Arvostelu: Fast & Furious Presents: Hobbs & Shaw

On poikkeuksellisen helteinen keskikesä. Kuumuus on paahtanut pohjoista maaperää jo viikkojen ajan, tehnyt olon sen kamaralla kipittäville kiemurtelijoille tukalaksi. Herään aikaisin aamulla, koska silloin on vuorokauden ainoa aikoa, kun tuntuu, että saa henkeä. Kävelen makuuhuoneesta olohuoneeseen ja vaan rojahdan sohvalle. Kuin pystyisin rentoutumaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, kuumuuden jännittämä keho haukkoo happea samalla kun laitan televisiosta Netflixin päälle ja klikkaan ensimmäistä löytämääni elokuvaa.

Kun ei halua ajatella mitään. Fast & Furious-elokuvasarja esittää viimeisimmän tuotoksensa: Hobbs & Shaw, joka käy kesälomaviihteestä paremmin kuin hyvin. Sen pääosissa Dwayne "The Rock" Johnson, Jason Statham ja The Crown-sarjasta tuttu Vanessa Kirby. Sivuosiin on isolla rahalla saatu köytettyä mukaan Helen Mirreniä, Ryan Reynoldsia, Idris Elbaa ja Kevin Hartia. 

Juonesta ei varmaan tarvitse kahta sanaa selittää. Kyllä sellaisen suurennuslasin kanssa tästä elokuvasta löytää, mutta kivempaahan se on keskittyä katsomaan viihdyttävää toimintaa, autoilla kaahailua ja eksoottisia maisemia. Sekä kuunnella Rockin ja Stathamin keskinäistä machokilvoittelua ja huulenheittoa.

The Rockhan on näyttelijänä umpisurkea. Ehkä ammattitaidottomin, jota on vastaan käppäillyt. Hän on niin eloton ja hengetön, häntä voisi hyvin erehtyä luulemaan isoksi puunrungoksi, jos ei tarkemmin sattuisi katsomaan päin. Mutta hänessä ehdottomasti paras piirre on se, ettei hän ota itseään liian tosissaan. Että hän taitaa itsekin ymmärtää ja tunnustaa täyden kyvyttömyytensä näytellä yhtäkään kohtausta uskottavasti. Joten hän tekee itsestään vitsin. Että hänen kanssaan voi nauraa, ennemmin kuin hänelle päin. Ja se ei ole viihdyttäjältä ihan mikään arvoton ansio. 

Stathamista sen sijaan pidän. Hänen toimintapätkiä on tullut katseltua ennenkin lähtien aina Transportereista The Mechaniceihin. Jostain syystä niistä ei ole blogiin tullut kirjoiteltua, lähinnä siksi, koska eipä niistä juuri muuta kirjoitettavaa olisikaan kuin tyypillistä Stathamia, ota tai jätä. 

Saman voisi sanoa tästä. Hänen karismansa kantaa, ainakin jos hänestä sattuu pitämään. Valtaosa varmaan pitää. 

Huomion ehdottomasti varastaa elokuvaan jostain syystä eksynyt yksi oikeasti ammattitaitoinen näyttelijä Vanessa Kirby. Kontrasti hänen näyttelemisensä ja muiden näyttelemättömyyden välillä uhkaa ajoittain olla vähän liiankin suuri, mutta koska Kirby on niin kovassa iskussa, häntä toivoisi näkevän enemmänkin ja toivottavasti palaa myös jatko-osiin, joita eittämättä on luvassa.

Näistä tuhansista sivuosista on pakko lohkaista pari sanaa. Koska minä ainakin ihmettelin, miksi joku Helen Mirren on esimerkiksi vaivauduttu kärräämään lavasteisiin vain tuollaiseen lavasteen rooliin. Hänellä on ruutuaikaa ehkä kaksi sekuntia. Jos räpäytät silmiäsi väärään aikaan, menee kyllä koko rouvan ruutuaika auttamatta ohi silmien. Kuitenkin leffaa on markkinoitu Mirrenin nimellä ja hän on tehnyt sen tiimoilta haastatteluitakin, ikään kuin hän olisi leffan tähti. Ja ei se täysin odotusarvojen ulkopuolella olisikaan, onhan Mirren aikaisemminkin todistanut kyvykkyytensä toimintaviihteeseen ihan siinä missä seuraavakin kivenmurikka, esimerkiksi RED-toimintaleffoissa mummo laittoi palamaan sellaisella meninigillä, että oksat pois. Samaa olisin kaivannut siis tähänkin. Ehkä hänenkin aikansa vielä koittaa jossain osassa 326 - jollainen on, uskokaa pois, vielä varmasti tulossa.

