulos katsottuna tai kun New Yorkin katu ikään kuin loppuu usvapilveen, hävittää se vähän uskottavuutta siinä samassa. Tästä huomaa myös elokuvan korkean tason, kun minä joudun arvostelussa valittamaan näin vähäpätöisistä asioista. Ei käy laatuun, sillä pakko vain kehua.

John Cazale on vielä parempi tässä kuin ensimmäisessä osassa. Ensimmäisessä elokuvassa hölmössä, kirkuva nainen-roolissa ollut Talia Shire onkin yllättäin aika hyvä näyttelijä. Ainoastaan Diane Keaton on vähän muuttunut geneerisemmäksi tässä kuin mitä oli ensimmäisessä. Robert De Niro on uusi lisä, esittäen nuorta Vito Corleonea (ja voitti Oscarin samasta roolista, samasta elokuvasarjasta kuin Marlon Brando (ykkösestä)) ja hyvä lisä onkin. Vetää hienon yhtenäisen viivan nuoresta miehen alusta, tulevaksi mafiaperheen pääksi.

Eniten minua ihmetyttää elokuvan henkeäsalpaava rakenne. Kuinka se vangitsee katsojan seuraamaan todella intensiivisesti näitä tapahtumia ja kyllä, kauttaaltaan koko yli kolmen tunnin kestonsa ajan. Ja kuinka hyvin tapahtumat seuraavat toisiaan. Huomasin yhdessä vaiheessa ajattelevani, että onpas tämä keskustelu kestänyt kauan, että saisi tulla nyt vähän toimintaa ja ennen kuin huomasinkaan, niin pyssyt olivat pystyssä ja luodit sinkoilivat. Siis... En käsitä. Ihan kuin Coppola olisi lukenut ajatukseni. Näin täydellisesti tasapainotettu teos tämä siis on. Yksi parhaista. Yksi parhaista.

...=)

Kummisetä (The Godfather)

Tätä ei tapahdu usein. Rasti seinään, sillä minä olen katsonut nyt Kummisedän (ihan vaan jonkun elokuvan) vain sen maineen takia. Yleensä en lähde jahtaamaan elokuvia, jotka "pitäisi katsoa", jos ei minua yhtään kiinnosta. Kummisetä nyt vaan oli niin järkälemäinen elefantti huoneessa, että pakko se oli katsoa, kun yht'äkkiä tajusin sen Netflixissä olevan. Epätoivo iski jo siinä kohtaa kun tajusin, että elokuvan kesto on järkälemäinen kolme tuntia. Taisin siinä ääneenkin vähän parahtaa. Kun olin tunnin verran elokuvaa katsonut tajusin, että vielä on yli kaksi tuntia jäljellä, joka sinänsä joidenkin elokuvien kohdalla tuntuu ikuisuudelta. Elokuva lämpeni minulle hitaasti. Kesti kauan ennenkuin pääsin siihen sisälle. Onneksi kuitenkin näin kävi, puolivälin jälkeen elokuva alkoi puksuttaa eteenpäin sellaisella sykkeellä, että en malttanut katsettani siitä kääntää. Pakko kai se on myöntää, että leffa klassikkoasemansa ansaitsee.

Nuori Al Pacino näyttää todella paljon nuorelta Dustin Hoffmanilta. Ihmettelen, miten Pacino ei tästä roolista Oscaria voittanut. Onneksi Marlon Brandolle se tajuttiin ojentaa (harmi vain, että heppu ei sitä vastaanottanut). Pidin myös Diane Keatonia elokuvan vahvimmista. Oikeastaan kaikki näyttelijäkaartista vetävät hyvin; Robert Duvall ja John Cazale eritoten Näen kyllä myös elokuvan vaikutuksen moniin myöhempiin elokuviin. Erityisesti elokuvan viimeinen otos on vaikuttava ja sitä on kyllä nähnyt käytettävän lukuisissa elokuvissa jälkeenpäin. En ehkä pidä Kummisetää syvällisimpänä teoksena. Sillä ei ole kauheasti tasoja. Se on hienoa kuvausta tästä yhdestä dynastiasta ja muistuttaa eeposta. Tietenkin teos dramaattisuudessaan ja kerronnallisuudessaan on legendaarista ja arvostan elokuvaa hienona merkkipaaluna elokuvien historiassa.

