Arvostelu: Ammonite

Elokuvateatterit taas aukesivat. Olipa ehtinyt kulua pitkä aika siitä, kun viimeksi on istunut elokuvateatterin pimeydessä. 

Mutta mikä parasta, sieltä saattaa nyt viimein bongata tällaisia tunnelmallisia pieniä elokuvahelmiä kuten Ammonite.

Kate Winslet esittää 1800-lukulaista paleontologia Mary Anningia, jonka historia tuntuu jossain määrin vähän unohtaneen, vaikka hän aikanaan edisti tieteenalaa huomattavissa määrin ja vielä taisteli aikansa sukupuolittuneita rakenteita vastaan. 

Tässä elämäkerrassa hänen tarina avautuu hänen rakkaussuhteensa kautta. Saoirse Ronan esittää geologi Charlotte Murchisonia, joka sairastuttuaan matkalla Englannin merenrantakylässä aviomiehensä Sir Roderick Impey Murchisonin (James McArdle) kanssa, joutuu jäämään kylään Anningin hoivaan ja he aloittavat kiihkeän salasuhteen.

Vähäeleinen, niukka, koruton. Raaka. 

Francis Leen ohjaus keskittyy kuvaamaan 1800-luvun elämän verkkaisuutta. Elokuvasta suuri osa käytetään kuvaamaan porkkanoiden kuorimista, fossiilien raaputtamista, tuolien siirtelemistä, tyhjiä katseita merelle päin. 

Tahti on hidas.

Käsikirjoitukseen ei ole tohdittu tuoda yhtään ylimääräistä sanaa. Jossain kohtaa elokuvaa katsojan tekee mieli itse kävellä sisään elokuvaan ja läimiä hahmoja selkään, koska siinä vaiheessa on jo varma, että jotain on juuttunut heidän kurkkuunsa, kun eivät saa kahta sanaa suustaan.

Mutta hiljalleen elokuvan rytmiin tottuu, sen tunnelmaan uppoaa. Se keinuttaa omaan rauhalliseen tahtiinsa. Ja elokuvan jälkeen jää kuin heilumaan hahmojen mukana. Heihin kiinnittyy alkukantaisella tavalla.

Eittämättä tätä edesauttaa myös hieno pääroolisuoritus Kate Winsletilta, jonka vankkumaton hiljaisuus avautuu vasta ihan viimeisillä hetkillä elokuvaa katsojalle. Osaavan ja kokeneen näyttelijän merkki, että uskaltaa jättää katsojan odottamaan miltei elokuvan loppuun, että avaa hahmoaan enemmän. 

Pidin myös elokuvan rakenteesta. Kuinka syvään katsoja juurrutetaan tähän maailmaan ja vasta kun on sisällä elokuvassa, annetaan sukeltaa syvemmälle, päästä perille hahmoista ja heidän tunteistaan, kokemuksistaan, toiveistaan ja haluistaan. Sitä ennen katsoja on kuin ulkopuolinen, yrittämässä järkeillä jotain, mitä ei voi psykologisoida tai analysoida. Kahden ihmisen yksittäisiä, mutta limittyviä sisäisiä maailmoja etenkin aikana, jolloin tällaista kohtaamista ei voinut sanallistaa. Ja tämä on hyvin realistista kuvausta. Kun katsojalle ei heti alleviivata ja selitetä kaikkea puhki. Vaan annetaan asioiden tapahtua omalla painollaan. Siten niiden voima onkin suurempi.

Mare of Easttown, 1. tuotantokausi

 Mare of Easttown (Kate Winslet) on rikosetsivä, joka on jo vuoden ajan yrittänyt etsiä kadonnutta paikallista tyttöä. Kun toinen tyttö löydetään kuolleena, lähetetään paikalle ylemmän tahon agentti (Evan Peters) auttamaan Marea työssään. Samaan aikaan Mare painii oman yksityiselämän ongelmien kanssa. Oma poika on tappanut itsensä vain vähän aikaisemmin, jälkeen on jäänyt pojan nuori poika, jonka huoltajuudesta pitää nyt taistella. Myös holhoava äiti (Jean Smart) on muuttanut saman katon alle asumaan ja Maren exäkin on menossa uusiin naimisiin. Guy Pearce näyttelee kaupunkiin saapuvaa kirjailijaa, joka alkaa seurustelemaan Maren kanssa. Julianne Nicholson on Maren paras ystävä. 

Mare of Easttown on siitä onnistunut sarja, että se luo hyvin uskottavan ja realistisen kuvan tällaisen pienen kaupungin yhteisöstä. Kaikki sen jäsenet oppii vain seitsemän jakson aikana tuntemaan melko hyvinkin ja saa todella vahvan kuvan siitä, millaista tällaisessa yhteisössä on elää. Sarjan rakenne on siitä hyvin toteutettu, että siihen asetetaan ulkopuolinen tarkkailija (Evan Petersin hahmo) tutustumaan maailmaan samaan aikaan katsojan kanssa. Ja siinä sarja kyllä osuu aivan oikeaan, että tällaisessa pienessä kaupungissa kaikki tuntevat toisensa ja instituutiot vähän rapisevat ympäriltä, kun poliisi on vain oma tytär tai pappi oma serkku tai huoltoasemanpitäjä paras kaveri. Ei ole mitään oikeutta sen ulkopuolella, mitä kaverien kesken sovitaan.

Myös sarjan tunnelma on hyytävä. Pidin sen ahdistuneesta ja inhorealistisesta otteesta. Masentuneiden ihmisten sarja. Syvien huokausten, suurien tunteiden. Tyhjään katsovien silmien. Välillä sarjan värimaailma oli niin tummanpuhuvaa, että piti naputella tietokoneen näyttöä kirkkaammalle kuin sitä olen koskaan säätänyt, että kuvasta edes erotti jotain.

