Arvostelu: Game Night

Loma (2015) -tekijöiden uutuus; Jason Batemanin ja Rachel McAdamsin tähdittämä Game Night toimi oikein hyvin kun leffassa kävi katsomassa. Erityisesti ne komedialliset osuudet osuivat kyllä maaliin. Välillä sai oikein nauraa niin paljon, että kyyneleet valuivat silmistä. Batemanin komediallinen, lakoninen persoona toimii mielestäni tosi usein ja jopa Rachel McAdams näyttää, että kykenee repertuaarin laajuudessaan myös komediaan.

Ja etenkin se tilannekomiikka on tässä ihan huipussaan. En vielä tiedä, kuinka hyvin tämä toimii kotisohvalta katsottuna, jossa komediat aina tuntuvat vähän laimenevan. Itse olisi jättänyt vähän vähemmällä kaikki lapsuuden traumailut, lapsettomuusongelmat, veljeskaunat, syrjähyppypaljastukset ja ennen kaikkea oudot naapurit ja keskittynyt pelkästään siihen sekoboltseiluun, mikä on tässä toteutettu niin hyvin. Koska nyt kun komedia on niin hyvä kuin on, niin draamalliset hetket tuntuvat pakostakin tylsiltä ja päälleliimatuilta. Enkä nähnyt niille tarvetta. Mutta siis suurimman pohjanoteerauksen vetää Jesse Plemons. Hänen hyypiöhahmonsa ei ole hauskaa nähnytkään ja kohtauksissa käytetään ihan tuhottomasti aikaa hänen ympärillä hyörimiseen.

Mutta siis ihan mahtavaa, että uskalletaan vääntää kierroksia komediaan. Jossain vaiheessa siirsin oikein käteni silmieni eteen kun en vain jaksanut enää uskoa, että homma menisi noin överiksi - ja mitä parhaimmalla tavalla. Näyttelijäkaarti on suurimmaksi osin tosi huippua. Ehdottomasti päätyy jossain vaheessa uusintakatseluun, ties vaikka useampaankin kertaa, kuten minulla on tapana kuluttaa komediat ihan loppuunsa, etten naura enää kertaakaan leffaa katsoessani. Mutta se on ihan parasta, kun leffa naurattaa aluksi kuitenkin niin paljon, joten siitä riittää ammennettavaa. Eli suosittelen kyllä, kerrankin katsottavaksi leffateatterissa, viihdyttävyydestä ei tarvitse huolehtia.

En katsoisi traileria, mutta tämän leffan kanssa sen juuri ja juuri jopa kestää katsoa. Kaikkia vitsejä ei ole siihen tungettu ja leffa pääsee silti yllättämään, mikä on sinänsä harvinaista tälläisissä komedioissa. Toivottavasti tälle ei tule jatko-osaa. Vähän tässä annettiin siihen osviittaa, mutta yleensä jatko-osat vain laimentavat lähtöidean säälittäväksi litkuksi, josta ei ole enää mitään iloa kenellekään - eikä tämä suurelta osin jatko-osaa mielestäni kaipaa. Tämä toimi mielestäni hyvin juuri siksi, että idea oli omaperäinen, mikä sekin on todella harvinaista komediassa.

...=)

Doctor Strange (Doctor Strange)

Aöh.

Eih...

Tämä lähentyi nyt jo Avatar: The Last Airbender -tasoa huonoudessaan. Se jäi kesken, mutta Doctor Strangen sentään katsoi loppuun. Mutta olipa huono. En ajatellut, että Marvel saisi tehtyä näin huonon leffan. Kauhulla jo jännitän, miten tämän Doctor Strangen saa yhdistettyä muuhun Marvel universumiin. Tässä meinaan ammuttiin yli ihan kybällä.

Benedict Cumberbatch on Tri Outo, joka Manhattanin huippukirurgi. Yhtenä iltana lähdettyään New Yorkista nopsasti Sveitsin alpistoon ilta-ajelulle autollaan, kaatuukin hän vahingossa vuoristotieltä alas ja käteen tulee pipi. Ja voi nyyh - sinne meni kirurgin palkka ja työsuhde-edut. Sitten kun länsimainen lääketiede ei pysty pipiä puhaltamaan poies, liittyy Tri Outo Nepalilaiseen kulttiin. Juotuaan huumeteetä, alkaa hän hallusinoimaan näkyjä ja kuvittelee pystyvänsä yliluonnollisiin kykyihin. Tai jotain sinne päin.

Ei siis, tämä oli jotain sanoinkuvaamattoman surkuhupaisaa katseltavaa. En ymmärrä, miten tämä sai erikoistehosteista Oscar-ehdokkuuden, kun minäkin olisi Paintilla pystynyt parempaan. Siltä tämä ainakin tuntui ja näytti, kun milloin missäkin liilassa tunnelissa aika-avaruuden tuolla puolen liidettiin. Olen nimittäin aina kunnioittanut Marvelin supersankarileffoissa sitä, että vaikka jotain Thoria onkin heitetty kehiin, niin siinä on aina ollut Robert Downey Jr. ironisesti kommentoimassa jonkun Lokin sarvien korniutta. Sinänsä Doctor Strange voisikin hyötyä Avengerseihin yhdistämisestä.