...=)

5 Flights Up (5 Flights Up)

Tunnelmallinen musiikki alkaa soimaan jo ennen kuin alkuteksteinä tunnetut, tuotantoyhtiöiden logot ovat ehtineet pois ruudusta. Siirrymme mustasta valkokankaasta Brooklyniin, New Yorkiin, aina toimivan Morgan Freemanin kertojaäänen saattelemana ja hetken päästä hän kääntyykin jo kulman takaa kävelyttäen pientä koiraa. Hän kävelee samaa korttelia, jota on kävellyt aina ja päästyään kotirakennukselleen, nousee viisi kerrosta ylöspäin pitkäaikaiseen kotiinsa Brooklynin sydämessä. Ovella häntä vastassa on hänen rakastava vaimonsa, Diane Keatonin näyttelemänä. Ja kyllä, koko loppu elokuvaa on aivan yhtä tunnelmallista kuin tämä ensimmäinen otos.

Minulla oli hymy korvissa läpi koko elokuvan. Harvoin sitä tekee mieli rueta kehumaan elokuvaa ihanaksi jo ennen kuin se on päättynyt. Vihdoin Morgan Freeman tekee roolin ja elokuvan, jollaisia hänen uransa tulisi olla täynnä. Kunnon miespääosa toimivan, lämpimän, romanttisen elokuvan pääosassa. Perun myös kaikki puheeni, mitä olen Diane Keatonin myöhemmästä urasta ehkä joskus valittanut. Sillä tässä hän on, kypsemmällä iällään, täydellisessä kunnossa, sädehtien sitä eloisuutta, persoonallisuutta ja valoa, jolla lumosi elokuvayleisöt monta kymmentä vuotta pienessä elokuvassa nimeltä Annie Hall (1977).

En ole takaumien suurin ystävä. Usein ne keskeyttävät muuten hyvin toimivan juonenkulun ja ne tuntuvat vain turhalta täytteeltä ja selittelyltä. Onneksi tässä elokuvassa ne ovat saatu hyvin toimimaan, luontaiseksi osaksi elokuvaa - kuin omaksi kerroksekseen, tässä hyvän rakenteen omaavassa kevyessä draamassa. Loistavasti on roolitettu Freemanin ja Keatonin nuoremmat versiot, kerrankin, Korey Jacksonin ja Claire van der Boomin voimin.

Vaikka kyseessä ei ole mikään syvällisin draama - elokuvan käsittelemät teemat (melko pintapuolisin) ovat rotu, rasismi ja rakkaus sekä vanhuus ja itsenäisyys - valloittaa elokuva sävyllään, tunnelmallaan, maailmallaan, kuvauksellaan, henkilöhahmoillaan, pienellä ironisella huumorillaan ja kyllä elokuva teemansakin kantaa osana kokonaisuutta, hyvin, vaikka ei sen syvemmin niihin tartukkaan. Ei kaikkien elokuvien tarvitse. Tässä hyvä esimerkki. Ja silti elokuva on hurmaavan yksityiskohtainen suhteessaan elämään, arkeen ja rakkauteen.

Heidän asuntonsa on niin hieno. New York on aina roolissaan unelmien kaupunkina vähintäänkin toimiva. Diane Keaton ja Morgan Freeman pelaavat yhteen kuin vanhojen konkarien kuuluukin. Juoni ei saavu missään vaiheessa pysähtyneeseen pisteeseen, vaan pienet, sympaattiset juonenkäänteet pitävät elokuvaa elävänä, hengittävänä teoksena, joka minun silmissäni kiiltää yhtenä parhaista, tunnelmallisista draamoista, joita olen nähnyt. Haluaisin henkilökohtaisesti kiittää elokuvan ohjaajaa Richard Loncrainea. Hän ei ole kokenut tarvetta päteä tai vetää yli. Hän yksinkertaisesti kertoo tarinan, esittelee heidän maailmansa ja tekee hahmoistaan sympaattisia, samaistuttavia ja tadaa - tässä on kaikki ainekset, joita elokuvaan tarvitaan. Suosittelen enemmän kuin voi uskoa.