Mutta vaikka Hobbs & Shaw on niin ikään vain tällaista mukiin menevää toimintaviihdettä, oli tämä Fast & Furious -saagan spin-off-leffa mielestäni ottanut astetta suuremman vaihteen silmään kuin emoelokuvansa. Ei tämä täysin ansiotta ole. 

En nimittäin itse voinut välttyä Mad Max: Fury Road-viboilta leffaa katsoessani. Ja jos se - omasta mielestäni tosin yliarvostettu - pätkä onnistui jopa rohmuamaan Oscareita pari vuotta sitten, ei siihen rinnastuva Hobbs & Shaw ihan niin aivotonta viihdettä voi olla, mitä ensisilmäyksellä saattaisi ajatella.

Eikä siinäkään tietysti mitään vikaa olisi, vaikka olisi.

Itse viihdyin pätkän parissa paremmin kuin hyvin. Emosarjan vindieseliläinen paatoksellisuus ja konservatiivisuus oli jossain määrin poissa tästä. Stathamilainen ja rockilainen viihde on jotenkin kevyemmän, ilmavamman otteen toimintaelokuvaa, jossa keskitytään oleelliseen. Jossa heitetään itsensä likoon, ottamatta itseään liian vakavasti. Arvostan.

Arvostelu: Molly's Game

Olin hirveän innoissani tästä elokuvasta silloin kun se oli vielä tuotannossa. Jokainen yksityiskohta tuntui kuin juuri minulle räätälöidyltä: Aaron Sorkin (lue: kunnon dialogia), Jessica Chastain, Idris Elba, voimakas naispääosa, draamaa. Sitten tein sen virheen, että menin katsomaan trailerin. Mitä tapahtui? Kaikki mielenkiinto leffaa kohtaan lopahti kuin seinään. Siinä on kyllä maailmankaikkeuden typerin traileri. Jos jotenkin pystyy itselleen uskottelemaan, että koko leffaa ei tullut nähneeksi siitä pariminuuttisesta, niin sen lisäksi ei se traileri kyllä onnistunut leffaa juuri myymään. Hirveän geneerinen ja täyteen ympätty tusinatekele, joka ei kyllä vastannut teoksen tekijöiden tasoa laadullaan. Se markkinointipäällikkö ansaitsisi saada potkut, kuka noin latistavia myyntiesitteitä laskee ulos maailmalle. Trailerin pitäisi olla salamyhkäinen, herättää kysymyksiä ja jättää paljon arvailun varaan - ei vastata heti jokaiseen kysymykseen, mitä katsojalla on.

Sitten kuitenkin omassa elämässä palaset loksahtivat vähän hassuun asentoon, mikä suorastaan ajoi minut hakemaan elokuvan silmieni eteen. Olin stressaantunut, uupunut ja ylikuormittunut - miljoona rautaa tulessa ja pari palloakin ilmassa. Siihen olotilaan kaipasin kipeästi samaistuttavan tarinan henkilöstä, joka myös kokee jonkinlaisen menestyksen aiheuttaman paineen ja tämän elokuvan tapauksessa jopa murenee sen painosta. Kaipasin motivaatiota - ajattelin, että ehkä elokuva tarjoaa tarinan ylöspäin nousemisesta ja sinnittelemisestä. Ja siinä olin oikeassa.

Molly Bloom (Jessica Chastain) on ylisuorittaja ja perfektionisti, joka on tiukan isän (loistava Kevin Costner) holhoamana kasvanut alppihiihdon huippu-urheilijaksi. Traaginen onnettomuus kuitenkin katkaiseen sen tien (ja neidon selän) alkutekijöilleen, jonka seurauksena Bloom ajautuu etsimään itseään Kaliforniasta viettäen välivuotta auringossa. Hän päätyy osaksi salaista, miljonäärien (katso: Leonardo DiCaprio ja Tobey Maguire - josta jälkimmäisestä ei todellakaan maalata leffassa hyvää kuvaa - päin vastoin, oma mielipide miehestä vajosi aivan pohjalukemiin (Häntä näyttelee leffassa Michael Cera, Pelaaja X.n "roolinimellä")) pokeririnkiä ja ajan kanssa siirtyy itse johtamaan tätä tuottoisaa bisnestä. Idris Elban esittämä lakimies astuu kuvaan, kun pokeririnki paljastuu FBI:lle.

