Arvostelu: Fast & Furious Presents: Hobbs & Shaw

On poikkeuksellisen helteinen keskikesä. Kuumuus on paahtanut pohjoista maaperää jo viikkojen ajan, tehnyt olon sen kamaralla kipittäville kiemurtelijoille tukalaksi. Herään aikaisin aamulla, koska silloin on vuorokauden ainoa aikoa, kun tuntuu, että saa henkeä. Kävelen makuuhuoneesta olohuoneeseen ja vaan rojahdan sohvalle. Kuin pystyisin rentoutumaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, kuumuuden jännittämä keho haukkoo happea samalla kun laitan televisiosta Netflixin päälle ja klikkaan ensimmäistä löytämääni elokuvaa.

Kun ei halua ajatella mitään. Fast & Furious-elokuvasarja esittää viimeisimmän tuotoksensa: Hobbs & Shaw, joka käy kesälomaviihteestä paremmin kuin hyvin. Sen pääosissa Dwayne "The Rock" Johnson, Jason Statham ja The Crown-sarjasta tuttu Vanessa Kirby. Sivuosiin on isolla rahalla saatu köytettyä mukaan Helen Mirreniä, Ryan Reynoldsia, Idris Elbaa ja Kevin Hartia. 

Juonesta ei varmaan tarvitse kahta sanaa selittää. Kyllä sellaisen suurennuslasin kanssa tästä elokuvasta löytää, mutta kivempaahan se on keskittyä katsomaan viihdyttävää toimintaa, autoilla kaahailua ja eksoottisia maisemia. Sekä kuunnella Rockin ja Stathamin keskinäistä machokilvoittelua ja huulenheittoa.

The Rockhan on näyttelijänä umpisurkea. Ehkä ammattitaidottomin, jota on vastaan käppäillyt. Hän on niin eloton ja hengetön, häntä voisi hyvin erehtyä luulemaan isoksi puunrungoksi, jos ei tarkemmin sattuisi katsomaan päin. Mutta hänessä ehdottomasti paras piirre on se, ettei hän ota itseään liian tosissaan. Että hän taitaa itsekin ymmärtää ja tunnustaa täyden kyvyttömyytensä näytellä yhtäkään kohtausta uskottavasti. Joten hän tekee itsestään vitsin. Että hänen kanssaan voi nauraa, ennemmin kuin hänelle päin. Ja se ei ole viihdyttäjältä ihan mikään arvoton ansio. 

Stathamista sen sijaan pidän. Hänen toimintapätkiä on tullut katseltua ennenkin lähtien aina Transportereista The Mechaniceihin. Jostain syystä niistä ei ole blogiin tullut kirjoiteltua, lähinnä siksi, koska eipä niistä juuri muuta kirjoitettavaa olisikaan kuin tyypillistä Stathamia, ota tai jätä. 

Saman voisi sanoa tästä. Hänen karismansa kantaa, ainakin jos hänestä sattuu pitämään. Valtaosa varmaan pitää. 

Huomion ehdottomasti varastaa elokuvaan jostain syystä eksynyt yksi oikeasti ammattitaitoinen näyttelijä Vanessa Kirby. Kontrasti hänen näyttelemisensä ja muiden näyttelemättömyyden välillä uhkaa ajoittain olla vähän liiankin suuri, mutta koska Kirby on niin kovassa iskussa, häntä toivoisi näkevän enemmänkin ja toivottavasti palaa myös jatko-osiin, joita eittämättä on luvassa.

Näistä tuhansista sivuosista on pakko lohkaista pari sanaa. Koska minä ainakin ihmettelin, miksi joku Helen Mirren on esimerkiksi vaivauduttu kärräämään lavasteisiin vain tuollaiseen lavasteen rooliin. Hänellä on ruutuaikaa ehkä kaksi sekuntia. Jos räpäytät silmiäsi väärään aikaan, menee kyllä koko rouvan ruutuaika auttamatta ohi silmien. Kuitenkin leffaa on markkinoitu Mirrenin nimellä ja hän on tehnyt sen tiimoilta haastatteluitakin, ikään kuin hän olisi leffan tähti. Ja ei se täysin odotusarvojen ulkopuolella olisikaan, onhan Mirren aikaisemminkin todistanut kyvykkyytensä toimintaviihteeseen ihan siinä missä seuraavakin kivenmurikka, esimerkiksi RED-toimintaleffoissa mummo laittoi palamaan sellaisella meninigillä, että oksat pois. Samaa olisin kaivannut siis tähänkin. Ehkä hänenkin aikansa vielä koittaa jossain osassa 326 - jollainen on, uskokaa pois, vielä varmasti tulossa.