...=)

Sekavia suhteita (Because I Said So)

Diane Keaton olisi yksi lempinäyttelijöitäni, jos hän ei olisi myöhemmällä urallaan sortunut juuri tämänlaisiin, suoraan sanottuna p*skoihin elokuviin. Ja tämä, "Sekavia suhteita", "Because I Said So" on eittämättä hänen surkeista elokuvistaa surkein, mikä on jo saavutus sinänsä, kun ottaa huomioon, että tämän "elokuvan" kilpailuna on sellaiset "teokset" kuten esimerkiksi umpisurkea Superäiti / Smother vuodelta 2007. Kuinka voi roolihahmo ärsyttää näin paljon, kuin Keatonin hahmo tässä kaameudessa?

...=)

Morning Glory (Morning Glory)

Yllätys, yllätys - minä katsoin taas romanttisen komedian!

Mitä enemmän näitä romanttisia komedioita katsoo, sitä vaikeampi niitä on arvostella. Tuntuu, että sinä olet jo sanonut niiden rakenteesta, kliseisyydestä ynnä muusta jo kaiken. Mutta silti janoan näitä, enkä voi niitä olla katsomatta. Kuitenkin päivän päätteeksi, kyllä tämmöinen kevyempi viihde on huomattavasti paljon houkuttelevampaa kuin joku kolmituntinen draama, jossa ei loppujen lopuksi tapahdu yhtään mitään. Ja nyt ei tule ymmärtää väärin. Kyllä minä niitä syvällisiä draamojakin ihan siinä katson missä tälläisiä romanttisia hömppiäkin, mutta tälläistä tekee mieli vain katsoa vähän enemmän.

Yllättävää Morning Gloryssa on se, että J. J. Abrams on tuottanut sen! Se sama J. J. joka niin sci-fi-maailmassa touhuilee. Miten hän on tälläiseen tusinatuotteeseen halunnut liottaa kätensä? Toisaalta, kun puhun tusinatuotteesta, puhun kaikella kunnioituksella. Ennalta-arvattavuus elokuvasta ei välttämättä aina ole huono asia. Kun pistin Morning Gloryn päälle, tiesin tarkkaan, että viihtyisin sen parissa katsomatta kelloa monta tuntia ja minut vietäisiin New Yorkin hulppeisiin toimistoihin ja juokseman pitkin Fifth Avenueta ja seuraamaan päähenkilön elämää suurempia monologeja, jotka ratkaisevat kaikki hänen ongelmansa, elokuvan kliimaksissa.

Morning Glory kertoo Becky Fullerista (Rachel McAdams), joka saa työn IBS-kanavan aamu-tv:n tuottajana. Hänen on määrä nostaa aamutv-ohjelma Daybreak taas uuteen loistoon, sillä se on jo nyt usean vuoden kärsinyt katsojien puutteesta. Rachel saa kätensä täyteen pestatessaan kokeneen uutisankkurin Mike Pomeroyn (Harrison Ford), Diane Keatonin Colleen Peckin juontajapariksi ohjelmalle. Pomeroy ei kuitenkaan halua juontaa ohjelmassa mitään muuta kuin "oikeita" uutisia ja ei haastattele julkimoita, ei kokkaa ruokaa, ei tutustu uusiin markkinointituotteisiin eikä mitään muutakaan. Tiedän! Näitä Beckyn ongelmia! Voi kunpa ne ratkeaisivat! Unohtakaa nälänhätä tai ilmastonmuutos, yksi uutisankkuri tuossa yhdessä uutiskanavassa ei suostu juontamaan yhteistyöhön! Apua!

Anteeksi, annoin sarkastisuuden purra tekstiini. Se suotakoon minulle anteeksi, sillä Morning Glory on ongelmainen. Se ei ole paras romanttinen komedia, jota olen nähnyt. Mutta silti loppuun asti katsottuna se onnistuu vetämään kaikki langat yhteen ja pysymään todella uskollisena romanttisen komedian rakenteelle. Eli kyllä tämä on ihan taattua laatua kaikille rom-com-ystäville.