Elokuva hyppii käytännössä kolmen ajanjakson välillä: lapsuuden alppihiihtovuosissa, pokeriringin menestysvuosissa ja sitä seuranneen oikeuskäsittelyn ajanjaksossa. En välttämättä pitänyt siitä, että tarina ei ollut kronologinen. Minusta tuntuu, että tälläistä rikkonaista rakennetta alettiin käyttämään elokuvissa kuin vastareaktiona klassiselle tarinankerronnan arkille, mutta nyt minusta tuntuu, että tästä rikkinäisestä arkista on tullut uusi normi - jotain, mitä näkee joka toisessa leffassa. Ensinnäkin kiinnostavaa elokuvaa on hirveän vaikea rakentaa, kun tietää, miten tapahtumat päättyvät. Toiseksi rikkinäinen rakenne tekee sen, että katsoja pettyy aina, kun kerronta hyppää ajanjaksoista tylsimpään.

Sorkin on kuitenkin sen verran taitava tarinankertoja, että varsinaista suvantojaksoa elokuvassa ei saada. Jokaisesta kohtauksesta rakentuu tarvittava osa kliimaksin tarjoamaan viestä varten. Vaikka kuinka pidänkin Sorkinista, ei hän minusta aivan parhaimmaksi käsikirjoittajaksi vaan yllä. On toki ihailtavaa ja aina yhtä hengästyttävän uuvuttavaa katsoa elokuvia, joihin pakataan jokainen kohtaus täyteen miljoonia ja taas miljoonia vuorosanoja, mutta kun koko elokuva on sitä - vähentää se yksittäisen kohtauksen painavuutta. Molly's Gamessakin parhaimmat kohtaukset saadaan Jessica Chastainin ja Idris Elban välisistä kohtauksista, jotka ovat todella hienosti kirjoitetuja. Mutta siinä vaiheessa katsoja on jo turtunut jatkuvan tykitykseen ja sanailuun kaikkein hahmojen välillä. Varoituksen sanana: alkuun kestää tämänkin elokuvan kanssa, että pääsee kiinni dialogin tempoon, mutta siihen totta tosiaan tottuu (ja turtuu) nopeasti.

Lisäksi Sorkin kaipaisi kipeästi avustusta elokuvan rakentamisessa. Tällä tarkoitan sitä, että koska tämä on hänen ensimmäinen ohjaustyönsä - on hän aiemmin pystynyt luottamaan hyvän ohjaajan ammattitaitoon, minkä avulla elokuvat ovat saatu tasapainotettua (jotain, minkä Bennett Miller teki erinomaisesti Moneyballin kanssa). Nyt kun Sorkin on yksin ohjaksissa, elokuva liikkuu koko ajan samalla vaihteella. Asiat tapahtuvat ja ne tapahtuvat hienosti kerrottuina (kun hieno käsikirjoittaja Sorkin on), mutta katsoja ei saa juuri otetta kohtauksista, sillä ohjauksellinen ote liitää kohtauksien ohi tavallaan. En tiedä, miten selittää tämä konkreettisemmin, mutta näin minusta tuntui.

Tästä syystä mm. Jessica Chastainin roolisuoritus ei potkaise samalla teholla, kuin mitä se voisi. Hänhän on loistava kuten aina - ja enemmän kuin kykenevä älykkään, aikaansaavan ja vaikuttavan naisen kuvaajana - kuten teki muun muassa Miss Sloane -elokuvassa. Mutta Molly's Game ei mahdollista samoja asioita kuin Miss Sloane. Elokuvan loputtuakin minulle jäi vähän kysymysmerkiksi, että kuka on Molly Bloom. En tiedä olinko niin sitoutunut elokuvaan, mitä olisin voinut olla.