Mutta vaikka Hobbs & Shaw on niin ikään vain tällaista mukiin menevää toimintaviihdettä, oli tämä Fast & Furious -saagan spin-off-leffa mielestäni ottanut astetta suuremman vaihteen silmään kuin emoelokuvansa. Ei tämä täysin ansiotta ole. 

En nimittäin itse voinut välttyä Mad Max: Fury Road-viboilta leffaa katsoessani. Ja jos se - omasta mielestäni tosin yliarvostettu - pätkä onnistui jopa rohmuamaan Oscareita pari vuotta sitten, ei siihen rinnastuva Hobbs & Shaw ihan niin aivotonta viihdettä voi olla, mitä ensisilmäyksellä saattaisi ajatella.

Eikä siinäkään tietysti mitään vikaa olisi, vaikka olisi.

Itse viihdyin pätkän parissa paremmin kuin hyvin. Emosarjan vindieseliläinen paatoksellisuus ja konservatiivisuus oli jossain määrin poissa tästä. Stathamilainen ja rockilainen viihde on jotenkin kevyemmän, ilmavamman otteen toimintaelokuvaa, jossa keskitytään oleelliseen. Jossa heitetään itsensä likoon, ottamatta itseään liian vakavasti. Arvostan.

Arvostelu: Jumanji: Welcome to the Jungle

Tiesittekö, että Dwayne "The Rock" Johnson matkustaa oman kuntosalinsa kanssa? Enkä nyt pilaile tämän asian kanssa. Kyseessä ei myöskään ole millään lailla taskukokoinen kuntosali ollenkaan, jos sellaisia edes on... Vaan ihan kunnon halli. Hän kirjaimellisesti pakkaa aina kuntosalinsa ja lähetyttää sen kuvauspaikalle, jossa sitten purkaa sen... kunnes taas vaihtaa lokaatiota ja pakkaa koko kompleksin uudelleen. En haluaisi olla kriittinen, mutta jo on maailma mennyt tyhmäksi. Onhan miehen muskelit siis ihan katsomisen arvoisia ja vaikuttava ansio hänelle ja kaikki kunnia. Mutta on tuo nyt aika harvinaislaatuista käyttäytymistä.

Mistä me siis puhuimmekaan? Ai niin, joo siis hän tähdittää uutta versiota Jumanji -leffasta. Tässä versiossa joukko nuoria pelaa videopeliä, joka imaisee heidät sisäänsä. Teini-ikäisistä kakaroista tulee siis elokuvatähden näköisiä toimintasankareita. Näitä versioita esittää Johnson, Kevin Hart, Nick Jonas ja Jack Black. Naisen nimeä en muista.

Siis ihan hauska idea mielestäni. Tosin se idean hauskuus vähän niinkuin esiteltiin jo trailerissa ja tämä ei todellakaan ole sen luokan elokuva, joka jotenkin ylittäisi odotukset. Mielestäni oli ihan hauskaa nähdä jonkun Dwayne Johnsonin ihmettelevän kohtauskaupalla omia muskeleitaan tai Kevin Hartin harmittelevan omaa pituuttaan. Kaikkein osuvimmaksi homma pyörähtää siinä vaiheessa, kun Jack Black kanavoi jostain syvältä sisimmästään teini-ikäisen tytön.

