Merkintöjä: Jai Courtney

A Good Day to Die Hard on järjestyksessään viides instalmentti Die Hard-elokuvasarjaan, se valmistui vuonna 2013.

Tälläisistä jatko-osien jatko-osista minulla ei tyypillisesti ole paljon sanottavaa. Jokin silti ajoi minua sitä katsomaan ja sitä miettimään. Olisiko kysymys jopa niin filosofinen, kuin, että miksi näitä elokuvia katsotaan? Pidänkö itse näistä tusinatuotetoimintapätkistä?
A Good Day to Die Hard on huono elokuva. Uskon hyvin, että se iskee joihinkin Die Hard ystäviin, mutta olen ymmärtänyt, että hekin ovat valikoiva joukko ja tykkäävät nimetä suosikkejaan elokuvien listassa, johon kuuluu kaikki Die Hardit. Joka tapauksessa se on merkittävää kuinka pitkälle Die Hard on päässyt. Harva toimintaelokuva saa neljä jatko-osaa ja lisää tulossa. Onko tästä kiitos Bruce Willisin?
"One-liner" on englanninkielen sana, joka kuvaa tätä elokuvaa paremmin kuin hyvin. Willis a.k.a John McClane laukoo suustaan sutkautuksia minkä suinkaan ehtii ja erikoistehosteet paukkuvat. En tiedä, tässä räjähtävässä 97 minuuttisessa on kaikki hyvän toimintaelokuvan edellytykset: vanha tuttu karismaattinen macho-kovis, epäsuskottava juoni liittyen venäläisiin, kaikkein naurettavimmat erikoistehosteet, mitä kukaan on keksinyt yhteen elokuvaan pistää, iso liuta pahiksen "aion tappaa sinut kohta, mutta odotan tarpeeksi kauan, jotta saat aikaa miettiä, miten pääset pälkähästä"- puheita sekä jälleen epäuskottavuutta - tällä kertaa stunttien kohdalla.

"Jai Courtney esittää upeasti roolinsa."

John McClane (Willis) lähtee Moskovaan etsimään poikaansa Jackia (Jai Courtney), joka paljastuu CIA-agentiksi, joka yrittää saada "listaa" rikolliselta, sitten paljon hämääviä juonenkäänteitä ja pam! Räjähtävä loppu, jonka jälkeen hyvikset kävelevät kohti auringonlaskua. Minun käy sääliksi käsikirjoittajaa Skip Woodsia. Eniten minua ihmetyttää kuitenkin ohjaus. Jokaikinen klisee! Jokaikinen klisee.
Sanoinko jo, että pidän Bruce Willisistä? No varmuudeksi totean sen uudelleen, pidän Bruce Willisistä. Vaikka hänen hahmonsa on hirvittävän puinen, stereotyyppinen klisee, nostaa hän karismallaan siitä legendaarisen. Hänessä on tiettyä rauhaa, mikä sopii hektiseen toimintapätkään ja siksi häntä on helppo katsella. Useat näyttelijät ryntäävät toimintaelokuviin järkyttävällä kiireellä ja lopputuloksesta tulee yritelmä. Willis kuitenkin pystyy sitomaan langat yhteen roolityöllään, pitämään jalat maassa ja siksi elokuva on niin viihdyttävä. Jai Courtney esittää upeasti roolinsa. Olin erittäin tyytyväinen hänen ja vastanäyttelijän Bruce Willisin luomaan kemiaan - tähän isä-poika-suhteeseen, johon koko juoni perustuu. Heitä on helppo katsella ja heidät uskoo sukulaisiksi. Courtney on luonteva, varma ja kykenevä näyttelijä, joka pitää pintansa ja tekee roolinsa omakseen. Häneen on helppo samaistua ja hän, Willisin tavoin, säteilee tiettyä karismaa, tiettyä rauhallisuutta, jota päärooli osakseen vaatii. Courtney siis omalta osaltaa kantaa elokuvaa ja upeasti sen tekeekin. Muuten niin ala-arvoinen elokuva nousee uudelle tasolle, kun siihen tuodaan näin henkilökohtainen, maanläheinen ja hauska ote.
Kokonaisuus nousee kuitenkin vain keskinkertaiseksi, sillä se, mitä Courtney ja Willis omalla valovoimallaan tuovat pottiin hajoaa muiden osatekijöiden puutteen vuoksi. Kuitenkin hyvää viihdettä jaksaa katsoa aina - etenkin tälläistä, jossa ei tarvitse juuri ajatella. Suosittelen kuitenkin.

Oman genrensä huippu, loistaa kirkkaasti kärjessä, puhtaan, raa'an timantin tavoin.