Molly's Game on malliesimerkki siitä, että elokuvan ohjaaminen ei ole vain viivojen vetämistä pisteiden välillä. Sitä ei voi tehdä minkään kaavan mukaan. Se vaatii sielua, luovuutta ja näkemystä. Ohjaajan pitää tuntea elokuvansa. Ei tietää, vaan oikeasti tuntea. Me katsojina haluamme jokaisesta kohtauksesta saada kokemuksen, minkä ohjaaja haluaa meille välittää. Haluamme itsekin tuntea jotain. Se ei tapahdu asioita esittelemällä - vaan antamalla katsojan kokea. Summa summarum: käsikirjoitus loistava, ohjauksellinen ote huono. Paljon potentiaalia tässä oli - Molly Bloomin tarinassa on paljon kerrottavaa ja monista asioista pidin, mutta elokuvakokemuksena erittäin unohdettava.

 ...=)

Thor: Ragnarok (Thor: Ragnarok)

Viimeiseen kolmeen kuukauteen en ole kuullut mitään muuta, kuin Taika Waititin nimen kaikuvan joka tuutista. Tämän uusi-seelantilaisen ohjaajalupauksen sanottiin uudistaneen koko pölyttyneen Thor-saagan. Taika Waititi on lupaavimpia uusia ohjaajia. Taika Waititi vakuutti kaikki läpimurtoelokuvallaan Hunt for the Wilderpeople. Taika Waititi on niin hyvä jätkä. Taika Waititin maaginen ohjaus, Taika Waititin seura, Taika Waititin persoona - Taika Waititi, Taika Waititi, Taika Waititi.

Mikä on ajatus miehestä nyt viimein, kun olen omin pienin silmin saanut tämän suuren jumalan teoksen nähdäkseni? Meh... Onhan tässä yritetty vaihtaa seuraavalle vaihteelle. Jättää se aikaisempia Thor-elokuvia piinannut kankeus ja itsensä tosissaan ottaminen taakseen. Ja onhan tämä kolmas leffa valovuosia (see, what I did there) parempi elokuva kuin edeltäjänsä. Mutta tässä mentiin nyt sitten väärään suuntaan.

Thor (Chris Hemsworth) on viime aikoina matkustellut pitkin yhdeksän universumin tarkastellen valtakuntaansa ja etsien ikuisuuskivijuttuja (hänen sanansa, huom!), niitä löytämättä. Kun hän palaa kotikonnuilleen Asgardiin, huomaa hän isänsä (Anthony Hopkins) poistuneen kuvioista ja pian isosisko Hela (Cate Blanchett) tuleekin kolkuttelemaan oven taakse ja vaatimaan omaa paikkaansa valtaistuimella. Hups vaan, heipakkaa Thor sinkoutuu "roskaplaneetalle", jota hallitsee Jeff Goldblum ja jossa hänet pistetään ottelemaan Hulkin (Mark Ruffalo) kanssa viihteen vuoksi.

Aina kun kirjoitan näitä Thor-leffojen juoniselosteita, tekee mieli rueta sössöttämään kuin pieni lapsi ja nostaa kädet ilmaan. Yritän jatkaa eteenpäin tästä huolimatta... Jos aloitetaan positiivisista, niin Chris Hemsworth. Jossain haastattelussa (yhdessä niistä miljoonasta, jossa ohjaajaa haastateltiin (sidenote: muistan ajan, jolloin ohjaajat pysyivät kameran takana)) Taika Waititi sanoi yrittäneensä päästää elokuvassa Chris Hemsworth valloittamaan yleisöä, olemalla oma hauska itsensä, niin paljon kuin mahdollista. Tämä oli ehdottomasti paras päätös, mitä Marvel-elokuvien saralla on nähty. Olen samaa mieltä, että Chris Hemsworth on ihan mahdottoman hauska näyttelijä ja etenkin tälläisessä roolissa, kuin kuolemaakin vakavampi ukkosen jumala Thor, niin tarvitaan kipeästi jotain maallista elementtiä (huumori) tekemään niin epäuskottavasta elementista aidompi. Muutaman kerran elokuvassa sai nauraa ja yhdeksänkymmentäprosenttia siitä kuuluu Hemsworthin ansioksi.