Diane Keaton tekee, TAAS, 2000-luvulla hänelle niin hyvin tutuksi tulleen roolin. Roolin, jonka hän on tehnyt jokaisessa post-2003 elokuvassaan. Ja tämä on sääli, sillä hän oli niin hyvä hänen aikaisemmalla urallaan. Mieleen tulee luonnollisesti Annie Hall, tai Manhattan, tai jopa Marvin's Room. Häntä ei kuitenkaan onneksi ole päästetty samalla lailla tässä irti, kuten esimerkiksi elokuvissa Because I Said So (2007), joka on täysin unwatchable (ja taas: mikä on tuo sana suomeksi!?) tai The Big Wedding (2013), tai Smother (2008). Tämä putoaakin ehkä enemmän kategoriaan elokuvien The Family Stone, Mad Money ja Darling Companion, kanssa. Hmm... Olenkohan nähnyt muutaman Diane Keatonin hömppäelokuvan liikaa?

Harrison Fordilla nyt ei kauheasti tehtävää ole. Rachel McAdams on aina hyvä, mutta erityisen positivista elokuvassa on luonnollisesti myös toinen oma suosikkini Patrick Wilson. Hän on vain niin hyvä. Hänellä on niin rauhallinen ja levollinen energia, että häntä on helppo katsoa.

Morning Glory oli ihan mukava hömppä. Voisin sen katsoa uudelleenkin, mutta ei tämä mikään huippu ollut, mitä romanttiset komediat ainakin itselle ovat. Joten tasoon verrattuna huono, mutta elokuvana itsessään ihan hyvä. Ei pärjää kilpailussa toiselle rom-comille, mutta toimii vaihteluna, jos ei jaksa pistää sitä Notting Hillia sadattaviidettäkymmenettä kertaa päälle. Äsh, mitä minä selitän, kyllä Notting Hillin nyt aina jaksaa uudelleen katsoa!

...=)

Annie Hall (Annie Hall)

Annie Hall on vuonna 1977 valmistunut komedia, joka voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Sen ohjasi Oscarin arvoisesti Woody Allen ja sitä tähditti Woody, Oscar-ehdokkuuden arvoisesti ja Diane Keaton, voittaen parhaan naispääosan Oscarin roolistaan Annie Hallina.
   Annie Hall kertoo Alvy Singerin (Woody Allen) suhteesta Annie Halliin. Alvy on stand up-koomikko ja Annie on yökerholaulaja. Alvy on Woody Allen elokuville tyypillinen neurootikko ja pohjautuu Woodyyn itseensä. Alvylla on pakkomielle kuolemasta, on ikuinen pessimisti, epävarma, aggressiivinen ja jatkuvasti analysoi elämäänsä, johon koko elokuva perustuu; Alvyn analysointiin suhteestaan Annieen. Alvy myös lentää Los Angelesiin esiintyäkseen tv-ohjelmassa, josta sitten jänistää pois ja kannustaa Annieta laulamaan, kunnes hänet aletaan huomata. Alvy vieroksuu vieraita tilanteita ja paikkoja ja katselee mielellään nelituntisia dokumentteja holokaustista. Annie on aluksi hieman nolo ja hermostunut ja tuntee häpeää, koska ei ole New Yorkilainen älykkö. Hän ei koe olevansa tarpeeksi viisas, toisin kuin Alvy. Elokuvan edetessä Annie kuitenkin itsenäistyy ja ei enää koe tarpeelliseksi totella Alvyn neuroottista elämäntyyliä ja he erovat. Annie Hall perustuu Diane Keatoniin ja suorastaan tutustuttaa katsojan Diane Keatonin koomiseen lahjakkuuteen, sympaattiseen persoonaan ja upeisiin näyttelijäntaitoihin. Elokuva ei suoranaisesti kerro Woody Allenista ja Diane Keatonista vaan pikemminkin elokuvan voisi katsoa heidän intohimoprojektikseen. Allen tahtoi esitellä Keatonin meille kuten hän hänet tuntee. Alvy puolestaan on jokaisen tulevan Woody Allen elokuvan päähenkilön arkkityyppi.