Mads Mikkelsen oli roolissaan jopa liian hyvä. Harmi, että hän on joutunut alistumaan tuollaiseen silmämeikkirooliin (oikeasti - kenen idea oli se maskeeraus!?). Benedict Cumberbatch ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini. Hänen näyttelemisensä on liian yksiviivaista. Nytkin hänen hahmonsa jäi aika ontoksi. Mutta todellinen inhokkini on Chiwetel Ejiofor. Hänen ylinäyttelemisensä on aivan järkyttävää seurattavaa. Tuskin hän pystyy vetämään roolia, jossa hän ei hemaa ja vedä pultteja ja vedä tyypillistä huuto-showtaan. Rachel McAdamsista ja hänen roolistaan pidin - ainoa annos realistisuutta elokuvassa. Tilda Swinton oli pelottava.

Pahin ongelma tälläisissä taikajutskeleissa on se, että kun urakalla käytetään aikaa kaikkien luonnonalaisuuksien kumoamiseen, yht'äkkiä niitä pitäisikin noudattaa. On tavallaan tyhmää tuoda logiikaa epälogiikan keskelle, mutta mitenkäs rakennat elokuvan, jossa ei ole logiikkaa? Siksi päähenkilöllä pitää olla esteitä. Mutta jos päähenkilö osaa tyyliin muovata maailman haluamanlaisekseen, niin se on aika epäuskottavaa, että joku haarniska häntä pidättelisi. Tai muutenkaan en ymmärrä, miksi pitää käyttää niin paljon aikaa käsiryysyssä tappelemiseen, kun voisi vain taivuttaa koko kaupungin murenemaan toisen päälle...

Mielikuvitusta tässä on käytetty. Sitä vaan ei ole mietitty, että kuinka paljon katsoja saa tälläisestä utopistisesta menosta irti. Kunnioitan yritystä lähteä johonkin kunnianhimoisempaan ja hakea tematiikkaa maailmankaikkeudesta, mutta että yrittää luoda siihen jotkut omat säännöt on ihan tuhoon tuomittu yritys. Ajoittain meininki oli nimittäin kerta kaikkisen lapsellista.

Pyh.

...=)

Spotlight (Spotlight)

On kylmä ilta Helsingissä. Lumi on lakannut satamasta. Astun ulos elokuvateatterista meluisalle kadulle, jossa ohitseni viilettää raitiovaunu sekä muutama bussi. Kävelen metroasemalle. Vastaani tulee mies jakaen esitteitä Jeesuksen sanomasta. Töykeästi, jätän miehen huomiotta. Seuraavana aamuna eroan kirkosta.

Spotlight on The Boston Globe -nimisen sanomalehden tutkiva reportteritiimi, johon kuuluu päätoimittaja Walter "Robby" Robinson (Michael Keaton) sekä kolme muuta jäsentä; Michael Rezendes (Mark Ruffalo), Sacha Pfeiffer (Rachel McAdams) ja Matt Carroll (Brian d'Arcy James). Lehden uuden päällikön Marty Byronin (Liev Schreiber) johdolla Spotlight-tiimi alkaa tutkimaan katolisen kirkon pappien lasten seksuaalisen hyväksikäytön syytöksiä. Käy ilmi, että skandaalin juuret ovat syvällä Bostonin yhteisössä ja sen vaikutukset ovat maailmanlaajuiset.

Muistaakseni se oli laulaja Sia, joka lausui sanat: "Minua ei kiinnosta jos laulan epävireessä, löydän itseni melodioistani. Laulan rakkaudelle, laulan itselleni. Huudan kuin vankeudesta vapautettu lintu." Journalismi on sinänsä vaikea aihe elokuvalle. Samalla kun sinun pitäisi keskittyä totuuteen, täytyy sinun rakentaa juonen arkki ja antaa jonkun hahmon näkökulman esitellä tarina. Kyseessä ei ole dokumentti. Myös journalistiset arvot ovat jokseenkin ristiriidassa, sillä toimittajien tulisi olla objektiivisia ja keskittyä aiheen kertomiseen, ei kenenkään tuomitsemiseen. Tästä ei kuitenkaan synny kovin mielenkiintoista draamaa.

"Jokainen näyttelijä tässä elokuvassa on loistava."

Eräässä kohtauksessa noin puolivälin paikkeilla Michael Keaton kävelee toimiston käytävällä kameran ohitse. Useimmat näyttelijät tässä otossa olisivat valinneet ilmeettömät kasvot, koska he yrittävät esittää, että kamera ei ole siinä. Mutta Keaton mutristaa vähän suutaan samalla kun kävelee kameran ohitse. Koin tämän erittäin mielenkiintoisena ratkaisuna näyttelijäsuorituksessaan ja tämä yksinomainen ele lukitsi nerokkaan roolityön mestarilliseksi. Pelkäsin ennen elokuvanalkua, että miten nämä toimittajat tullaan esittämään. Tulevatko ne olemaan yksipuolisia työmyyriä, joilla ei ole omia tunteita ollenkaan ja jotka keskittyvät vain kirjoittamaan uutisia. Onneksi, voin huokaista helpotuksesta. Hahmot ovat moniulotteisia, mielenkiintoisia ja ennen kaikkea inhimillisiä kyseenalaistaessaan itsekin, miten kertoa tämä tarina.

