Jumalaiset JaJasiskot (The Divine Secrest of the Ya-Ya Sisterhood)

Olen kärsinyt nyt marraskuun alun jonkinnäköistä elokuvallista identiteetti-eksistentialismi-kriisiä. Tämä johtuu siitä, että lokakuu oli puolestaan saavutus siinä mielessä, että jokainen elokuva, joka löysi tiensä silmieni eteen oli enemmän kuin uskalsin toivoakaan. Tämän ansioistahan minun pitäisi olla enemmän innostunut elokuvista kuin koskaan, mutta mikä on haasteellista tässä tilanteessa, että katsomani elokuvat lokakuussa eivät suinkaan olleet elokuvia, joita yleensä katson. Olen niin tottunut kliseiseen Hollywoodiin ja kun huomasin, että viihdyn paljon paremmin elokuvien ääressä, jotka eivät tähän leiriin kuulu, toisin sanoen kansainvälistä elokuvaa, niin olen suoraan sanottuna vähän hukassa sen suhteen, että mitä minun pitäisi nyt seuraavaksi katsoa. Tuleva Oscar-gaala häämöttää jo ihan nurkan takana, mutta pirun Suomi on niin takapajuinen mesta, että Oscar-leffoja saa odottaa ja odottaa, ennen kuin yht'äkkiä niitä pitiskin olla katsomassa kaikkia leffassa, että ehtii edes muutaman nähdä ennen suurta iltaa (28.2). Kun tämä ei siis vielä ole mahdollisuus, joudun nyt tutkimaan ennen kaikkea itseäni ja tarkastella, että mitä elokuvia ajaudun katsomaan seuraavaksi.

Ainakaan toista yhtä huonoa elokuvaa kuin tämä en vain suostu katsomaan. Oikeastaan Jumalaiset Jaja-siskot on äärettömän hieno saaavutus näyttelijöidensä osalta. Nimittäin se, että Sandra Bullock, Ellen Burstyn ja Maggie Smith pystyvät taivuttamaan äänensä sanomaan nämä repliikit oksentamatta on jotain, mihin ainakaan minä en olisi pystnyt. Mutta hehän ovat ammattilaisia!

Elokuva on niin huono, että sen huonot elementit kilpailevat keskenään, että kuka saa olla kaikista huonoin. Ensimmäinenä elokuvasta paistaa läpi kornit ja epäsukottavat vuorosanat sekä roolihenkilöt sekä heidän välinen kanssakäyminen on tyhmempää kuin satujen epäuskottava kerronta.

Erityinen inhokki keyvissä komedioissa, ainakin itselle, on kun yritetään sekoittaa mukaan jopa vakavia aihe-alueita, joita tulkitsemaan tarvittaisiin ehdottomasti draaman viitekehykset. Tämä on kamala tyylivirhe, kun asetetaan elokuvan sävyksi komediallinen farssinomainen tunnelma, jossa tulinen äiti (Burstyn) vihastuu rakastettavalle tyttärelleen (Bullock), mutta sitten puolivaiheessa elokvuaa ohjaajalle tai käsikirjoittajalle on tullut tylsää ja hän on lähtenyt lätkimään palettiin mukaan synkempiä sävyjä. Lopputuloksena elokuva raiskaa vakavat teemat ja ei onnistu edes kevyemmissä hetkissään viihdyttämään tai ainakaan naurattamaan. Tämäkin elokuva ottaa liian raskaat kannettavat itselleen teemoista rasismi, masentuneisuus, lääkeriippuvuus sekä lapsuuden traumat, jotka eivät selvästikään sovi tälläisen kevyen komedian harteille kannettavaksi.

En pidä takaumista juuri ollenkaan. Hyvienkin ohjaajien on erittäin vaikea saada niitä toimimaan. Mutta eritoten silloin takaumat onnistuvat pääsemään ihon alle, kun niitä tulee kaksikymmentä minuutissa. Joka toinen kohtaus on takaumaa, jolloin katsojalle tulee surkuhupaisa olo, kun taas yksi takauma pärähtää käyntiin. Ei näin...

Mutta voiton vie kyllä elokuvan kliimaksi, kun mukaan vielä otetaan kaiken lisäksi se iänikuinen, kaikkien rakastama kakkahuumori. Siinä meillä paketti kasassa, joka ei alunalkaenkaan ollut imarreltava. Ehkä elokuvan nimen olisi voinut ottaa viestistä, että älä vaan katso tätä elokuvaa.  Että, oma virhe. Painun nyt nurkkaan miettimään tekosiani, enkä nosta sieltä katsettani ennen kuin olen löytänyt taas uuden suunnan.

...=)

Divergent - Outolintu (Divergent)

Oman genrensä huippu, loistaa kirkkaasti kärjessä, puhtaan, raa'an timantin tavoin.