Tämä osaltaan myös auttaa siinä, että tällainen rikostrilleri ja kuitenkin draamallinen kerronta on pystytty yhdistämään. Hyvin usein tällainen kombinaatio nimittäin ei toimi. Sillä dekkarikerronnan palikat ovat niin erilaiset kuin draamassa. Dekkarikerronta nimittäin tarvitsee tuekseen sen, että katsojalle esitellään turhiakin hahmoja, jotta katsoja ei äkkäisi kaikkea kerralla, mutta draamassa taas turhat hahmot ovat ehdoton helmasynti. Tässäkin osa hahmoista, ikävä kyllä vaan jäivät riippakiviksi, eikä niitä saatu ihan niin täsmällisesti ujutettua mukaan sarjan kerrontaan. Mieleen tulee eritoten nämä pappismiehet, joiden pointti jäi ainakin loppujen lopuksi minulle hämärän peittoon. Mutta ne olivat mukana luultavasti siksi, että niiden avulla saatiin hämättyä katsojaa dekkarijuonen kannalta.

Ikävä kyllä myös muihin kliseisiin sarja sortuu. Ei niinkään varsinaisesti sen osalta, että dekkarielementit häiritsisi draamallista uskottavuutta, vaan siten, että ne käytetyt dekkaripalikat olivat vaan niin järkyttävän stereotyyppisia. Joka toinen dekkarisarja sijoittuu tällaiseen suljettuun kyläyhteisöön. Myös viinaan menevät henkilöhahmot ovat jo niin nähty klisee. Ohjeita noudattomaton rämäpääpäähenkilö. Kokenut ja noviisi poliisikaksikkona ratkaisemassa rikoksia. Poliisivoimista jossain kohtaa hyllytettävä päähenkilö. Ja niin edespäin.

Lisäksi dekkarikerrontaan jäi myös valitettavan paljon epäuskottavia aukkoja, joita käsikirjoittajat eivät olleet itse huomanneet. Mutta draamallinen kerronta sitten puolestaan toimii, vaikka yleensä tällaisissa rikossarjoissa draamalliset mahdollisuudet ovat kliseisyyden takia vähän heikoissa antimissa.

Mutta Mare of Easttown tuntuu aivan poikkeuksellisen laadukkaalta draamasarjalta että myös jossain määrin onnistuneelta rikossarjalta, jota jää kyllä katsomaan, kaikesta huolimatta, erittäinkin herkeämättä. 

Ja tähän on yksi syy. Yksi tekijä, joka kannattelee koko sarjaa.

Kate jumalauta Winslet.

Kävi oikein sääliksi tyttöparkaa, kun joutui työskentelemään muidenkin edestä. Osa näyttelijöistä on esimerkiksi ihan järkyttävän surkeita (esimerkiksi Joe Tippett ja David Denman - miten nämä kaksi puupökkelöä tämän kaliiberin sarjaan oikein eksyivätkään?) eikä käsikirjoituksessa tai varsinkaan ohjauksessa ole oikein pontta antamaan Winsletille ansaitsemaansa tukea. Mutta se ei haittaa. Winslet on niin rautainen ammattilainen, että häntä jää katsomaan suu ihmetyksestä auki.

Hän luo keskushahmon niin yksityiskohtaisen tarkasti. Syvällisesti. Kolmiulotteisesti. Monipuolisesti. Päähenkilöstä kasvaa kokoaan suurempi hahmo. Hänelle ei edes ole kirjoitettu kovinkaan paljon materiaalia. Toki, dramaattinen tapahtumasarja, minkä keskiössä hän on, on mielenkiintoista tutkittavaa näyttelijälle kuin näyttelijälle, mutta suurimman työn Winslet tekee sanattomalla viestinnällään. Hypnoottisella katseellaan, johon unohtuu. Rankan elämän painamalla olemuksellaan. Vaihtelevalla energiallaan. Välillä raakalaismaisen kovalla, välillä tunteen pinnassa kulkevalla asenteellaan. Ja kaiken tämän Winslet tekee uskottavasti. Katsoja koko ajan ajatteleekin katsovan oikean elämän hahmoa. Aidompaa kun on vähään aikaan nähnyt, vaikka vain elokuvissa tällaisia kohtaloita näkeekin.

Eikä Winsletin työ ole voinut olla helppoa. Navigoida tällaista stereotyyppistä dekkarisarjaa ja painia kaikkien draamallisten kliseiden vyöryn alla. Kannatella ponnetonta ohjausta ja mitäänsanomatonta käsikirjoitusta. Ilmaista niin paljon niin vähällä. Saada näin omalaatuisen ja jopa epäuskottavalta tuntuvan hahmon tuntumaan kuitenkin niin uskottavalta. Minusta tuntuu, että Winslet ikuistaa tässä itseään televisiohistorian klassikkohahmojen kaanoniin. Tietenkin. Eipä hän oikein muuta tunnu osaavan tehdäkään kuin työnsä omistautuneesti ja ammattitaitoisesti.

Arvostelu: Wonder Wheel

Olen ollut suuri Woody Allenin elokuvien ystävä. Aikoinaan katselin niitä yksinomaan. Mutta Blue Jasmine on ollut viimeisin elokuva, jonka olen häneltä nähnyt. Minulle Blue Jasmine on yksi parhaista elokuvista, joita olen nähnyt, ei vähiten Cate Blanchettin korkeuksiin kohoavan roolisuorituksen ansiosta. Ehkä juuri siksi pelkäsin tarttua Allenin uudempiin elokuviin. Ajattelin, että ehkä ne eivät pääsisi samalle tasolle. Tai ehkä kaipasin taukoa Woody Allenin elokuvista. Maailmassa on muitakin elokuvantekijöitä. Tai ehkä en vain pitänyt Joaquin Phoenixista, jonka Allen köytti seuraavaan elokuvaansa. Ehkä en pitänyt edes Emma Stonesta, joka eniten näissä Allenin leffoissa on 2010-luvulla hyörinyt.

Wonder Wheel kertoo Ginnysta (Oscar-palkittu näyttelytaiteen ikoni Kate Winslet), joka asuu Coney Islandilla, huvipuiston kupeessa. Hän on naimissa Humptyn (Jim Belushi) kanssa, joka juopottelee ja pahoinpitelee vaimoaan. Ginny on kuitenkin salasuhteessa nuoren ja hyvännäköisen rantavahdin Mickeyn (Justin Timberlake) kanssa. Pakka sekoittuu, kun Humptyn kauan kadoksissa ollut, viattoman näköinen tytär Carolina (Juno Temple) tepastelee paikalle.