Mark Ruffalo on yksi parhaita näyttelijöitä. Erityisesti hän pääsee valloilleen kun hän pääsee lataamaan tunnetta - eritoten vihaa, puheeseensa - vihaa ja turhautumista. Rachel McAdams on todistanut urallaan olevansa erittäin vaikuttava näyttelijä, joka roolista riippumatta osaa työstää hahmoaan kuin ammattilainen. Silti hänen uransa on osannut odottaa hänen taitoihinsa vastaavaa roolisuoritusta. Tässä pääsemme jo lähelle näkemään, mihin kaikkeen hän pystyykään näinkin haastavassa roolissa. Hänellä on kohtaus elokuvassa, jossa hän soittaa puhelun erään papin hyväksikäyttämälle uhrille. Uhri kysyy häneltä puhelun alkajaiseksi, että mitä hänelle kuuluu. McAdams vastaa: "hyvää kiitos". Hän olisi voinut sanoa tuon nimenomaisen repliikin miljoonalla eri tavalla ja hän valitsi hätäisen äänensävyn, kuin että kysymys olisi jopa turha. Hänen omasta hyvinvoinnistaan ei ole kyse.

Jokainen näyttelijä tässä elokuvassa on loistava. Jopa aivan pienimmissä rooleissa oleva saa tilaisuuden näytellä sydämensä kyllyydestä. Jimmy LeBlancilla on muutaman minuutin mittainen kohtaus eräänä hyväksikäytettynä uhrina nimeltä Patrick ja hän on aivan loistava. Kuvittelisin myös, että toimistomaailman muuttaminen mielenkiintoiseksi, kauniiksi, elokuvalliseksi ympäristöksi, jossa katsoja haluaa viettää seuraavat kaksi tuntia olisi vähätellen sanoen haastavaa, mutta kuvaaja Masanobu Takayanagi herättää sen eloon. Erityisen väkevästi hän kuvaa Bostonin kaupunkikuvaa, joka resonoi katsojassa syvällä, sillä samaanaikaan valheiden verkko alkaa särkyä ja kaupungin fundamentalistiset ongelmat näyttäytyä. Tätä täydentää vielä Howard Shoren tunnelmallinen musiikki.

Kun on tarina, joka on oikeasti tärkeä, on se haasteellista esittää oikein. Jos listanomaisesti vain alkaa selittämään, mitä tapahtui ja mistä on kyse, lopputulos on tylsä. En myöskään lähtisi tekemään elokuvasta liian korutonta, vaikka houkuttelevaa olisikin antaa huomion olla tarinassa. Takayanagin, Shoren, näyttelijöiden elokuvalliset ansiot luovat täydellisen kehyksen, jossa kertoa tämä tarina. Kyse on kuitenkin pohjimmiltaan käsikirjoituksesta, ohjaajan näkemyksestä teemoista ja aihealueiden tärkeästä esittämisestä oikein. Ainoa miinus, minkä voin kritiikin omaisesti esittää on, että muutama turha nimi heitettiin ilmaan elokuvan aikana. Ihan vain muutama ylimääräinen hahmo jos olisi poistettu kerronnasta, niin tarina olisi ollut paljon kompaktimpi ja helpommin sisäistettävä. Nyt kun meidän katsojien on jostain syystä tiedettävä täysin satunnaisen toimituksen työntekijän, Stephenin, nimi, muutama oikeasti tärkeä hahmo kärsii inflaation, kun emme osaa ennakoida mikä nimi täytyy muistaa ja mikä ei.

Mutta muuten minun tekisi mieli katsoa elokuva uudelleen ja sanoa sekä eritellä jokainen kohtaus erikseen tähän arvosteluun ja sanella, mikä tekee siitä nimenomaisesta kohtauksesta niin hienon. Voin paljastaa, että Spotlight... vuoden paras elokuva.

Jokaisen on helppo saarnata, että totuus on tärkeää ja totuuden pitää tulla ilmi. Sitten onkin tyystin eri asia, kuka on oikeasti valmis astumaan esiin ja kysymään ne tärkeät kysymykset. Kuka on valmis kantamaan sen vastuun, joka liittyy totuuden kertomiseen. Tätä emme useasti tule ajatelleeksi. Usein valehtelemme tietämättämme. Painamme asiat villaisella. Oman pienen yhteisön arvostettu pappi tulee sinulle henkilökohtaisesti puhumaan ja pyytää jättämään asian huomiotta. Sinä ajattelet: "niin, ei se nyt niin tärkeää edes ollut". Mutta oikea kysymys kuuluukin, kuka päättää mikä on tärkeää? Siksi koin aivan nerokkaana ratkaisuna kaiken tutkimuksen jälkeen, valheiden paljastuttua, kääntääkin syyttävä sormi itseään kohti. Käykin ilmi, että myös nimenomaiset toimittajat ovat omalla osallaan edesauttaneet valheiden muodostumista ja vääryyksien jatkumista. Tämä nostaa myös esiin kysymyksen vallasta. Jopa journalistilla, joka kertoo totuuden, on valta päättää, miten hän sen kertoo. Esittääkö hän sen etusivulla, vai manitseeko hän siitä parilla sanalla viimeisellä sivulla?