Yritin olla runollinen tuon ingressin kanssa, sillä kirjoitan nyt vähän puolihuolimattomasti arvosteluni tästä elokuvahelmestä, jonka näin elokuvateatterissa jo vähän aikaa sitten. Yritän nyt nostaa itseäni niskasta ja saada jotain aikaiseksi, nimittäin pidin elokuvasta - erittäin paljon. Kuten arvata saattaa olen suuri elokuvakritisismin ystävä, tulen siis jopa puolivahingossa nähneeni arvostelun jos toisenkin. Olin siis tietysti nähnyt arviot elokuvasta Divergent - Outolintu. Tämä "Nälkäpelin ja Twilightin perillinen" ja voin ihan paljastaa, että yleinen konsensus on se, että elokuva ei ole hyvä ja ei ainakaan yllä Nälkäpelin tasolle. Siksi Divergent oli todella positiivinen yllätys, ei ollenkaan huono, päinvastoin.
     Neil Burger ohjasi tämän Shailene Woodleyn tähdittämän sci-fi - toimintaelokuvan. Woodley tähditti aikaisemmin elokuvia kuten The Descendants ja The Spectacular Now, jälkimmäinen Miles Tellerin kanssa, joka esittää tässä elokuvassa hänen "section"-kaveriaan ja kilpailijaa. Woodley tähdittää myös toisen Divergent-vastanäyttelijänsä kanssa toista elokuvaa nimeltä The Fault in Our Stars, mikä on hämmentävää nimittäin siinä Ansel Elgort näyttelee Woodleyn rakkauden kohdetta kun Divergentissä hänen veljeään. Elokuva sijoittuu siis erilaiseen yhteiskuntaan, mitä tunnemme nykyään. Siinä yhteiskunta on jaettu sektoreihin; Abnegation, Amity, Candor, Erudite ja Dauntless. Woodleyn esittämä Beatrice on kasvanut Abnegation-sektorissa eli vaatimattomissa, kun hän täyttää 16-vuotta hän ottaa testin joka kertoo hänen sopivuutensa tiettyyn sektoriin, sen perusteella hän saa valita minkä sektorin valitsee, valinta on pysyvä. Beatricen testi kuitenkin nimeää hän Divergentiksi, eli hän sopisi sekä Abnegationiin, Dauntlesiin (mikä on ikään kuin rohkeat) ja Eruditeen (eli viisaat), testin pitäjä auttaa hänet salaa pois ja suojaa hänen tuloksensa Abnegationiksi. Valintatilaisuudessa Beatrice valitsee Dauntlesin ja kaikki näyttää menevän hyvin. Hänellä on rankka urakka selvitä Dauntlesien menossa ja ansaita asemansa rivien sisällä, mutta kaikki sujuu hyvin. Kuitenkin Eruditet ovat sitä mieltä, että heidän tulisi johtaa sektoreita Abnegationin sijaan ja he kehittävät seerumeita, jotka tehoavat Dauntleseihin, siten, että he ottavat käskyjä mutkitta vastaan. Tätä Eruditet valloittavat Abnegationit. Kuitenkaan seerumit eivät tehoa Divergentteihin, kuten Beatriceen ja hänen ihastukseen Fouriin (Theo James), joka on myös Dauntless ja Divergent, tietysti salaa. Eruditien johtajaa esittää todella täyteläisessä roolissa, suoraan sanottuna kaameana ämmänä, niin loistavasti Kate Winslet.

     Vain sci-fi elokuvat ansaitsevat näin täyden juoniselostuksen ja itse sellaisena, joka ei kauheasti sci-fistä välitä voin ihan suositelle Divergenttiä kaikille, ei vain sci-fi-ystäville. Kyllä, elokuva on suuresti virheellinen. Käsikirjoitus on täynnä turhia asioita ja naurettavia oletuksia esim. päällemäisenä, miksi onkin juuri niin, että seerumi ei tehoa divergentteihin, aika osuvaa juonen kannalta, eikö? Kuitenkin tämä on vain yksi monista virheistä. Ja minä sanon tähän, että so what? What ever. Elokuvan niin kick-ass, että ei v*ttu kiinnosta! Ensinnäkin pidän ihan älyttömästi siitä, että päähenkilö on kovis nainen ja myös siitä, että pahis on nainen. Molemmat näyttelijät suoriutuvat kunnialla tehtävästään. Toki, Nälkäpeli on täydellisempi elokuva, paperilla. Kuitenkin itse ihastuin Divergentin maailmaan ja tunnelmaan ja pidin juonen käänteistä, osaa en nähnyt tulevan ollenkaan. Siksi uskallankin sanoa, että Divergent on parempi kuin Nälkäpeli, ehkei Twilightia kannata edes verrata. Nälkäpeli on hieno elokuva saavuttamaan sen olotilan, minkä se antaakin katsojalle, mutta ongelma on se, että minä en pidä siitä tunnelmasta. Joka kerta vatsani sattuu ja voin pahoin kun vain ajatttelenkin tätä yhteiskuntaa. Divergent on toista maata. Siinä lähtöasetelma on paljon mielikuvituksellisempi, elokuvallisempi, kyllä epäuskottavampikin, ihan sama. Elokuvan jälkeen tulee myös sellainen olo, että haluaa näyttää taitonsa ja kykynsä, haluaa olla yhtä kovis. Tämä on minusta olennaista tälle lajityypille, miksi täytyy tehdä sci-fistä draamaa?

"Divergent on parempi kuin Nälkäpeli"

    Koska olen aina kokenut itseni jokseenkin kapinalliseksi ehkä kylläkin hiljaiseksi anarkisitksi, mutta kuitenkin, on tämä elokuva siis erittäin hyvä meidän kaltaisillemme; siinä noustaan vastarintaan ja ajetaan omia arvoja; haluamme olla sekä viisaita, että rohkeita, että vaatimattomia, että rauhallisia, että totuudellisia.

...=)