Elokuvan on kuvannut italialainen Vittorio Storaro, joka on oikein päässyt makustelemaan ja mutustelemaan Coney Islandin huvipuistolaitteiden hehkuvien neonvalojen värittämällä maailmalla. Suuri kumarrus hänen suuntaansa. Elokuvan maailmassa pyörivät valot, varjot ja värit kuin hurjimmassa vuoristoradassa, mutta silti kokonaisuus on jollain lailla harmoninen ja hypnoottinen. Elokuvan kuvaus melkein kuin tunkeutuu hahmojen sisällekin. Käsittämättömän maagista kameratyöskentelyä. Psykologista. Taiteellista. Impressionistista. Elokuvauksellista.

Allen on jo minun kirjoissani todistanut itsensä yhdeksi kaikkien aikojen parhaista elokuvantekijöistä ja tietysti hän taas lyö kunnarin. Todella lihaisaa, ihmisvetoista draamaa. Itse tulkitsen elokuvan käsittelevän tarinoiden ja unelmien ristiriitaista suhdetta. Ihmisen omaa suhdetta oman elämänsä kertojaääneen. Taipumukseemme värittää omaa elämäämme, vaikka sitten huvipuistomaisilla neonvaloilla. Kuinka paljon meidän kaikkien elämät ovat keinotekoisia. Kukaan ei ole aito. Kaikki näyttelevät itseään ja pitävät omaa elämäänsä näytelmänä. Esityksenä. Ja vaikka suurimmat unelmamme romuttuisivat, joudumme silti tarinallistamaan jopa arkisinta elämämäämme. Ilman sitä edessämme olisi vain palava tuho. Samanlainen, jota Ginnyn pyromaanipoika sytyttelee pitkin elokuvaa sinne tänne.

Elokuva on myös tutkielma totuudesta. Ginny on entinen näyttelijä ja hänen rakastajansa on näytelmäkirjailijan urasta haaveileva. Heidän suhteessaa on jotain mätää alusta asti. Kumpikaan ei tunnu olevan aidosti suhteeseen sitoutunut. Vaan molemmat esittävät toisilleen jonkinlaista hahmoa. Heidän suhteensahan ei perustu todelisuuteen. Arkeen. Elämään. Se on fantasiaa. Pakoa. Leikkiä. Allen käyttää sitä hienosti kertomuksensa pohjana, jota vastaan peilaa hahmojen unelmat ja pelot ja persoonallisuudet. Voimme yrittää teeskennellä, että rakentamamme melodraamat olisivat totta, mutta missä määrin kuvitteellisesta voi koskaan tulla totuudellista?

Vai onko se niin, että vain kuvitteellinen on totta? Vain teeskentelemällä elävänsä elämää, voi todella elää sitä - saada jotain aikaan, eikä vain jäädä stagnaattisena oman elämänsä katsojaksi. Tähän elokuva ei tunnu ottavan kantaa. Vaan tarjoaa meille katsojille vaihtoehdot. Joko katsoja on Timberlaken hahmon kannoilla ja tulkitsee elokuvan lopun niin, että leikille on laitettava loppu. Tai Winsletin hahmon kannoilla ja tulkitsee elokuvan lopun niin, että leikistä onkin tultava liian totta.

Avainasemaan nousee Winsletin päärooli. Hän kantaa melkolailla koko elokuvaa harteillaan, etenkin kun muut näyttelijät tuntuvat hieman päättömiltä ja kädettömiltä häärätessä hänen ympärillään. Eikä siinä mitään. Winslet on niin käsittämättömän hyvä, että parempikin näyttelijä varmasti eksyy oman roolinsa kanssa, kun tajuaa kuinka kaukana on Winsletin lahjakkuudesta. Eniten hämmästelen Winsletin kykyä kuin tikarin lailla lävistää käsikirjoituksen tekstin kerroksellisuuden lävitse ja täsmentää suoraan niiden syvällisyyden katsojalle. Hän nappaa juuri oikeista tunnelmoista ja tunnetiloista kiinni ollakseen mahdollisimman tiiviissä yhteydessä katsojan kanssa. Hänen silmistään on luettavissa koko elokuva ja sen tematiikka.

Minusta näyttää ihan toimivalta strategialta löytää oma tieni Allenin luokse aina silloin kun hän vaan hokaa palkata leffansa keskiöön osaavan, kokeneen ja jo keski-ikään asti päässeen naisnäyttelijättären. Heidän kanssaan Allen tuntuu olevan parhaimmillaan.

Kaikenkattava kauneus (Collateral Beauty)

Kaikenkattava kauneus ei ole huono elokuva. Se on genre-elokuva. Se on puhdasta hömppää, parhaimmillaan. David Frankel (Paholainen pukeutuu Pradaan) on kyseisen genren helmiä. Hän osaa käyttää kuvaa ja tehdä siitä pehmeää. Hänen elokuvaansa on helppo katsoa. Se on eskapismia, keittiöpsykologiaa ja kevytfilosofiaa. Se käyttää elokuvatähtiä vain nimiensä, ei lahjojensa takia. Kaikki elokuvassa ovat rikkaita ja miljöö aina niin edustuksellinen New York.

Elokuva on saanut vastaansa ison kriitikkojen älämölyn, jokaisen erikseen haukkuessa elokuvan maan rakoon. Tällä kertaa voin vahvistaa säännön, että mitä enemmän kriitikko vihaa, sitä parempi elokuva on. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi kriitikko ei tästä elokuvasta löydä järjenhiventäkään. Mutta kriitikon tulisi olla tarpeeksi älykäs ymmärtääkseen, että hän ei todellakaan ole kohderyhmää. Elokuva on siirappinen, kliseinen, lälly, romanttinen, koristeinen, epäuskottava, hölmö, mutta siksi aivan täydellinen.