Vallan mukana kulkee aina vastuu. Siksi on erittäin kuvottavaa ajatella katolista kirkkoa tämän tarinan valossa. Kuinka ihmiset - kymmenet, sadat, tuhannet, ovat käyttäneet hyväksi valtaansa. Enkä puhu pelkästään lapsia hyväksikäyttäneistä papeista. Tämän skandaalin peittämiseen osallistui naapurisi, osallistui koulusi rehtori. Tämän skandaalin peittämiseen osallistui lakimiehet, tuomarit, äidit sekä isät. Nyt tule ja sano minulle, että tämä ei ole tärkeää. Eräällä lailla Spotlight on vuoden pelottavin kauhuelokuva. Olin järkyttynyt tajuessani, kuinka tälläisen institutionaalisoituneen ryhmittymän (jota myös katoliseksi kirkoksi kutsutaan) juuret ovat niin syvällä ihmisissä ja samalla niin mädäntyneet.

Eritoten haluan kiittää elokuvaa sen tavoitteissa esittää journalismi ja sitä tekevät ihmiset sen ansaitsemassa valossa. Elokuva tuo mielenkiintoisesti esiin sen jatkuvan luonteen. Kuinka maailma ei suinkaan pysähdy totuuden tultua julki. Sitten herää ne kysymykset. Silloin sitä pidetäänkin taas tärkeänä ja kuinka paljon se onkaan vaatinut häneltä, joka totuuden ääneen sanoo, niin on silti palattava viikonlopun jälkeen maanantaina töihin ja jälleen osattava kysyä oikeat kysymykset ja uskallettava puhua totuus ääneen - pidettiin sitä taas tärkeänä tai ei. Elokuva jätti minut inspiroituneeksi.

#elokuvahaaste2016 (elokuva, joka on voittanut Oscarin)

...=)

Aloha (Aloha)

Hajuton, väritön, mauton, mitäänsanomaton ja tyhjä elokuva. Mikä on pettymys, sillä elokuva sentään sijoittuu Hawaijille! Cameron Crowen elouvissa tuntuu aina olevan keskiössä vanhemman suhde lapseensa: Melkein julkkis oli pohjimmiltaan teini-ikäisen pojan rajojen testaaminen suhteessa äitiinsä ja Koti eläintarhassa on isän yritystä tarjota lapselleen lohtua suuren menetyksen jälkeen. Alohankin sydämmessä makaa Bradley Cooperin esittämän Brian Cilcrestin matka itsensä hyväksymisen kautta isän rooliin astumiseen.

Eniten minua ärsytti elokuvan yritys hurmata tietyllä eksentrisellä otteella ja kerronnalla ja esimerkiksi antaa hahmojen olla mahdollisimman outoja keskenään. Yritys kuitenkin lässähtää puolitiehen, sillä minä ainakin jäin vain ihmettelemään, että miten kaksi, juuri toisensa tavannutta henkilöä voi puhua toisilleen niin epämuodollisesti. Toisin sanoen, uskottavuus lentää ulos ikkunasta, jo ennen kuin elokuva ehtii kunnolla alkamaan.

Ei siinä mitään, kyllä tämän nyt katsoi, mutta ihan yhdentekevä elokuva. Vaikka Rachel McAdams on aina taattua varmaa laatua romanttisista osissaan, koen, että  hän sopii vielä paremmin mysteerisen viettelijän rooliin.. Bradley Cooper on nyt Unelmien pelikirjan jälkeen jämähtänyt samanlaisiin vähän elämältä kaiken saaneisiin miehen rooleihin, mutta eihän mikään elokuva tietenkään pysty samaan kuin Unelmien pelikirja. Emma Stone, Bill Murray ja John Krasinski komppaavat sentään, vähän komeedisimmassa rooleissaan, hyvin. Mutta koska elokuva on niin pliisu, niin melkein teki jättää tämä arvostelu kesken tuohon ensimmäiseen lauseeseen. Sehän olisi kertonut jo kaiken oleellisen.

...=)

Oli aikakin (About Time)

Richard Curtis on mies sellaisten elokuvien takaa kuten Notting Hill (1999), Bridget Jonesin päiväkirja (2001), Rakkautta vain (2003) ja Mr. Bean-elokuvat. Hän on kuin jumala minulle. Hän on myös vuoden 2013, Rachel McAdamsin ja Domhnall Gleesonin tähdittämän romanttisen komedian, About Time / Oli aikakin, tekijä. Ja hän ei petä.

Domhnall Gleeson on Tim, brittiläinen nuorimies, jonka isä (Bill Nighy) kertoo hänelle hänen 21-vuotis syntymäpäivänään, että perheen miehillä on kyky matkustaa ajassa taaksepäin. Tim päättää käyttää lahjaansa valloittaakseen elämänsä rakkauden Maryn (Rachel McAdams) sydämen. Matkan varrella hän oppii asian jos toisenkin ajasta ja elämästä.

On kuin joku olisi tehnyt elokuvan minulle. Rakastan ajan teemaa ja mikä parempi tapa tutkia sitä kuin aikamatkustus. Lisäksi olen heikkona hyviin romanttisiin komedioihin ja tämä on vielä yksi, joka juhlistaa elämän rikkautta, positiivisuutta ja onnellisuutta. Itse asiassa jopa niin, että lopussa olin varma, että nyt kadun kulmalta syöksyy bussi ja ajaa jommankumman päähenkilön yli. Ei voi elokuva olla näin täynnä hyvää mieltä ja onnea. Paljastin loppuratkaisun tarkoituksella, koska sen takia ei todellakaan tätä kannata katsoa, vaan sen matkan... klisee. Tiedän. Oli pakko. Harvoin sitä saa itkeä ilosta, mutta nämä tapahtumat ja oppitunnit, joita elokuva antaa, ovat kauniita.