Selitetään nyt vielä, eli; tyttö, joka pelasi Jumanji-videopeliä valitsi avatarikseen Jack Blackin näköisen tiedemiehen ja kun hänet imettiin pelin sisään, tuli hänestä siis Jack Black. Ja siis ihan täysin nerokasta. Black siis pääsee revittelemään sydämensä kyllyydestä ja varastaa kyllä koko esityksen. Kuka olisi uskonut, että hän pystyisi niin hyvin ilmentämään teini-ikäistä tyttöä? En ole koskaan pitänyt Blackia mitenkään huonona näyttelijänä ja hän ei ole edes koomikkona sellainen, mikä ärsyttäisi liikaa - ainakaan siis omasta mielestäni. Nämä koomikot vähän menevät sillä lailla että toiset tykkää ja toiset ei. Mutta en siis ollenkaan ajatellut, että tulevaisuudessa elokuva, jota odottaisin eniten olisi jokin kunnon draamaelokuva, jossa Blackille annettaisiin oikea tilaisuus näytellä. Sillä sen tämä elokuva todisti. Haluaisin niin nähdä hänet nyt jossain elokuvassa, missä hän pystyisi ilmentämään yhtä monitahoista sisäistä maailmaa kuin tässä. Toki tässä elokuvassa se mahdollistuu vain naurettavan fantasiahörvellysjuonen takia, mutta odotan siis innolla, että Hollywood on herännyt ja käyttää häntä hyväkseen.

En ole mikään videopelien suurin ystävä. Siksi elokuvan seuraaminen oli ajoittain hieman tylsää. Itse vain kavahdan heti, kun aletaan puhumaan jostain tasoista ja miten täytyy päästä jonnekin viimeiselle tasolle ynnä muuta vastaavaa. Mutta onneksi elokuva suurimmaksi osin pystyy nousemaan tälläisen videopelimäisen kerronnan yläpuolelle - suurelta osin kiitos osaavan näyttelijäkaartin kuten Kevin Hart, josta olen tykännyt ennenkin - taas; koomikko-osastoa ota tai jätä ja edellä mainittu Jack Black sekä Nick Jonas. The Rock oli myös taas ihan siedettävä, koska hänet oli tajuttu törkätä rooliin, jossa hänen karismansa ei käynyt liian ärsyttäväksi, sillä kuten sanottu hän ei esittänyt itseään sankarina, vaan jotain toista ihmistä The Rockin kehossa sankarina. Se pelastaa hänen roolisuorituksestaan paljon, sillä hänellä on paha tapa muuntua liian paatokselliseksi muissa sankarirooleissaan.

Sitten taas päästän itseni vauhtiin ja vauhkoan taas samoista asioista kuin ennen. Mutta vaihtoehtoja ei taaskaan anneta. Se, että sanon etten muista edes tytön nimeä on huolestuttava merkki. Ensinnäkin siis täysin tylsää, että oikean elämän tytöstä tulee videopelissäkin se kiintiönainen. Ja tämä on tylsää siis siksi, että täytyyhän kunnon Hollywood-pläjäyksessä olla se romanttinen sivujuoni. Mutta siis miettikään kuinka hauskaa olisi ollut, jos teini-ikäistä poikaa olisi näytellyt The Rock ja teini-ikäistä tyttöä esimerkiksi Kevin Hart ja he olisivat silti rakastuneet! Se olisi ollut jotain ihan parasta. Mutta siis kaikkein tyhmimmän elokuvasta tekee se, että se yrittää ns. kiertää sen ympäri, että elokuvan ainoa naishahmo on tosiaan seksikäs seikkailijamimmi bikineissä viidakossa (!) sillä, että nämä ovat vain hahmojen avatareja. Ja niin edistyksellistä kuin se onkin, että Jack Black esittää tyttöä, niin minusta silti tässä vähän taanutaan tyypillisyyksiin sillä, että toista tyttöä esittää vain tämä tyypillinen damsel-in-distress-täti, jonka näyttelijän nimeä en edes muista - koska hänen ainoa tehtävä elokuvassa on näyttää kauniilta ja olla sankarin rakkauden kohde. Ja kun tässä olisi ollut mahdollisuudet niin paljon erilaisempaan ja parempaan kerrontaan...