Syvä huokaus... sitten, ne ei niin positiiviset puolet. Waititin ohjauksellinen ote, vaikka virkistävä piristysruiske onkin kaavoihin kangistuneelle supersankarigenrelle, jossa kaikki otetaan yleensä liian vakavasti, uhkaa pahasti tehdä koko touhusta ison, naurettavan vitsin. Minun on vaikea alun alkaenkaan uskoa puoliakaan Thor-leffojen jutuista, kun CGI-tehosteet paistaa naamani niin läpinäkyvästi. Eikö näihin oikeasti voisi tuoda vähän jotain luonnollisuutta mukaan, näihin scifi-pläjäyksiin? Joku tuppo ruohoa jonnekin kulmaan tai vähän oikeaa auringonvaloa jostain ikkunanraosta paistamaan romuplaneetallekin? Joka tapauksessa, kun sitten jokainen tilanne tuntuu kuin parodialta, tekee se koko touhusta erittäin halpaa.

Toinen kritiikin kohde on elokuvan koko pointti. Tässä ei käytännössä tapahtunut yhtään mitään. Yksi pahis nousi tuhkasta ja leffan päätteeksi päättyi tuhkaan (sori, spoileri - but really, who are we kidding here?). MCU on asettanut tässä suhteessa itselleen vähän liian suuren taakan, että jokaisen leffan pitäisi edistää kokonaisjuonta edes vähäsen eteenpäin. Jos näiden leffojen taustalla ei olisi sitä kokonaiskuvaa, niin ehkä näistä voisikin nauttia omina kokonaisuuksinaan, mutta enää se ei ole mahdollista. Siinä mielessä koko konsepti on vähän epäonnistunut. Joko nyt saatettaisiin tämä aikakausi loppuun näissä Marvel-leffoissa ja sen jälkeen voisi olla näitä standalone-leffoja, mitä katsoisikin ihan mielellään, kun ne eivät tuntuisi joltain odotushuoneelta.

Tai sitten jokainen näistä leffoista oikeasti rakennettaisiin mielekkääksi osaksi kokonaisarkkia. Ymmärrän, että tämä on vaikea tehtävä, mutta tämänkin leffan erikoistehosteiden hinnalla saisi kokonaisen armeijan käsikirjoittajia kehittämään jonkun mielekkäämmän Marvel-maailman, jossa olisi alajuonia, palapelejä, jokainen osa liittyisi toisiinsa ja siitä kehittyisi verkkomainen rakenne, jossa katsojalla olisi jotain saavutettavaa osien yhdistämisessä. Tässäkin ne erikoistehosteet olivat aika kaukaa haettuja, niin mielellään olisi voinut uhrata osan patruunoista vähän monitahoisemman ja syvällisemmän juoniskenaarion kehittämiseen.

Miettikää, mitkä mahdollisuudet tälläisen fantasiamaailman kehittämisessä olisi! Mutta nyt se haaskataan siihen, että nämä hahmojen standalone-leffat ovat tälläisiä vanhoja pierutyynyjä, joista ketään ei saa enää mitään iloa ja vain ne oikeat Avengers-leffat edistävät jollain tasolla kokonaisarkkia - mikä ei, totta puhuen ole niin mielenkiintoinen alun alkaenkaan - ei ainakaan tarpeeksi mielenkiintoinen pitääkseen katsojaa otteessaan näin monen elokuvan verran. Kuten sanottu - jos käsikirjoittajat olisivat oikeita taiteilijoita, he pystyisivät kehittämään erittäin mutkikkaitakin juoniskenaarioita, joissa olisi iso liuta merkittäviä hahmoja ja alussa asetetut kysymykset löytäisivät vastauksensa hienon hienoista yksityiskohdista, joihin katsoja mielellään panostaisi aikaansa tutkiakseen. Haluaisin verrata Harry Potterin maailmaan esimerkiksi, kuinka hienovaraisesti loppuratkaisu kudotaan palasista, joita on asetettu huolellisesti paikoilleen kuuden ensimmäisen elokuvan aikana.