Tietenkin aikamatkustus on haastava aihe. Siihen liittyy niin paljon ongelmia, koska teoriassa sen ei tulisi edes olla mahdollista. Puhutaan myös juurikin perhosvaikutuksesta. Esimerkiksi asia, jota elokuva ei tunnu tunnistavan on, että miten joku voi kuolla, jos on mahdollista palata ajassa taaksepäin? On myös outoa, että on katsottu tarpeen laatia säännöt aikamatkustukseen, ensimmäinen niistä ollen, että ei voi matkustaa ajassa tulevaisuuteen, ja tätä sääntöä rikotaan heti alkajaiseksi, sillä ilmeisesti jos on matkustanut ajassa taaksepäin, voi matkustaa menneisyydestä takaisin siihen hetkeen, jolloin palasi menneisyyteen. Jos tämä on mahdollista, niin sehän sitten avaa purkillisen käärmeitä, jos puhutaan juonen aukottomuudesta. Joka tapauksessa, kyseessä ei ole mikään sci-fi-rymistely, vaan tunnelmallinen romanttinen draama, joten pienoiset puutteet juonen loogisuudesta annettakoon anteeksi, hyvän elokuvan ja juonen soljuvuuden nimissä.

Domhnall Gleeson on, järkyttävästä nimestään huolimatta, todella virkistävä miespääosa romanttisessa komediassa. Hänellä on punaiset hiukset, hän on aika laiha ja hän on enemmän joka kadun mies, kuin Walk of Famen mies, esimerkiksi. Hän on yksi syistä, miksi elokuva pysyy niin maanläheisenä, melko lennokkaasta teemastaan huolimatta. Rachel McAdams on aina loistava, etenkin romanttisissa rooleissaan.

Jopa elokuvan sivuroolit ovat loistavia. Esimerkiksi Timin (Gleesonin) työkaveri Rory (Joshua McGuire) on hurmaavan säälittävä ja Timin setä Uncle Desmond (Richard Cordery) on sympaattisen outo. Lindsay Duncan, Timin äitinä, valaisee läsnäolollaan koko valkokankaan.

Sen sanottuani kuitenkin ei tätä elokuvaa voi juuri mikään varjostaa. Nautin siitä suunnattomasti. Se on kaunis, sentimentaalinen (ja tarkoitan sitä kaikella hyvällä), hyvän mielen elokuva, josta voi nauttia niin hyvänä kuin huonona päivänä ja tämä pelastaa molemmat. 

...=)

Morning Glory (Morning Glory)

Yllätys, yllätys - minä katsoin taas romanttisen komedian!

Mitä enemmän näitä romanttisia komedioita katsoo, sitä vaikeampi niitä on arvostella. Tuntuu, että sinä olet jo sanonut niiden rakenteesta, kliseisyydestä ynnä muusta jo kaiken. Mutta silti janoan näitä, enkä voi niitä olla katsomatta. Kuitenkin päivän päätteeksi, kyllä tämmöinen kevyempi viihde on huomattavasti paljon houkuttelevampaa kuin joku kolmituntinen draama, jossa ei loppujen lopuksi tapahdu yhtään mitään. Ja nyt ei tule ymmärtää väärin. Kyllä minä niitä syvällisiä draamojakin ihan siinä katson missä tälläisiä romanttisia hömppiäkin, mutta tälläistä tekee mieli vain katsoa vähän enemmän.

Yllättävää Morning Gloryssa on se, että J. J. Abrams on tuottanut sen! Se sama J. J. joka niin sci-fi-maailmassa touhuilee. Miten hän on tälläiseen tusinatuotteeseen halunnut liottaa kätensä? Toisaalta, kun puhun tusinatuotteesta, puhun kaikella kunnioituksella. Ennalta-arvattavuus elokuvasta ei välttämättä aina ole huono asia. Kun pistin Morning Gloryn päälle, tiesin tarkkaan, että viihtyisin sen parissa katsomatta kelloa monta tuntia ja minut vietäisiin New Yorkin hulppeisiin toimistoihin ja juokseman pitkin Fifth Avenueta ja seuraamaan päähenkilön elämää suurempia monologeja, jotka ratkaisevat kaikki hänen ongelmansa, elokuvan kliimaksissa.

Morning Glory kertoo Becky Fullerista (Rachel McAdams), joka saa työn IBS-kanavan aamu-tv:n tuottajana. Hänen on määrä nostaa aamutv-ohjelma Daybreak taas uuteen loistoon, sillä se on jo nyt usean vuoden kärsinyt katsojien puutteesta. Rachel saa kätensä täyteen pestatessaan kokeneen uutisankkurin Mike Pomeroyn (Harrison Ford), Diane Keatonin Colleen Peckin juontajapariksi ohjelmalle. Pomeroy ei kuitenkaan halua juontaa ohjelmassa mitään muuta kuin "oikeita" uutisia ja ei haastattele julkimoita, ei kokkaa ruokaa, ei tutustu uusiin markkinointituotteisiin eikä mitään muutakaan. Tiedän! Näitä Beckyn ongelmia! Voi kunpa ne ratkeaisivat! Unohtakaa nälänhätä tai ilmastonmuutos, yksi uutisankkuri tuossa yhdessä uutiskanavassa ei suostu juontamaan yhteistyöhön! Apua!