Will Smith on surutyötä tekevä isä, jonka kuusivuotias tytär on kuollut. Kate Winslet, aina yhtä loistava Michael Pena ja Edward Norton ovat työkavereita, jotka tarvitsevat pomonsa takaisin elämän ja kuoleman rajamailta keskittymään firman pystyssä pitämiseen. Helen Mirren, Keira Knightley, Jacob Latimore ovat näyttelijöitä, jotka työkaverit palkkaavat esittämään Kuolemaa, Rakkautta ja Aikaa Will Smithille, jotta hän saisi elämälleen taas merkityksen.

Elokuvaa katsoessa tajusin viimein, että en erityisemmin pidä Will Smithistä. Minusta hän on näyttelijänä liian reipas ja liian vilkas. Näyttelijän täytyisi kuitenkin omata tietty hippunen itsetuhoisuutta, melankoliaa ja haavoittuvaisuutta. Smith on ihan hyvä hymyilevänä naistenmiehenä, mutta rooleissa, jossa hänen täytyisi olla syvällinen... ei. Sen sijaan hän on oppinut muutaman maneerin ja käyttää näitä ilmeitä esittäessään muka-surullista. Hänestä olen kriitikoiden kanssa samaa mieltä.

En ole myöskään suurin Naomie Harrisin fani. Ja minusta hän on erittäin osaava näyttelijä, mutta henkilökohtaisesti minusta hänen äänensä on vain kuolettavan tylsä. Edward Nortonista en ole koskaan pitänyt - liekö hän esittänyt yhden kerran liikaa ällöttävää roolia. Muista näyttelijöistä sitten taas pidinkin mahdottoman paljon.

Michael Penaa olen kehunut kerta toisensa jälkeen. Siinä, missä kenellä tahansa olisi hankaluuksia saada elokuvan kornit replat toimimaan Michael Pena hallitsee täydellisesti tekniikkansa. Esimerkiksi kun hänen täytyy saada imelä repliikki toimimaan, hän kuiskaa sen. Kun hän esittää surullista, hän ei Smithin tavoin imitoi surullista ilmettä, vaan näyttääkin välinpitämättömältä. Tämä luo hänestä mahdottoman aidon näyttelijän, sillä kuka ihminen muka näyttää toiselle ihmiselle surunsa tuosta noin vain? Ihminen on mahdottoman monimutkainen psykologiassaan ja pyrkii muun muassa peittämään tunteitaan.

Kate Winslet on jumala. Ja oli kertakaikkisen hauskaa nähdä hänet oikeana ihmisenä. Hihkahdin ääneen elokuvateatterissa kun hän hyppi taksista ulos ja ylös rappusia Will Smithin asunnon ovelle. Hän osaa oikein kävelläkin! Aikaisempien korsettirooliensa takia en ollut varma käveleeköhän itse, vai onko hänen vyötäröstä alaspäin pieni minionien armeija kantamassa hänen torsoaan paikasta toiseen.

Helen Mirrenillä on kaikkein hauskinta päästessään leikittelemään vähän höpsänän näyttelijäfriikin roolia, joka omaksuu Kuoleman roolinsa täysin sieluin. Keira Knightley on vain niin sympaattisen kaunis. Jacob Latimorella on vähiten tehtävää roolissaan, mutta haluan nähdä hänet uudestaa jossain oikeassa roolissa. Ann Dowd on harmillisen jämähtänyt parin kohtauksen sivurooleihin.

Oikein viihdyttävä elokuva. En edes tiedä olenko itse elokuvan pääasiallista kohderyhmää, joten luvata voin, että aidot hömppäfriikit hullaantunevat tästä siirappisesta kliseestä täysin. Elokuva voisi minun puolestani jopa voittaa puvustuksen ja lavastuksen, kuvauksen Oscarit. Näin herkullista elokuvamaailmaa saa etsiä kiven ja hakkuun kanssa välillä, kun mieli tekee vain ...niin, no ...roskaelokuva täydellisyyttä

...=)

The Dressmaker (The Dressmaker)

Tilly Dunnage (Kate Winslet) palaa kotikyläänsä Australian erämaahan ("The Outback"), kierreltyään pitkin Eurooppaa, tehden muotisuunnittelijan uraa Pariisissa. Taakse hänellä on jäänyt hulluksi tullut äiti Molly (Judy Davis) sekä hänet kylästä pois ajaneet ihmiset ja heidän pieni yhteisönsä. Myös kylän poliisi (Hugo Weaving) ja paikallinen rugbyn pelajaa Teddy (Liam Hemsworth) taistelevat omalla tavallaan kylän jyrkkiä konventioita vastaan. Tilly uskoo olevansa kirottu menneisyytensä tapahtumien takia. On siis koston aika, eikä se ole koskaan pukeutunut yhtä hyvin...

Tähän elokuvaan on monta syytä rakastua. Koin erittäin inspiroivaksi tämän rohkean, uljaan, räävin naisen kostomatkallaan. Hemsworthin esittämä sydänkäpynen yrittää kyllä pelastaa Tillyn, mutta tämä nainen ei pelastusta kaipaa. Elokuvan loppua sen enempää selittämättä; haluaisin, että kaikkien elokuvien lopussa on yhtä suuri opetus individualistisesta oman elämän omistamisesta, korkeimpaan potentiaaliinsa nousemisesta ja retribuutiosta.

Winslet on jumalainen voimakkaassa pääroolissaan. Hän pääsee oikein herkuttelemaan kun tämä maailmannainen mullistaa ahdasmielisen pikkykylän arkea ja ihmisiä. Samalla hän ei unohda tunnusleimaista aitouttaan eikä erittäin raakoja tunteita, joiden esittämisessä hän on mestarillinen. Häntä katsoessa tuli mieleen, että hän sopisi erittäin hyvin Zac Efronin vastanäyttelijäksi. Heissä molemmissa on samaa pysähtyneisyyttä, mikä tekee heistä tyynen rauhallisia, mutta samalla kuitenkin omaavat munaa kovaankin potkuun.