Ainoa funktio, mitä itse saan näistä Marvel-pläjäyksistä tässä vaiheessa irti on, että ne ovat suhteellisen aivotonta perusviihdettä. Juuri sellaista, mitä välillä kaipaa kipeästi maailmassamme, jossa jokainen haluaa huutaa olevansa tarpeeksi. Marvel-elokuvan ei tarvitsekaan välttämättä olla tarpeeksi. Riittää kunhan se pläjäyttää rinkiin pari viihdyttävää superia ja antaa tehdä temppujaan pari tuntia. Siinä mielessä ihan mielenkiintoinen meta-rakenne elokuvassa onkin, kun näistä supereista tuleekin oikeasti sirkushuvia paikalliselle tavisväestölle. En tästä kuitenkaan anna pisteen pistettä elokuvan suuntaan. Miksi? Koska elokuva oli paikoin jopa tylsä. Täten se ainoa arvo, mikä tälläisellä aivottomalla sunnuntaiviihteellä on, vesittyy. Hävetkää, hävetkää. Elokuva oli laahaava. Ensin joku Anthony Hopkins mumisee jotain jostain, noin puoli tuntia. Sitten Jeff Goldblum, ja kaikkein hirveimmin Hulk! Ei, ei, ei. Minä haluan katsoa ihmisiä - hahmoja, joilla on jokin sisäinen maailma, jokin jännite, motivaatio, ajatusprosessi. Katsoa Hulkin mumisevan "minä olen tuli" puoli tuntia, oli tuskallista ja äärettömän tylsää.

Myös elokuvan sisäinen logiikka pettää. Thor työnnetään gladiaattoririnkiin Hulkin kanssa premissillä, että vain voittamalla tämän, pääsee vapaaksi. Hulk tietysti työntää Thorin maanrakoon, mutta mitään ei juuri seuraa tästä. Kaikki heräävät kiltisti seuraavana aamuna pedeistään ja Thorille on vielä annettu särkyvä ikkuna, josta pystyy hyppäämään poies. Wtf? Edes Cate Blanchettin läsnäolo ei avita elokuvaa juurikaan. Ärsytti kuinka hän koko ajan joko suki hiuksensa sarvipäähineensä alle tai sitten vapautti ne taas seuraavassa kohtauksessa. Eikä tämä ole Cate Blanchettin vika - mutta kertoo jotain siitä, että hän oli MCU:n ensimmäinen naispahis, eikä häntä tietenkään ole osattu kirjoittaa oikein. Nyt hän vain kävelee seksikkäästi pari kertaa päin Thoria ja siinäpä se oikeastaan olikin. Kiitos hei.

...=)

Beasts of No Nation (Beasts of No Nation)

Nyt on tapahtunut jotain ennenkuulumatonta! Netflix on tehnyt oman elokuvansa! Pelkästään sen takia elokuva olisi ollut katsomisen arvoinen, mutta siinähän on Idris Elba pääosassa! Itsehän olen täysin siinä pulkassa, joka haluaa hänestä seuraavan Bondin.

Elba on kerännyt jo roolillaan Oscar-huhua, joten voi olla, että nyt olen virallisesti korkannut tämän Oscar-kauden ensimmäisen leffan. Tavoitteena on tietysti taas katsoa mahdollisimman monta, mutta tällä hetkellä on vielä vähän hämärää, että mitkä leffat sinne ehdokkuuksiin asti kiipeää, joten taidan säästää Oscar-leffaputkeani Tammikuun tienoille.

En pidä kauhusta. Ja minusta lapset sodassa-kuvaelma on vain seuraava askel kauhusta. Siksi melkein hylkäsin tämän leffan, etenkin alkupuolisko elokuvaa on raakaa katsottavaa. Mielestäni elokuva on hyvin kuvannut sodan vaikutukset lapseen. Myös ehkä ensimmäistä kertaa ymmärrämme, mitä lapsisotilaat, joita pakolaisleirellä sitten vuosia myöhemmin yritetään auttaa, ovat todellisuudessa kokeneet. Hyvin käy myös ilmi sodan monimutkainen rakenne ja miksi niiden lopettaminen ei ole ihan niin helppoa... Mutta muuten elokuva on aika geneeristä sodan kauhujen kuvausta. Yllätys, yllätys elokuvan viesti on taas se, että sodassa ei oikeasti ole oikein selkeää kuka on vihollinen, sillä ainahan jollekulle vihollinen on esimerkiksi oma äiti. Eli elokuva ei oikein tuo mitää uutta sotaelokuvagenreen. En oikein osaa muuta sanoa.