Anteeksi, annoin sarkastisuuden purra tekstiini. Se suotakoon minulle anteeksi, sillä Morning Glory on ongelmainen. Se ei ole paras romanttinen komedia, jota olen nähnyt. Mutta silti loppuun asti katsottuna se onnistuu vetämään kaikki langat yhteen ja pysymään todella uskollisena romanttisen komedian rakenteelle. Eli kyllä tämä on ihan taattua laatua kaikille rom-com-ystäville.

Diane Keaton tekee, TAAS, 2000-luvulla hänelle niin hyvin tutuksi tulleen roolin. Roolin, jonka hän on tehnyt jokaisessa post-2003 elokuvassaan. Ja tämä on sääli, sillä hän oli niin hyvä hänen aikaisemmalla urallaan. Mieleen tulee luonnollisesti Annie Hall, tai Manhattan, tai jopa Marvin's Room. Häntä ei kuitenkaan onneksi ole päästetty samalla lailla tässä irti, kuten esimerkiksi elokuvissa Because I Said So (2007), joka on täysin unwatchable (ja taas: mikä on tuo sana suomeksi!?) tai The Big Wedding (2013), tai Smother (2008). Tämä putoaakin ehkä enemmän kategoriaan elokuvien The Family Stone, Mad Money ja Darling Companion, kanssa. Hmm... Olenkohan nähnyt muutaman Diane Keatonin hömppäelokuvan liikaa?

Harrison Fordilla nyt ei kauheasti tehtävää ole. Rachel McAdams on aina hyvä, mutta erityisen positivista elokuvassa on luonnollisesti myös toinen oma suosikkini Patrick Wilson. Hän on vain niin hyvä. Hänellä on niin rauhallinen ja levollinen energia, että häntä on helppo katsoa.

Morning Glory oli ihan mukava hömppä. Voisin sen katsoa uudelleenkin, mutta ei tämä mikään huippu ollut, mitä romanttiset komediat ainakin itselle ovat. Joten tasoon verrattuna huono, mutta elokuvana itsessään ihan hyvä. Ei pärjää kilpailussa toiselle rom-comille, mutta toimii vaihteluna, jos ei jaksa pistää sitä Notting Hillia sadattaviidettäkymmenettä kertaa päälle. Äsh, mitä minä selitän, kyllä Notting Hillin nyt aina jaksaa uudelleen katsoa!

...=)

The Vow (The Vow)

No jo on romanttista höttöä. Channing Tatum ja Rachel McAdams ovat nuoripari Chicagosta, jotka joutuvat auto-onnettomuuteen. Rachel menettää muistinsa ja Channing joutuu valloittamaan vanhan Rachelin takaisin. Elokuva perustuu tositapahtumiin.

No niin, eiköhän siinä ollut arvostelua jo ihan tarpeeksi... Aihe on itse asiassa todella mielenkiintoinen. Minän eheys. Minuus kuitenkin koostuu hetkistä. Emme ole enää samaihminen kuin eilen, koska tiedämme päivällisen enemmän kuin eilinen minä. Siksi onkin kiinnostava kysymys mitä tapahtuu minälle, kun kaikki nämä muistot pyyhitään pois. Olenko enää sama ihminen? Valitettavasti elokuva vain raapaisee näitä kysymyksiä ja loppuaika käytetään niin imelään romantiikkaan, että ihan tulee kipeä olo.

Vuoden 2004 Tahraton mieli raapaisi vähän samaa kosketuspintaa. Siinä Kate Winsletin Clementine menee vapaaehtoisesti pyyhkimään muistonsa entisestä poikaystävästään Joelista (Jim Carrey) pois. Siinä, missä Tahraton mieli oikein leikittelee aiheella ja vetää katsojaa perässään, The Vowissa on täysin tyypillinen romanttisen komedian rakenne, joten mitään pyörää tässä ei uudelleen keksitä.

Channing Tatum on mielenkiintoinen näyttelijä. Välillä hänellä on kuin aura ympärillään, joka viestii todella syvällisiä tunteita, tämä puoli hänestä pääsi valloilleen Steven Soderberghin Side Effects elokuvassa, mutta sitten hän on huonoimmillaan tehden tälläistä soopaa, jossa hänen ainoa tarkoituksensa on olla paidatta pitäen kissaa sylissään. Valitettavast jos tämä ei olisi tarpeeksi pettymyksen aiheuttavaa, sortuu hän kardinaalisyntiin, eli luovuttaa. Hän tietää tasan tarkkaan mitä elokuvaa on tekemässä ja siksi ei jaksa nostaa tikkua ristiin vaan laiskottelee roolissaan ja se välittyy kyllä katsojalle. Rachel McAdams on ollut aika paljon tälläisissä romanttisissa elokuvissa, mistä en valita, mutta totean vain, että hän on tasaisen varma oli elokuva hyvä tai huono.