Siinä, sain paahdettua taas paahdettavani ja se saarna on ohi. Mutta siis erittäin toimivaa Hollywood-viihdettä oikein isolla rahalla. Olen jotenkin viime vuosina oppinut näitäkin katsomaan ihan eri silmällä. Jotkut Fast ja Furiousit, King Kongit ja Jumanjit voivat olla ihan viihdyttäviä elokuvia, eikä niiden ehkä tarvitse olla enempää. Odotan siis innolla, että minua viihdytetään taas samalla intensiteetillä kuin tässä.

...=)

Central Intelligence (Central Intelligence)

We're the Millersin ohjaajan seuraava komedia ei ole ihan niin hauska kuin edeltäjänsä. Dwayne Johnson ei vain jotenkaan toimi komedioissa - liekö toimiva draamoissakaan. Kevin Hart on hauska, mutta ajoittain väkinäinen. Parhaimman roolin vetää Office-tähti Amy Ryan.

...=)

Think Like a Man (Think Like a Man)

Tosi kiva elokuva. Hömppäähän tämä on, mutta tälläisten genre-elokuvien kanssa yleensä saa, mitä tilaa. Ei tämä nyt erityisen hyvä ole, mutta yllättäen ei ärsyttänytkään. Toki sukupuolistereotypioita käytetään röyhkeästi hyväksi, eikä tämä nyt erityisen naurattava komedia ole, mutta näyttelijäkaarti on kiiltokuviakin viehättävämpi ja kukapas ei tälläiseen maailmaan välillä haluaisi paeta?

...=)

Ride Along 2 (Ride Along 2)

En ole nähnyt ensimmäistä osaa. Mutta sanon tämän silti: yllätyin positiivisesti, kuinka paljon pidin tästä. Ice Cube ei ole koskaan kuulunut suosikkeihin, sillä minusta hänen yhden ilmeen näytteleminen on vähän kulutettu jo, mutta nähtävästi, kun hänen ympärilleen saadaan tarpeeksi osaajia, hänestä tulee ihan ok tälläisessä komediassa, jossa hänelle voi nauraa. Silti hän on selvästi heikoin lenkki koko elokuvassa.

Juoni on yksinkertainen. Ice Cube on kokenut rikosetsivä Atlantassa, jonka kontolle yllätys, yllätys päätyy poliisipiirin uuden tulokkaan Kevin Hartin opastaminen. Hart on tietysti ihan tunari. Kun kaksikolle aukeaa keikka Miamista, Ice Cube vastentahtoisesti raahaa Hartin mukaansa, ja yllätys yllätys, altavastaaja näyttääkin konkarille närhen munat. Kevin Hart on myös menossa naimisiin ja yks kaks yllättäen tuleekin kiire takaisin häihin ja sitä sitten jännätään, että ehditäänkö. Olivia Munn on Miamin poliisipiirin rikosetsivä. Benjamin Bratt on pahis.

Buddy cop-genre on kulutettu melkein loppuunsa asti, mutta syystä. Se toimii. Minua itseäni ei ainakaan haittaa tietty kliseisyys tai ennalta-arvattavuus, kunhan komedia on hauska. Ja Ride Along 2 on todella mukiinmenevä. Ääneen sain nauraa ja muutenkin liian usein löydämme itsemme television äärestä iltaisin, kun mieli tekisi katsoa jotain hauskaa ja kevyttä ja sellaista ei löydä tikullakaan. Lisäksi kun aina uusi sukupolvi löytää tiensä tämänkin genre-elokuvan luo, niin eihän se niin ollen ole kulunut, joten miksi ei.


Veikkaan, että Kevin Hart on sellainen hahmo, josta joko tykkää tai sitten ei. Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Siksi katson varsin mielelläni hänen temmellystään tälläisessä komediassa. Mutta teille Hartista piittaamattomille, en todellakaan suosittele, sillä tässä häntä saa aimoin annoksin. Benjamin Bratt on loistavasti roolitettu tuollaisen miehekkään auktoritäärisen pahiksen rooliin, joka naurattaa ihan vain siksi, että Bratt on niin ilmiselvä näyttelemisessään. Häntä ei hienovaraiseksi voi syyttää. Olivia Munn nyt on tyttöystävä -roolissa, mutta pääsee sentään pieksemään pahiksia.

Tämän vuoden The Tree of Life. Oho, eikun... No, jotain sinne päin. Ota tai jätä.

...=)