Davis osoittaa myös draamallisen näyttelijän syvyytensä, samalla kun omaa koomisen ajoituksen. Roolit tässä elokuvassa ovat haastavia. Ne eivät ole ihan mitään nössöimpiä rooleja, vaan niillä on luonnetta ja selkärankaa. Samalla osasta näyttelijöistä on vähän liikaa työstettävyyttä ja he hukkuvat hahmojensa teatraalisuuteen, eivätkä saa omistauduttua rooleihinsa samalla ammattimaisuudella kuin Winslet ja Davis. Etunenässä ehkä Weavingin poliisi jää lähinnä vain yksiulotteiseksi kevennykseksi, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuudet erittäin laajaan skaalaan.

Jos jokin, niin tämä on erittäin vahva neljän tähden elokuva. Ehdottomasti katsomisen arvoinen, erittäin nautittava, mutta yksi aste jää vain puuttumaan. Ajoittain tapahtumien sattumanvaraisuus vähän häiritsi, olisin kaivannut selkeämpää kuviota tämän vahvan pääosanaisen suunnitelmille.

Australiassa elokuvaa palkittiinkin sangoin joukoin ja Winslet, Davis ja Weaving kaikki palkittiin rooleistaan sekä luonnollisesti elokuvan puvustus nappasi palkinnon jos toisenkin. Nimenomaan olisi puvustuksesta antanut enemmänkin kansainvälistä huomiota, sillä tässä ne puvut kiertyvät osaksi jopa juonenkulkua.

Muutenkin harmittavan vähäiselle huomiolle jäänyt loistava tragikomedia tai jopa farssi valloittaa kyllä omalaatuisuudellaan. Huumori on nimittäin jopa pölyisen kuivaa ja jonkinlaista sydäntä mustalle huumorille on omattava, jotta ymmärtää elokuvan moninaisuuden päälle... En nimittäin usko, että tyylilajien vaihtelu elokuvan sisällä tai jopa yhden kohtauksen kesken on koskaan toiminut yhtä ennalta-arvaamattoman veikeästi. Elokuva toimii asenteellaan, vahvoilla teemoillaan, väkevillä henkilöhahmoillaan ja onhan ne puvut syötävän herkullisia...

#elokuvahaaste2016 (33. Elokuva, jonka ohjaaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta)

...=)

Steve Jobs (Steve Jobs)

En lähtenyt innoissani tätä elokuvaa katsomaan. Itse asiassa harkitsin pitkään, olisiko se minun aikani arvoinen. Kyseessä on Steve Jobs, ollaanpa rehellisiä, hän ei ole mikään Alan Turing tai Amelia Earhart tai Nancy Wake, joista todella mielellään katsoisi elokuvan jos toisenkin. Heidän elämänsä oikein huutavat elokuvallisuutta. Steve Jobs... mitä hän tekikään? Puuhasi jotain tietokoneilla.

Kyseessä on Aaron Sorkinin käsikirjoitus. Ne, ketkä ovat vähänkään Sorkinin käsikirjoituksista tehtyjä sovituksia nähneet, tietävät kyllä, että hänellä on erittäin omalaatuinen tyyli ja rytmi teoksissaan. Usein hänen kohtauksensa ovat täynnä dialogia. Pohjimmiltaan kyse onkin nimenomaan ihmissuhdedraamasta. Steve Jobs takertuukin miehen suhteeseen tyttärensä ja tämän äidin sekä lähimpien työystäviensä kanssa.

Pakko myöntää, että pidin elokuvasta todella paljon. Olen aiemminkin tykästynyt Sorkinin käsikirjoituksiin. Välillä dialogia oli vähän liikaa, kun Steve Jobs kolmannenkymmenennen kerran lähtee taas kinastelemaan toisen hahmon kanssa, alkaa se vähän jo olla liikaa ja saa katsojan miettimään, että osaako tämä mies keskustella muuten kuin kymmenen minuutin saarnoilla jokaiseen vastalauseeseen. Onkin hyvä myös huomata, että Steve Jobs, en tiedä oliko oikeasti, on yksi ärsyttävimmistä miehistä valkokankaalla vähän aikaa. Hänen on mahdoton myöntää olleensa väärässä ja hänen miljoonat pakkomielteet ajavat ihmiset hänen ympärillään, sekä elokuvaa katsovat hulluuden partaalle. Ei kukaan voi olla niin jääräpäinen!

Hieman tuli myös liikaa techtalkkia, eli aika paljon keskityttiin Applen menestystarinan petaamiseen katsojalle vähän liiankin luentomaisesti. Ei minua juurikaan kiinnosta, miten joku Macintosh syntyi tai mitä sen maailmalle julkistamiseen oikeasti vaadittiin. Mehukkainta elokuvassa on erittäin vereslihalla kuvatut henkilöhahmot. Ja tässä kohtaa Sorkinin käsikirjoitus potkii toimimaan. Kun näyttelijöillä on näin paljon dialogia, yhdessä kohtauksessa enemmän kuin muissa elokuvissa yhteensä, antaa se heille upean estradin, jossa täysillä esitellä ja oikein herkutella taidoillaan. Michael Fassbender on täysin saamansa Oscar-ehdokkuuden arvoinen, Jeff Daniels on todella hyvä ja jopa Seth Rogen alkupään kohtauksissaan saa iskostettua hahmoonsa oikean määrän luonnetta. Elokuvan loppua kohti hän menettää vähän otettaan hahmostaan.

Elokuvan kirkkain tähti on aikamme hienoin elokuvanäyttelijä Kate Winslet. Hän ei ole joka kohtauksessa läsnä, vaan hän pikemminkin saapuu ja poistuu alituiseen kohtaukseen/kohtauksesta, mutta hänen karismansa vaikuttaa niin, että tuntuu kuin hän olisi suuremassakin roolissa. Hän loistavasti katoaa taas niin erilaiseen rooliin, kuin mitä olemme häneltä nähneet, mikä ehdottomasti puhuu hänen monipuolisuutensa puolesta. Hänen aksentti, kävelytyyli ovat kaikki hiotun mielenkiintoisia ja hän saa tuotua rooliin hänelle tunnusomaisen syvän tunteen, jonka hän saa ladattua jokaiseen vuorosanaansa. Koskaan hän ei kuitenkaan vedä yli. Tämä olisi hänen hienoin roolisuorituksensa, ellei hänen uransa olisi niitä täynnä.