Varmasti ihan hyvä leffa romantiikan nälkäisille. Romanttisena komediana ihan peruskauraa, joten siitä täytyy antaa vähän pisteitä, että sen sentään pystyy katsomaan loppuun. Romanttiset komediat ovat ihan hyvää aivot narikkaan-viihdettä, mutta huonoimmillaan ne ovat kirjaimellisesti kuin joku olisi tunkenut narikan aivoihisi. Romanttinen komedia on vaikea tyylilaji, mutta onnistuessaan siitä voi syntyä jotain ainutlaatuista. The Vow ei lankea kumpaankaan kategoriaan. Turhaa kamaa.

State of Play (State of Play)

On ehkä itsestään selvää, miksi näin hyvillä lähtökohdilla varustettu trilleri - kuumat näyttelijä-nimet, taitavat käsikirjoittajat ja iso budjetti ei ole saavuttanut asemaa, jollaisen tämän kaliiberin elokuvan tulisi ehkä saavuttaa; se ei ole niin hyvä.

State of Play on vuoden 2009 poliittinen trilleri, jonka Kevin Macdonald ohjasi perustuen Matthew Michael Carnahanin, Tony Gilroyn, Peter Morganin ja Billy Rayn käsikirjoitukseen, joka perustui Brittiläiseen kuusi-osaiseen draamsarjaan. Tämän huomaa elokuvan sisällöstä. Ensinnäkin ei ole koskaan hyvä, että elokuvalla on liian monta käsikirjoittajaa, useimmiten sanonta "Too Many Cooks..." pätee niin myös käsikirjoituksiin. Toiseksi, se, että alkuperäinen materiaali on kuuden tunnin mittainen ja tämän elokuvan kohdalla juoni on supistettu kahteen tuntiin, tekee siitä mahdottoman vaikeasti-seurattavan, liian tiiviin ja täten se ei hengitä. Emme elä elokuvaa, vaan yritämme pysyä sen perässä. Pähkinänkuoressa: Russell Crowen esittämä journalisti syventyy poliittiseen mysteeriin, jonka keskiössä on sattumoisin hänen poliitikko-kaveri, Ben Affleckin näyttelemä Stephen Collins. Kaikesta tästä tekee vielä täyteläisempää se, että elämme uuden median aikaa, jossa ihmiset haluavat sensaation sensaation perään ja kukaan ei lue enää paperisia sanomalehtiä, joissa Russell Crowe työskentelee vanhan koulukunnan reportterina, yrittäen pitää työnsä, uusia tulokkaita kuten Rachel McAdamsin esittämää Della Fryeta vastaan. Näissä tapauksissa ei lehden päätoimittajan Helen Mirrenin esittämän Cameron Lynnen auta muu kuin alistua internet-aikakauden valtaan. Tietenkin siis elokuvan pääosassa on tämä poliittinen murhamysteeri, mutta itse olin enemmän kiinnostunut elokuvan otteesta internet-old school-väitteeseen.

"Ei tästä elokuvasta paljon mitään käteen jää."

    On niitä elokuvia, joita en malta odottaa, että pääsen arvostelemaan ja usein hyppäänkin näppäimistön ääreen heti elokuvan nähtyäni. Sitten on niitä elokuvia, joita en millään haluaisi arvostella ja päädyn niiden pariin monta kuukautta myöhemmin ne nähtyäni, jos ollenkaan. No, voin arkailematta paljastaa, että State of Play kuuluu jälkimmäiseen kastiin. Suoraan sanottuna tämä elokuvakokemus oli minulle hyvin mitään sanomaton. Ja tämä silti, että elokuvassa on monia lempinäyttelijöitäni - Russell Crowe, Rachel McAdams, Helen Mirren, Jason Bateman, Robin Wright ja jopa Viola Davis! Elokuvan huippuhetket olivatkin juuri Helen Mirrenin päästessä vauhtiin. Vaikka Crowe on hyvä näyttelijä, hänen energiansa on hyvin alhaista ja siksi hänen pääroolinsa ovat usein vähän unettavia, sillä usein hänen elokuvansa sisältävät häntä ja paljon ja silloin minä ainakin katsojana kaipaan jo jotain muuta... Miksi siis pidän hänestä? Mielenkiintoinen kysymys, hän on hyvä näyttelijä, mutta sopii ehkä paremmin sivurooleihin. Helen Mirren on yksi harvoja näyttelijöitä, joilla ei ole yhtäkään huonoa roolisuoritusta, vaikka elokuva luhistuisi hänen ympärilleen, niinkuin tämän kohdalla, hän onnistuu aina astumaan syvälle hahmoonsa ja herättämään katsojan mielenkiinnon. Mutta sitten minä ihmettelen, miksi Ben Affleck on ollut Hollywoodin huipulla niin monta vuotta kuin on ollutkin. Pakostakin, kun joku pysyttelee näin kauan ihmisten huulilla, joku päättää heittää hänelle luun ja antaa hänen ohjata Argon tai esiintyä Batmanina, mutta hän ei silti ansaitse sitä. Ehkä tämän puolesta puhuu se, että hän ei ole ollut ehdolla yhteenkään Oscar-palkintoon, päin vastoin. Hän voittikin monta Razzie-palkintoa vuosituhannen alussa ja ihmisten olisi silloin jo pitänyt ymmärtää olla koskematta häneen ja antaa hänen painua unohduksiin, hän olisi voinut kävellä kotiin mukanaan hieman ylpeyttä hänen upeasta suorituksestaan käsikirjoittajan Good Will Huntingin kohdalla, mutta jotain tapahtui. Ei, hänen roolisuorituksensa elokuvassa State of Play ei ole hyvä.
     Ei tästä elokuvasta paljon mitään käteen jää. Juoni on ihan samantekevä ja liian yksityiskohtainen ja mutkikas. Helen Mirren tekee parhaansa, mutta elokuva uppoaa ehkä liiasta yrityksestä tai liiasta painosta harteillaan.