   Annie Hall on elokuvana nerokas. Todella nerokas. Se on Woody Allenin ehdottomasti paras elokuva. Komedia onnistuu täydellisesti. Selvästi komedian klassikko ja myös elokuvien klassikko. Niin nerokas se on, että se on luonut pohjan monelle nykypäivän elokuvalle, varsinkin komedialle. Allen on täysi koominen nero. Nero, joka on luonut nerokkaan elokuvan. Hänen luovat päätökset elokuvassa; kuvaustyylissä, näyttelemisessä ja jopa lavastuksessa. Hän käyttää hyväkseen monet täysin käsittämättömimmät ideansa ja laittaa ne toimimaan täydellisesti elokuvan kanssa yhteen. Woody Allenin koomiset lahjat ovat ajattomat. Ehdottomasti paras Oscar-voitto parhaasta ohjauksesta, ikinä.
   Allen on näyttelijänä hyvä, esittäen aina samaa hahmoa; ahdistunutta neurootikkoa, joka perustuu hyvin pitkälti häneen itseensä. Ja se toimii. Katsoja ihastuu tähän sympaattiseen hermoilijaan, koska Allen on niin syvällä roolissaan. Hän ei näyttele, vaan naurattaa, hän vetää stand-up esitystä, mutta täysin roolissaan. Komedianäyttelijän ajoitusta on vaikea mitata, mutta jos jonkinlainen mittapuu pitäisi laittaa, olisi Woody Allen hyvä mitta. Jos joku joskus saisi yhtä hyvän roolisuorituksen komediassa kuin Woody, olisi tämä korkein kunnianosoitus sille näyttelijälle, roolisuoritus ja ajoitus olisivat täydelliset.
   Diane Keaton. Hänestä, kuten koko elokuvasta, voisi kirjoittaa satoja sivuja, pelkkää ylistystä. Hän, Annie Hallina, luo jotain ikimuistoista ja unohtumatonta. Hän on Annie Hall. Koominen ajoitus, eläytyminen, tarmo, vire, virheettömyys, sympaatisuus, hauskuus, taiteellisuus ja lista vain jatkuu ja jatkuu. Hän ottaa vuorosanat omakseen ja takoo itsensä niin lähelle Woodya kuin mahdollista. He pelaavat yhteen kuin kaksi ihmistä suinkaan voi. Pelkkä näyttelijöiden välinen vuorovaikutus on lupaavaa, mutta myös Woody ohjauksellaan onnistuu sytyttämään Dianen liekin, hiomaan timantin ja yhdessä heistä tulee mestariteos. Keaton heijastaa valkokankaalle kaiken tarpeellisen, eikä kukaan muu pystyisi yhtä hyvään roolisuoritukseen kuin Keaton. Keaton on säteilevä, riemukas, kaunis, fantastinen ja luo roolisuorituksen, jossa suorastaan vuodattaa itseään valkokankaalle. Hän on luonnollinen ja täynnä pieniä hienostuneita yksityiskohtia. Hän suorastaan luo pohjan koomiselle näyttelmiselle ja vain harva on omistautunut ja uppoutunut komiikkaan roolissaan yhtä paljon kuin hän Annie Hallina. Hänen charminsa on yksi kaikkien aikojen parhaimmista ja onnistuu saavuttamaan sen, minkä vain harva näyttelijätär on saanut aikaan; hän on enemmän kuin naispääosa, hän on itse elokuva. Hän kantaa sen ja ottaa kaiken vastuu itselleen ja mikä tässä on poikkeuksellista on, että yleensä elokuvissa, joissa on miespääosa, nainen jää miehen jalkohin ja vain tukee tätä. Annie Hall on kuitenkin rakkauskirje Diane Keatonille ja jokainen Woody Allenin kirjoittama repliikki Keatonin suussa muuttuu kullaksi.
   Annie Hall, kaikkien aikojen paras komedia. Onnistuu luomaan itsestään niin ajattoman, niinkin aikaan sidotuilla lainauksilla ja huomautuksilla. Haluan painottaa elokuvan olevan komedia, koska näin hyvä se voi parhaimmillaan olla. Se kertoo omistautumisesta, niin Allenin omistautumisesta käsikirjoitukseen, näyttelemiseen ja ohjaamiseen kuin Keatonin omistautumisesta näyttelemiseen. Katsojalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin rentoutua ja katsella heidän tarjoamaa oppituntia täydellisyydestä.

10

...=)