En tiedä, jäikö elokuvasta loppujen lopuksi Winsletin roolisuorituksen lisäksi mitään muuta niin vaikuttavaa käteen. Sen voi todeta, että Danny Boyle on mielestäni tylsä elokuvaohjaaja. Hän on niin näkymätön. Tässäkin suuremmalla äänellä puhuu käsikirjoittaja Sorkin, sekä näyttelijät johtotähtenään Winslet. Samaa vikaa olen todennut hänen muista elokuvistaan kuten Slummien miljonääristä, joka kulki juoni edellään tai vuoden 2004 Millions. Menisinkö niin pitkälle, että kyseenalaistaisin hänen taiteellisuuden ja luovuuden. Hän on liian mekaaninen, ollakseen todellinen mestari.

...=)

Outolintu-sarja: Kapinallinen (Insurgent)

Outolintu-sarja: Kapinallinen valmistui vuonna 2015 ja on siis jatko-osa Divergent / Outolintu-elokuvalle, jossa Shailene Woodleyn esittämä Tris elää lähitulevaisuuden yhteiskunnassa, jossa on jäljellä niin sanotusti vain yksi kaupunki, jonka ihmiset on jaettu osioihin/lohkoihin, heidän käyttäytymisen ja persoonallisuuden mukaan. Tris sopii luonteeltaan moneen osioon ja siksi hänet luokitellaan Divergentiksi eli Outolinnuksi. Viisaiden osion johtaja Jeanine Matthews (Kate Winslet) kuitenkin pitää Outotlintuja vaarana kaupungin lohkottuneelle yhteiskuntajärjestelmälle ja haluaa edelleenkin tuhota kaikki Outolinnut. Paitsi tässä osassa Jeanine saa käsiinsä esi-isien laatiman salaperäisen laatikon. Jeanine uskoo, että laatikossa on viesti ja ratkaisu Divergenttien tuhoamiseen, joka tapauksessa laatikon voi avata vain henkilö, joka on jokaisen lohkon ruumillistuma, eli hänessä on osa jokaista osiota (viisasta, vaatimatonta, rehellistä, rohkeaa ja sopuisaa). Lisäksi Tris ja hänen poikaystävänsä Four (Theo James) löytävät lohkottomien leirin, joka onkin paljon järjestäytynempi kuin mitä ykkösosassa meille katsojille osoitettiin. Lohkottomien johtajaa esittää Naomi Watts ja lisäksi uutena tuttavuutena on sopuisien "johtaja" Octavia Spencerin näyttelemänä.

Nautin taas paljon tästä elokuvasta ja elokuvasarjasta. Ykkösosasta pidin vielä enemmän. Mielestäni on täysin tyhjä havainto, että tämä ei ole itsenäinen elokuva, että tästä jotain tajutakseen tulisi olla katsottuna ensimmäinen osa. Tietenkin! Jos menet katsomaan elokuvasarjan toista osaa, eikö se ole itsestään selvä, että ensimmäisestä osasta pitäisi jotain tietää. Koska elokuvasarja on trilogia, tulee tälle myös jatkoa, joten kaikki ei tässä osassa vielä selviä. Silti tämä on aivan mainiota viihdettä ja minun puolestani näitä elokuvia kelpaisi katsoa enemmänkin.

Outolinnussa on jotain punk-meininkiä. Siinä on vähän anarkismia ja sääntöjen rikkomista ja vapauden etsimistä, se tekee siitä coolin. Tiettyjä aukkoja juonessa oli ja elokuva vähän haki otettaan ja paikkaansa trilogian niin sanottuna väliosana ja aina ei ollut täysin selvää, mihin suuntaan oltiin menossa, mutta silti elokuva toimi hyvin. Jos jotain tarvitsisi kritisoida on se, että upea Octavia Spencer ei mielestäni saanut tarpeeksi ruutuaikaa, Shailene Woodley näytti aivan liian langanlaihalta ollakseen uskottava toimintasankari ja Kate Winslet, joka oli herkullisen paha ykkösosassa oli tässä kuin laimennettu versio.

Mutta kuten sanottu, tarjoaa hyvää viihdettä, uskoisin, että ainakin sarjan ystäville ja saa myös epätoivoisesti haluamaan jatkoa, jota onneksi on kai tulossa. Ei ihan niin mullistavaa, mitä ykkösosa oli. Nimittäin tämän kakkososan rakenne ei ihan ole niin selkeä. Mitä tarkoitan on, että paljon elokuvasta kuluu aikaa vain Trisin ja Fourin kävelyyn osiosta/leiristä toiseen ja paeten vihollisia. Pieni punaisen langan vahvistus olisi tarpeen. Jotkin hahmot jätetään vähän yksiulotteisiksi, mutta se saattaa johtua siitä, että jatkoa on tulossa. Joissain kohdin elokuva myös sortuu aikamoisiin toimintaelokuvakliseisiin, mutta se on ennalta-määrättyä, sillä kyseessä on, yllätys, yllätys toimintaelokuva! Pidän silti tästä tulevaisuuden maailmasta, jossa on tämä osiojärjestelmä ja nämä yhteiskunnalliset kysymykset. Pidän siitä, että nuori nainen on toimintaelokuvan pääosassa ja hän kasvaa kypsemmäksi ja vahvemmaksi myös henkisesti.

Tietysti Nälkäpeli-vertaus on oleellinen, sillä kyllä nämä elokuvat niin paljon toisiaan muistuttavat. Siinä, missä itse pidin Outolinnun ykkösosaa Nälkäpeliä viihdyttävämpänä, ei tämä toinen osa kyllä enää pärjää, mutta se johtuu vain siitä, että Nälkäpeli on niin hyvä elokuvasarja. Outolintu on hyvä kakkonen, pidän edelleenkin Outolinnun perusajatuksesta ja lähtökohdista enemmän kuin Nälkäpelin, mutta jos ajatellaan elokuvallista taidokkuutta, Nälkäpeli rökittää Outolinnun. Onneksi se ei haittaa, koska kuka näitä elokuvia katsoo sen takia, että niiden leikkaus, ohjaus tai käsikirjoitus olisi jotenkin Oscarin arvoista. Tämäkin elokuva toteuttaa tarkoituksensa viihteenä ja oivallisena nuoren naisen kasvutarinana sekä tulevaisuuden yhteiskuntaa pohtivana teoksena.