Midnight in Paris (Midnight in Paris)

Woody Allen on tehnyt mittavan uran elokuvaohjaajana ja hänen ainutlaatuinen karismansa puree monen kymmenen vuoden jälkeenkin. Midnight in Paris on hänen menestynein elokuvansa ja se toi hänelle parhaan käsikirjoituksen Oscar-palkinnon. Midnight in Paris on Woody Allenin oodi Pariisille. Se valmistui vuonna 2011, pääosissa Owen Wilson, Rachel McAdams, Oscar-voittajat Marion Cotillard, Kathy Bates ja Adrien Brody.

      Midnight in Paris kertoo Gil Penderistä, joka on lomalla Pariisisa morsiamensa Inezin kanssa. Gil on kirjalija, toivoton romantikko ja elää jatkuvasti omissa fantasiamaailmoissaan. Yksi hänen ihailun kohteistaan on 1920-luvun Pariisi ja eräänä yönä hänen ollessaan kuutamokävelyllä, joukko ihmisiä 20-luvulta kutsuvat hänet juhliin. Hän tapaa muun muassa F. Scott Fitzgeraldin, Cole Porterin, Ernest Hemingwayn, Josephine Bakerin, Pablo Picasson ja Gertrude Steinin. Hän myös rakastuu Adrianaan, joka on ollut Picasson ja monen muun suuren taiteilijan rakastajatar.
      Midnight in Paris on taianomainen. Se on kaunis ja kepeä ja sen syke on ainutlaatuinen. Woody Allen hallitsee loistavasti taidepainotteisen kameratyöskentelyn ja kliseettömän elokuvanteon. Midnight in Paris on hänelle juuri sopiva projekti sillä se sitoo yhteen hänen parhaat puolensa. Allen on todella upea elokuvaohjaaja ja hän kerta kerran jälkeen antaa katsojalle purevan, ihmeellisen elokuvan, jonka syövereihin katsoja mielellään uppoaa. Midnight in Paris voisi olla helposti ylisiirappinen, mutta Allen pitää visusti langat käsissään ja tutustuttaa katsojan Pariisiin. Henkilöhahmot ovat yksi elokuvan vahvuus. Niiden kirjo ja niiden karismaattisuus tekevät elokuvasta mielenkiintoisen. Allen on todella onnistunut tässä käsikirjoituksessa ja ohjaa intohimolla. Hän tekee selväksi ihmisen perusluonteesta sen, että hän aina kaipaa jotain lisää. Mikään ei koskaan ole tarpeeksi ja aina löytyy jotain haaveiltavaa.

       Owen Wilson on hyvä valinta tähän rooliin. Se saattaa olla juuri se ainoa rooli, johon hänet oli tarkoitettu. Hän imitoi hyvin Woody Allenia roolissaan ja tekee Gilistä sympaattisen ja melko haavoittuvaisen, niin että hänestä on helppo välittää. Gilistä tulee autenttinen ja miellyttävä. Wilsonin karisma sopii hyvin rooliin ja hän kantaa elokuvan helposti harteillaan.
      Marion Cotillard on kohtalokas, dramaattinen ja mysteerinen. Hän pystyy tuomaan niin paljon syvyyttä hahmoon kuin hahmoon ja saa aikaan moniulotteisen, mielenkiintoisen hahmon. Katsoja ihastuu häneen päätä pahkaa ja hän käyttää hyväkseen omaa vetovoimaansa. Hän osuu juuri naulan kantaan ja hänen intohimonsa vuorosanojaan kohtaan näkyy. Hän saa kohtaukseen paljon karismaa ja luontevuutta.
     Woody Allen palkkasi Rachel McAdamsin elokuvaan Diane Keatonin suosituksesta. Hyvä, että teki niin, sillä hän tuo rooliin helppoutta ja luontaisuutta ja viihdyttävyyttä. Hän on kuin kotonaan valkokankallaa jä hän tekee todella varman roolin. Hän on karismaattinen sekä miellyttävä näyttelijä, vaikka rooli ei olisikaan sellainen.
     Kathy Bates tuo paljon uskottavuutta Gertrude Steinin rooliin. Hän tuo esiin hahmon ominaispiirteet sekä antaa sille oman tulkintansa. Adrien Brody on juuri sopivan itseironinen ja tuo hahmosta esiin siinä piilevää komiikkaa. Myös Ranskan silloisen presidentin vaimo, Carla Bruni esiintyy elokuvassa ja on kieltämättä varsin uskottava ja miellyttävä. Tom Hiddleston on varma ja tekee uskollisen roolisuorituksen.
       Midnight in Paris on tainomainen. Se on oodi Pariisille ja katsoja heittäytyy tähän maailmaan kertaheitolla. Puhtaaksi hiottu käsikirjoitus on luonteva ja karismaattinen. Woody Allen on ainutlaatuinen ja Owen Wilson on hyvä valinta päärooliin.

9

...=)