Yritin olla runollinen tuon ingressin kanssa, sillä kirjoitan nyt vähän puolihuolimattomasti arvosteluni tästä elokuvahelmestä, jonka näin elokuvateatterissa jo vähän aikaa sitten. Yritän nyt nostaa itseäni niskasta ja saada jotain aikaiseksi, nimittäin pidin elokuvasta - erittäin paljon. Kuten arvata saattaa olen suuri elokuvakritisismin ystävä, tulen siis jopa puolivahingossa nähneeni arvostelun jos toisenkin. Olin siis tietysti nähnyt arviot elokuvasta Divergent - Outolintu. Tämä "Nälkäpelin ja Twilightin perillinen" ja voin ihan paljastaa, että yleinen konsensus on se, että elokuva ei ole hyvä ja ei ainakaan yllä Nälkäpelin tasolle. Siksi Divergent oli todella positiivinen yllätys, ei ollenkaan huono, päinvastoin.
Neil Burger ohjasi tämän Shailene Woodleyn tähdittämän sci-fi - toimintaelokuvan. Woodley tähditti aikaisemmin elokuvia kuten The Descendants ja The Spectacular Now, jälkimmäinen Miles Tellerin kanssa, joka esittää tässä elokuvassa hänen "section"-kaveriaan ja kilpailijaa. Woodley tähdittää myös toisen Divergent-vastanäyttelijänsä kanssa toista elokuvaa nimeltä The Fault in Our Stars, mikä on hämmentävää nimittäin siinä Ansel Elgort näyttelee Woodleyn rakkauden kohdetta kun Divergentissä hänen veljeään. Elokuva sijoittuu siis erilaiseen yhteiskuntaan, mitä tunnemme nykyään. Siinä yhteiskunta on jaettu sektoreihin; Abnegation, Amity, Candor, Erudite ja Dauntless. Woodleyn esittämä Beatrice on kasvanut Abnegation-sektorissa eli vaatimattomissa, kun hän täyttää 16-vuotta hän ottaa testin joka kertoo hänen sopivuutensa tiettyyn sektoriin, sen perusteella hän saa valita minkä sektorin valitsee, valinta on pysyvä. Beatricen testi kuitenkin nimeää hän Divergentiksi, eli hän sopisi sekä Abnegationiin, Dauntlesiin (mikä on ikään kuin rohkeat) ja Eruditeen (eli viisaat), testin pitäjä auttaa hänet salaa pois ja suojaa hänen tuloksensa Abnegationiksi. Valintatilaisuudessa Beatrice valitsee Dauntlesin ja kaikki näyttää menevän hyvin. Hänellä on rankka urakka selvitä Dauntlesien menossa ja ansaita asemansa rivien sisällä, mutta kaikki sujuu hyvin. Kuitenkin Eruditet ovat sitä mieltä, että heidän tulisi johtaa sektoreita Abnegationin sijaan ja he kehittävät seerumeita, jotka tehoavat Dauntleseihin, siten, että he ottavat käskyjä mutkitta vastaan. Tätä Eruditet valloittavat Abnegationit. Kuitenkaan seerumit eivät tehoa Divergentteihin, kuten Beatriceen ja hänen ihastukseen Fouriin (Theo James), joka on myös Dauntless ja Divergent, tietysti salaa. Eruditien johtajaa esittää todella täyteläisessä roolissa, suoraan sanottuna kaameana ämmänä, niin loistavasti Kate Winslet.

Vain sci-fi elokuvat ansaitsevat näin täyden juoniselostuksen ja itse sellaisena, joka ei kauheasti sci-fistä välitä voin ihan suositelle Divergenttiä kaikille, ei vain sci-fi-ystäville. Kyllä, elokuva on suuresti virheellinen. Käsikirjoitus on täynnä turhia asioita ja naurettavia oletuksia esim. päällemäisenä, miksi onkin juuri niin, että seerumi ei tehoa divergentteihin, aika osuvaa juonen kannalta, eikö? Kuitenkin tämä on vain yksi monista virheistä. Ja minä sanon tähän, että so what? What ever. Elokuvan niin kick-ass, että ei v*ttu kiinnosta! Ensinnäkin pidän ihan älyttömästi siitä, että päähenkilö on kovis nainen ja myös siitä, että pahis on nainen. Molemmat näyttelijät suoriutuvat kunnialla tehtävästään. Toki, Nälkäpeli on täydellisempi elokuva, paperilla. Kuitenkin itse ihastuin Divergentin maailmaan ja tunnelmaan ja pidin juonen käänteistä, osaa en nähnyt tulevan ollenkaan. Siksi uskallankin sanoa, että Divergent on parempi kuin Nälkäpeli, ehkei Twilightia kannata edes verrata. Nälkäpeli on hieno elokuva saavuttamaan sen olotilan, minkä se antaakin katsojalle, mutta ongelma on se, että minä en pidä siitä tunnelmasta. Joka kerta vatsani sattuu ja voin pahoin kun vain ajatttelenkin tätä yhteiskuntaa. Divergent on toista maata. Siinä lähtöasetelma on paljon mielikuvituksellisempi, elokuvallisempi, kyllä epäuskottavampikin, ihan sama. Elokuvan jälkeen tulee myös sellainen olo, että haluaa näyttää taitonsa ja kykynsä, haluaa olla yhtä kovis. Tämä on minusta olennaista tälle lajityypille, miksi täytyy tehdä sci-fistä draamaa?

"Divergent on parempi kuin Nälkäpeli"

Koska olen aina kokenut itseni jokseenkin kapinalliseksi ehkä kylläkin hiljaiseksi anarkisitksi, mutta kuitenkin, on tämä elokuva siis erittäin hyvä meidän kaltaisillemme; siinä noustaan vastarintaan ja ajetaan omia arvoja; haluamme olla sekä viisaita, että rohkeita, että vaatimattomia, että rauhallisia, että totuudellisia.