...=)

Divergent - Outolintu (Divergent)

Oman genrensä huippu, loistaa kirkkaasti kärjessä, puhtaan, raa'an timantin tavoin.

Yritin olla runollinen tuon ingressin kanssa, sillä kirjoitan nyt vähän puolihuolimattomasti arvosteluni tästä elokuvahelmestä, jonka näin elokuvateatterissa jo vähän aikaa sitten. Yritän nyt nostaa itseäni niskasta ja saada jotain aikaiseksi, nimittäin pidin elokuvasta - erittäin paljon. Kuten arvata saattaa olen suuri elokuvakritisismin ystävä, tulen siis jopa puolivahingossa nähneeni arvostelun jos toisenkin. Olin siis tietysti nähnyt arviot elokuvasta Divergent - Outolintu. Tämä "Nälkäpelin ja Twilightin perillinen" ja voin ihan paljastaa, että yleinen konsensus on se, että elokuva ei ole hyvä ja ei ainakaan yllä Nälkäpelin tasolle. Siksi Divergent oli todella positiivinen yllätys, ei ollenkaan huono, päinvastoin.
     Neil Burger ohjasi tämän Shailene Woodleyn tähdittämän sci-fi - toimintaelokuvan. Woodley tähditti aikaisemmin elokuvia kuten The Descendants ja The Spectacular Now, jälkimmäinen Miles Tellerin kanssa, joka esittää tässä elokuvassa hänen "section"-kaveriaan ja kilpailijaa. Woodley tähdittää myös toisen Divergent-vastanäyttelijänsä kanssa toista elokuvaa nimeltä The Fault in Our Stars, mikä on hämmentävää nimittäin siinä Ansel Elgort näyttelee Woodleyn rakkauden kohdetta kun Divergentissä hänen veljeään. Elokuva sijoittuu siis erilaiseen yhteiskuntaan, mitä tunnemme nykyään. Siinä yhteiskunta on jaettu sektoreihin; Abnegation, Amity, Candor, Erudite ja Dauntless. Woodleyn esittämä Beatrice on kasvanut Abnegation-sektorissa eli vaatimattomissa, kun hän täyttää 16-vuotta hän ottaa testin joka kertoo hänen sopivuutensa tiettyyn sektoriin, sen perusteella hän saa valita minkä sektorin valitsee, valinta on pysyvä. Beatricen testi kuitenkin nimeää hän Divergentiksi, eli hän sopisi sekä Abnegationiin, Dauntlesiin (mikä on ikään kuin rohkeat) ja Eruditeen (eli viisaat), testin pitäjä auttaa hänet salaa pois ja suojaa hänen tuloksensa Abnegationiksi. Valintatilaisuudessa Beatrice valitsee Dauntlesin ja kaikki näyttää menevän hyvin. Hänellä on rankka urakka selvitä Dauntlesien menossa ja ansaita asemansa rivien sisällä, mutta kaikki sujuu hyvin. Kuitenkin Eruditet ovat sitä mieltä, että heidän tulisi johtaa sektoreita Abnegationin sijaan ja he kehittävät seerumeita, jotka tehoavat Dauntleseihin, siten, että he ottavat käskyjä mutkitta vastaan. Tätä Eruditet valloittavat Abnegationit. Kuitenkaan seerumit eivät tehoa Divergentteihin, kuten Beatriceen ja hänen ihastukseen Fouriin (Theo James), joka on myös Dauntless ja Divergent, tietysti salaa. Eruditien johtajaa esittää todella täyteläisessä roolissa, suoraan sanottuna kaameana ämmänä, niin loistavasti Kate Winslet.

     Vain sci-fi elokuvat ansaitsevat näin täyden juoniselostuksen ja itse sellaisena, joka ei kauheasti sci-fistä välitä voin ihan suositelle Divergenttiä kaikille, ei vain sci-fi-ystäville. Kyllä, elokuva on suuresti virheellinen. Käsikirjoitus on täynnä turhia asioita ja naurettavia oletuksia esim. päällemäisenä, miksi onkin juuri niin, että seerumi ei tehoa divergentteihin, aika osuvaa juonen kannalta, eikö? Kuitenkin tämä on vain yksi monista virheistä. Ja minä sanon tähän, että so what? What ever. Elokuvan niin kick-ass, että ei v*ttu kiinnosta! Ensinnäkin pidän ihan älyttömästi siitä, että päähenkilö on kovis nainen ja myös siitä, että pahis on nainen. Molemmat näyttelijät suoriutuvat kunnialla tehtävästään. Toki, Nälkäpeli on täydellisempi elokuva, paperilla. Kuitenkin itse ihastuin Divergentin maailmaan ja tunnelmaan ja pidin juonen käänteistä, osaa en nähnyt tulevan ollenkaan. Siksi uskallankin sanoa, että Divergent on parempi kuin Nälkäpeli, ehkei Twilightia kannata edes verrata. Nälkäpeli on hieno elokuva saavuttamaan sen olotilan, minkä se antaakin katsojalle, mutta ongelma on se, että minä en pidä siitä tunnelmasta. Joka kerta vatsani sattuu ja voin pahoin kun vain ajatttelenkin tätä yhteiskuntaa. Divergent on toista maata. Siinä lähtöasetelma on paljon mielikuvituksellisempi, elokuvallisempi, kyllä epäuskottavampikin, ihan sama. Elokuvan jälkeen tulee myös sellainen olo, että haluaa näyttää taitonsa ja kykynsä, haluaa olla yhtä kovis. Tämä on minusta olennaista tälle lajityypille, miksi täytyy tehdä sci-fistä draamaa?