Niin, enhän minä siis sotaelokuvistakaan pidä. En yleensä hakeudu tälläisen elokuvan pariin. Sodassa ei ole mitään elokuvallista. En ymmärrä, miksi siitä täytyy elokuvia tehdä. Sodasta puhuminenkin pitäisi olla kiellettyä. Sota on myöskin hyvin monimutkainen asia. Ei ole niin yksinkertaista vaan saada rauha. Onhan se idealistinen ajatus, että jos kukaan ei käyttäisi maailmassa aseita, niin sotia ei olisi, mutta en ole varma onko asia loppujen lopuksi niin yksinkertaista. Idris Elba on roolissaan kyllä hyvä ja uskottava.

...=)

Thor: The Dark World (Thor: The Dark World)

>Avengers-elokuvat
Thor: The Dark World on jatko-osa vuoden 2011 Thor-elokuvalle ja sitä kautta liittyy Marvelin elokuvauniversumiin. Thor: The Dark World on toisen vaiheen elokuva (, johon kuuluu mm. Iron Man 3 ja Avengers: Age of Ultron), kun taas Thor ja Avengers olivat ensimmäisen vaiheen elokuvia.

Tässä elokuvassa, Thorin (Chris Hemsworth) tyttöystävä, tiedemies Jane Foster (Natalie Portman) löytää Aetherina tunnetun pimeän voiman. Musta haltia Malekith haluaa tämän pimeän voiman, jotta voi muuttaa koko maailmankaikkeuden taas pimeydeksi. Samaan aikaan, kun Thor yrittää suojella sekä Janea että universumia tuhoutumiselta, joutuu hän taistelemaan jälleen omien arvojensa kanssa ja kysymään itseltään kysymystä, että onko valmis nousemaan isänsä paikalle Asgardin hallitsijaksi.

En hirveästi välitä näistä Thor-elokuvista tässä Marvelin elokuvauniversumissa. Nämä ovat vähän liikaa sci-fistelyä ja näissä käytetty eeppinen musiikki vain lisää sitä vaikutelmaa, että nyt rymistellään vähän liikaa. Tämä jatko-osa on kuitenkin parempi kuin ykkönen, sillä tähän on tuotu (ainakin loppua kohden) myös osuvaa huumoria kaiken eeppisen taistelukliimaksin lomaan. Eikä tämäkään leffa tuonut juuri kokonaisvaltaisen juonen kannalta juuri mitään tähän Marvelin elokuvauniversumiin lisää. Alkaa tulla sellainen fiilis, että nämä kakkos-vaiheen leffat tästä sarjasta ovat tälläisiä väliosia.

Tämäkin supersankarielokuva eteni tyypillisesti vaiheittain. Ensimmäinen vaihe on ensimmäinen välienselkkaus, jolloin jokin menee pieleen. Toinen vaihe on toinen taistelu, jossa yritetään korjata ensimmäisen taistelun virheitä, mutta epäonnistutaan. Kolmas vaihe on sitten se, mikä tuntuu mahdottomalta, mutta josta lopussa kävellään pois voittajina. Että sinällään tätä oli vähän tylsä seurata, kun kaikki oli niin ennalta-arvattavaa ja kyllä niihin erikoistehosteilla kikkailuihin ja epäuskottaviin juonenkäänteisiin turtuu aina tietyssä vaiheessa elokuvaa. Kuten, se, että Thorilla on tämä vaikuttava vasaransa lyömäaseena, mutta aina silloin kun pahis on niskan päällä kuristamassa Thoria, niin hups vaan, se vasara onkin jossain muualla, jumissa. As if.

Sitten kun vielä leffa ottaa suurelta osin tapahtumapaikakseen jonkun kaukaisen universumin tästä puuttuu kaikki se arkirealismi, joka suurelta osin pelastaa Marvelin elokuvauniversumin muut osat (Avengers, Captain America ja no, ehkä Iron Mankin). Ja siksi tämä ei ole näistä leffoista, ainakaan minulle, miellyttävin. Ai niin ja sen verran sanon, että tämän leffan puvustus on umpisurkeaa. Kuka lie päättänyt tehdä avaruusolennoista teletappien näköisiä...

...=)