"Divergent on parempi kuin Nälkäpeli"

    Koska olen aina kokenut itseni jokseenkin kapinalliseksi ehkä kylläkin hiljaiseksi anarkisitksi, mutta kuitenkin, on tämä elokuva siis erittäin hyvä meidän kaltaisillemme; siinä noustaan vastarintaan ja ajetaan omia arvoja; haluamme olla sekä viisaita, että rohkeita, että vaatimattomia, että rauhallisia, että totuudellisia.

...=)

Little Children (Little Children)

Little Children on Todd Fieldin ohjaama amerikkalainen draamelokuva vuodelta 2006. Elokuvan pääosissa on Oscar-palkittu englantilainen elokuvatähti Kate Winslet, amerikkalainen Broadwaylta aloittanut elokuvanäyttelijä Patrick Wilson ja parhaan naissivuosan Oscar-palkinnon elokuvasta Kaunis Mieli (2001) voittanut amerikkalainen naistähti Jennifer Connelly. Sivuosassa on sarjakuvapiirien suosima näyttelijä Jackie Earle Haley. Sekä Winslet että Haley olivat osistaan Oscar-ehdokkaina. Myös elokuvan käsikirjoitus oli ehdolla.

      Little Children kertoo Sarah Piercestä (Winslet), kotiäidistä, joka elää pienessä lähiössä. Hän tapaa puistossa Bradin, koti-isän, joka opiskelee päästäkseen läpi yliopiston lakitieteellisen pääsykokeista. Sarah yrittää tulla toimeen muiden puistossa olevien kotiäitien kanssa, mutta, kuten Brad, on hänkin onneton. Pian he aloittavat suhteen. Bradin vaimo Kathy (Connelly) uskoo Bradin tulevaisuuteen, mutta ei tiedä, että Brad ei edes haluaisi lakimieheksi, vaan haaveilee nuoruutensa huolettomista päivistä. Samaan aikaan samassa lähiössä elää Ronnie McGorvey (Jackie Earle Haley), äitinsä kanssa ja McGorvey tunnetaan pedofiilina.

      Olin jo pitkään halunnut arvostella tämän elokuvan, sillä pidin sitä hyvänä draamana, täynnä hyviä roolisuorituksia ja sitä se onkin, mutta en pystynyt arvioimaan täysin elokuvaa, sillä en ymmärtänyt juonta. En tiennyt mistä lähteä liikkeelle elokuvan arvionnista. Olisinko esitellyt McGorveyn sivujuonta ollenkaan? Tuskinpa. Olisin sivuuttanut sen arvostelussani. Luulin naiivisti elokuvan katsottuani sen kertovan vain kahden ihmisen suhteesta, jonka ei olisi pitänyt tapahtua. Yhdistin McGorveyn tapahtumat vain elokuva-ajan täytöksi, tahattomaksi sivujuoneksi. Luulin, että McGorveyn hahmoa vain kuvattiin sattumalta toiseksi hahmoksi samasta kaupungista; mitä samaan aikaan tapahtuu. Ja sitten tänään tajusin ihan sattumalta, muita ajatuksia ajatellen, yhdistäväni tämän elokuvan niihin. Ja ymmärsin mistä elokuva kertoo.

    Juoni on ihan yksinkertainen. Winslet ja Wilson aloittavat suhteen ja samaan aikaa elokuva kuvaa samassa kaupungissa elävää pedofiilia. Winslet ja Wilson nauttivat toisistaan kaikessa rauhassa, kun taas Haleyn esittämä pedofiili, McGorvey ei voi pistää naamansa ulos etuovesta rauhassa, saatikka tehdä mitään enemmän. Elokuvan katsottuani, en ymmärtänyt, että nämä tarinat yhteen linkitettynä kertoisivat jotain enemmän. Mutta tänää sitten siis tajusin yhtäkkiä, oli kuin hehkulamppu olisi oikeasti syttynyt pääni päällä. Ne liittyvät yhteen. Niitä kuuluu verrata!

     Elokuvan teema kertoo siis siitä, miten me pidämme jotain oikeana ja jotain vääränä. Meidän moraalimme on rakentunut omien kapeiden skeemojemme varaan, emmekä edes ymmärrä kyseenalaistaa sitä. (Kuten minä tämän elokuvan juonen kanssa.) Moraalimme automaattisesti olettaa, että mitä McGorvey tekee on väärin, <hän on huono ihminen> ja mitä Sarah ja Brad tekevät on ihan oikeutettua, tai ainakaan niin kauheaa. Miksi? Miksi se on näin? Tämä ajatus kauhistuttaa ainakin minua. Miten paljon elämme omien ennakkoluulojemme varassa ja siksi tämä elokuva on niin upea, se herättää aidosti. Filosofisin termein puhuisin moraalirealismista, että siten me ajattelemme, vaikka kuinka olisimme antirealismin kannalla noin aatteellisesti, noin paperilla, mutta sitten käy niin kuin minulle. Tahtomattani oletan moraalirealistisesti, että jokin asia vain on luonnollisesti väärin ja jokin luonnollisesti oikein eli ennaltamäärätty.

      Palatakseni elokuvaan, voisin nyt ihan vain todeta, että kaikki on upeasti tehty. Tunnelma on pistävän omalaatuinen, Kate Winsletin roolisuoritus hipoo luonnollisesti täydellisyyttä ja Jackie Earle Haleyn näyttelijäntyö on huomiota herättävää. Ohjaus on sujuvaa ja käsikirjoitus on kuten todettu parhaimpia, mitä olen kohdannut vuosiin. Kuitenkaan en voi olla ärsyyntymättä siitä, miten avoimeksi kaikki on jätetty. Liian avoimeksi. Hahmojen motiivit eivät tule selviksi ja siitä syytä ihan itse ohjaajaa. Kuten olen aikaisin todennut, tarvitaan todellista taitoa ohjata oma käsikirjoitus, kuten Todd Field on tehnyt Little Childrenissä, mutta hänellä ei ole sitä todellista taitoa. Hän on liikaa oman käsikirjoituksensa lumoissa ja olettaa siitä automaattisesti tiettyjä hänelle itsestään selvyyksiä, mitkä sitten jää minun laisiltani katsojilta ihan auki.

8

...=)